Hyppää pääsisältöön

Kristian Smedsin häkellyttävä Tabu

Kristian Smedsin ohjaama Tabu Kansallisteatterissa. Seela Sella näyttelee.
Kristian Smedsin ohjaama Tabu Kansallisteatterissa. Seela Sella näyttelee. Kuva: Kansallisteatteri/ Ulla Jokisalo seela sella

Moni haltioitui Kristian Smedsin Tabua katsoessaan. Minä en ymmärtänyt siitä oikeastaan mitään.

Sinänsä ymmärtämättömyys ei ole este taiteesta nauttimiselle. Enhän varsinaisesti ”ymmärrä” vaikkapa jotakin abstraktia maalaustakaan, mutta silti se saattaa puhutella minua. Olen herkästi innoittuvaa lajia: saan taiteesta isoja emotionaalisia ja älyllisiä elämyksiä. Itken myös urheilua katsoessani, tai oikeastaan aina kun joku ylittää itsensä, tavoittelee suuruutta. Kiihdyn ja nauran helposti. Menen tiloihin.

Mutta nyt kävi niin, että Smedsin Kansallisteatteriin ohjaama kunnianosoitus Timo K. Mukalle ei liikuttanut minua lainkaan. En saanut siitä oikein mitään irti. Siksi olin ällistynyt, kun teatterisalista poistuessamme näin ystäväni silmissä kiiltelevät kyyneleet.

- Tästä ei saa kirjoittaa mitään, ettei pilaa esitystä, huokasi ystäväni hartaasti, tunteikkaasti.
- Minusta se oli sietämätöntä ja tekotaiteellista, tokaisin, koska olin kateellinen ja tunsin itseni tyhmäksi.

Kristian Smedsin ohjaama Tabu Kansallisteatterissa. Tero Jartti ja Seela Sella näyttelevät.
Tero Jartti ja Seela Sella. Kristian Smedsin ohjaama Tabu Kansallisteatterissa. Tero Jartti ja Seela Sella näyttelevät. Kuva: Kansallisteatteri/ Ulla Jokisalo seela sella

Ystäväni on oikeassa siinä, että Tabusta ei saisi kirjoittaa juuri mitään. Esityksen tehot ovat vahvasti sen yllätyksellisyydessä, siinä, miten se rikkoo katsojan ennakko-oletuksia. Esitys on muodoltaan kokeellinen, kiinnostava ja rohkea. Mitä vähemmän katsoja ennalta tietää, sitä parempi.

Tabu – ihmisen ääni jatkaa Smedsin pohjoisen taiteilijoista kertovaa sarjaa: viimeksi hän eläytyi itse Kalervo Palsaksi, sitä ennen hän on tuonut näyttämölle Vilho Lammen näytelmässä Jumala on kauneus.

Esitys on muodoltaan kokeellinen, kiinnostava ja rohkea.

Kristian Smedsiä ei ainakaan voi syyttää yhteen kaavaan jumittamisesta, niin erilaisilla tavoilla hän tarinoitaan näyttämölle siirtää. Tabussa dramatisointi on mennyt niin pitkälle, että jäljellä on vain tiivistyneitä kuvia, tunnelmia ja eleitä. Tabu on muodoltaan enemmänkin tanssia, runoutta, ääni- tai kuvataidetta kuin teatteria. Smedsillä on kyky nähdä teatteritila aina uudestaan. Nytkin hän tekee sen, horjuttaa katsojan suhdetta turvalliseen katsomo-näyttämö-asetelmaan.

Mutta minä en kerta kaikkiaan päässyt esityksen kyytiin. Tietysti näin kaiken hienon ja kauniin: Pietu Pietiäisen videot ja Teemu Nurmelinin valot maalasivat näyttämölle jatkuvasti vaihtuvia, salaperäisiä näkyjä, joita Tuuli Kyttälän luomat äänimaisemat vahvistivat. Pekka Kuusiston musiikki soi upeasti. Seela Sellan läsnäolo oli hurjaa. Tero Jartin surumielinen klovnihahmo oli kuin suoraan painajaisunesta. Mutta mikään mitä näyttämöllä tapahtui, ei auennut minulle, ei aukaissut minussa mitään.

Kristian Smedsin ohjaama Tabu Kansallisteatterissa. Seela Sella näyttelee.
Kristian Smedsin ohjaama Tabu Kansallisteatterissa. Seela Sella näyttelee. Kuva: kansallisteatteri/ Ulla Jokisalo seela sella

Ensi-illan jälkeisten tuntien ja päivien aikana näin useiden ihmisten kertomuksia siitä, miten vahvasti Tabu oli heihin vaikuttanut.

(Seela) Sellan järkälemäinen läsnäolo sekä tilan, valon, äänen ja musiikin muodostama kokonaisuus puhuttelee minua aivan jollakin muulla kuin kielen tasolla, ja siksi siitä kirjoittaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Se koukuttaa kaikki aistit, haistan niin pihkan, tulitikun fosforin kuin kynttilän juuri sammuneen sydämenkin. (…) itken koko matkan kotiin kykenemättä määrittelemään miksi. huminaa.blogspot.fi

(…) tulevat teatterintekijöiden sukupolvet varmasti pitävät tulevaisuudessa todennäköisesti juuri Tabua yhtenä merkittävänä käänteenä teatterin tekemisen historiassa.
Matti Saarela Etelä-Saimaassa

Smedsin sirkukseen astutaan kuin kirkkoon. Penkistä poistuu hiljainen kansa, mykkänä kysymyksistä, kuin saarnalla ruoskittuna. Siitä jää jälki.
Suna Vuori Helsingin Sanomissa

”Vaikuttavaa kuvataidetta näyttämöllä. Suuri ja liikuttava hartaushetki”, kirjoitti eräs ystäväni Facebook-päivitykseensä.

kristian Smedsin ohjaama Tabu Kansallisteatterissa. Tero Jartti näyttelee.
Hymy-lehden kohuartikkeli vuodelta 1973 oli otsikoitu "Riiput jo ristillä, Timo K. Mukka". kristian Smedsin ohjaama Tabu Kansallisteatterissa. Tero Jartti näyttelee. Kuva: Kansallisteatteri/ Ulla Jokisalo kansallisteatteri
Oma huomioni kiinnittyi puolitoistatuntisen teatteriesityksen aikana mm. seuraaviin seikkoihin: kylläpä ihmiset yskivät paljon! Onpa ärsyttävää kun vieressä istuva kriitikkokollega rapistelee ja tekee taukoamatta muistiinpanoja! Eihän hän ehdi kokea mitään, kun tihrustaa jatkuvasti papereitaan! Miksi pimeys tuntuu ahtaudelta? Mikä teho onkaan pienellä kynttilänliekillä pitkän pimeyden jälkeen, huh, voin taas hengittää!

Koska esitys ei koskettanut minua, ehdin miettiä selityksiä: voiko olla niin, että tiedän Mukasta ja Tabusta liian vähän, jotta olisin tajunnut, mistä kaikki eteeni piirtyvät kuvat kertoivat? Huono selitys. Hyvä taide toimii aina omillaan.

Ehdin miettiä, mitä Seela Sellan näyttelemä vaitonainen nainen ajattelee, ilmaisee, tuntee. Selvästi paljon. Mutta mitään siitä ei tullut minuun asti. Tuijotin viileän kiinnostuneena klovnin ja naisen kohtaamisia, tappamista, kosketusta, paahtumista tulessa, kastumista viileässä vedessä, ristillä roikkumista. Vertauskuvia kivusta ja kärsimyksestä epäilemättä.

Ehdin miettiä, miksi appelsiini, tykki, vesisade. Miksi enkelimäinen lapsi, suojakypärä, liekki.

Esitys päättyi. Olin pahalla tuulella ja tyhjä.

Kaksi asiaa lopuksi:
1.) Taide on mysteeri. 2.) On aina yhtä kamalaa jäädä ulkopuoliseksi.

kristian Smedsin ohjaama Tabu Kansallisteatterissa. Seela Sella näyttelee.
kristian Smedsin ohjaama Tabu Kansallisteatterissa. Seela Sella näyttelee. Kuva: Kansallisteatteri/ Ulla Jokisalo seela sella

Kansallisteatteri: Tabu - Ihmisen ääni.
Teksti Timo K. Mukka. Ohjaus ja dramaturgia Kristian Smeds. Neuvonantaja Kimmo Modig. Valosuunnittelu Teemu Nurmelin, äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä, videosuunnittelu Pietu Pietiäinen, pukusuunnittelu Auli Turtiainen. Musiikki Pekka Kuusisto. Esiintyjät Seela Sella ja Tero Jartti. Mukana myös Aino, Ida, Inari, Karina, Lilla, Maia, Saiga, Stella ja Viola Itä-Helsingin musiikkiopistosta. Ensi-ilta Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 4.10.2015.

Penkkitaiteilija

Kommentit
  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri