Tuula Viitaniemi
Yle
Moni haltioitui Kristian Smedsin Tabua katsoessaan. Minä en ymmärtänyt siitä oikeastaan mitään.
Sinänsä ymmärtämättömyys ei ole este taiteesta nauttimiselle. Enhän varsinaisesti ”ymmärrä” vaikkapa jotakin abstraktia maalaustakaan, mutta silti se saattaa puhutella minua. Olen herkästi innoittuvaa lajia: saan taiteesta isoja emotionaalisia ja älyllisiä elämyksiä. Itken myös urheilua katsoessani, tai oikeastaan aina kun joku ylittää itsensä, tavoittelee suuruutta. Kiihdyn ja nauran helposti. Menen tiloihin.
Mutta nyt kävi niin, että Smedsin Kansallisteatteriin ohjaama kunnianosoitus Timo K. Mukalle ei liikuttanut minua lainkaan. En saanut siitä oikein mitään irti. Siksi olin ällistynyt, kun teatterisalista poistuessamme näin ystäväni silmissä kiiltelevät kyyneleet.
- Tästä ei saa kirjoittaa mitään, ettei pilaa esitystä, huokasi ystäväni hartaasti, tunteikkaasti.
- Minusta se oli sietämätöntä ja tekotaiteellista, tokaisin, koska olin kateellinen ja tunsin itseni tyhmäksi.
Ystäväni on oikeassa siinä, että Tabusta ei saisi kirjoittaa juuri mitään. Esityksen tehot ovat vahvasti sen yllätyksellisyydessä, siinä, miten se rikkoo katsojan ennakko-oletuksia. Esitys on muodoltaan kokeellinen, kiinnostava ja rohkea. Mitä vähemmän katsoja ennalta tietää, sitä parempi.
Tabu – ihmisen ääni jatkaa Smedsin pohjoisen taiteilijoista kertovaa sarjaa: viimeksi hän eläytyi itse Kalervo Palsaksi, sitä ennen hän on tuonut näyttämölle Vilho Lammen näytelmässä Jumala on kauneus.
Esitys on muodoltaan kokeellinen, kiinnostava ja rohkea.
Kristian Smedsiä ei ainakaan voi syyttää yhteen kaavaan jumittamisesta, niin erilaisilla tavoilla hän tarinoitaan näyttämölle siirtää. Tabussa dramatisointi on mennyt niin pitkälle, että jäljellä on vain tiivistyneitä kuvia, tunnelmia ja eleitä. Tabu on muodoltaan enemmänkin tanssia, runoutta, ääni- tai kuvataidetta kuin teatteria. Smedsillä on kyky nähdä teatteritila aina uudestaan. Nytkin hän tekee sen, horjuttaa katsojan suhdetta turvalliseen katsomo-näyttämö-asetelmaan.
Mutta minä en kerta kaikkiaan päässyt esityksen kyytiin. Tietysti näin kaiken hienon ja kauniin: Pietu Pietiäisen videot ja Teemu Nurmelinin valot maalasivat näyttämölle jatkuvasti vaihtuvia, salaperäisiä näkyjä, joita Tuuli Kyttälän luomat äänimaisemat vahvistivat. Pekka Kuusiston musiikki soi upeasti. Seela Sellan läsnäolo oli hurjaa. Tero Jartin surumielinen klovnihahmo oli kuin suoraan painajaisunesta. Mutta mikään mitä näyttämöllä tapahtui, ei auennut minulle, ei aukaissut minussa mitään.
Ensi-illan jälkeisten tuntien ja päivien aikana näin useiden ihmisten kertomuksia siitä, miten vahvasti Tabu oli heihin vaikuttanut.
(Seela) Sellan järkälemäinen läsnäolo sekä tilan, valon, äänen ja musiikin muodostama kokonaisuus puhuttelee minua aivan jollakin muulla kuin kielen tasolla, ja siksi siitä kirjoittaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Se koukuttaa kaikki aistit, haistan niin pihkan, tulitikun fosforin kuin kynttilän juuri sammuneen sydämenkin. (…) itken koko matkan kotiin kykenemättä määrittelemään miksi. huminaa.blogspot.fi
(…) tulevat teatterintekijöiden sukupolvet varmasti pitävät tulevaisuudessa todennäköisesti juuri Tabua yhtenä merkittävänä käänteenä teatterin tekemisen historiassa.
Matti Saarela Etelä-Saimaassa
Smedsin sirkukseen astutaan kuin kirkkoon. Penkistä poistuu hiljainen kansa, mykkänä kysymyksistä, kuin saarnalla ruoskittuna. Siitä jää jälki.
Suna Vuori Helsingin Sanomissa
”Vaikuttavaa kuvataidetta näyttämöllä. Suuri ja liikuttava hartaushetki”, kirjoitti eräs ystäväni Facebook-päivitykseensä.
Koska esitys ei koskettanut minua, ehdin miettiä selityksiä: voiko olla niin, että tiedän Mukasta ja Tabusta liian vähän, jotta olisin tajunnut, mistä kaikki eteeni piirtyvät kuvat kertoivat? Huono selitys. Hyvä taide toimii aina omillaan.
Ehdin miettiä, mitä Seela Sellan näyttelemä vaitonainen nainen ajattelee, ilmaisee, tuntee. Selvästi paljon. Mutta mitään siitä ei tullut minuun asti. Tuijotin viileän kiinnostuneena klovnin ja naisen kohtaamisia, tappamista, kosketusta, paahtumista tulessa, kastumista viileässä vedessä, ristillä roikkumista. Vertauskuvia kivusta ja kärsimyksestä epäilemättä.
Ehdin miettiä, miksi appelsiini, tykki, vesisade. Miksi enkelimäinen lapsi, suojakypärä, liekki.
Esitys päättyi. Olin pahalla tuulella ja tyhjä.
Kaksi asiaa lopuksi:
1.) Taide on mysteeri. 2.) On aina yhtä kamalaa jäädä ulkopuoliseksi.
Kansallisteatteri: Tabu - Ihmisen ääni.
Teksti Timo K. Mukka. Ohjaus ja dramaturgia Kristian Smeds. Neuvonantaja Kimmo Modig. Valosuunnittelu Teemu Nurmelin, äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä, videosuunnittelu Pietu Pietiäinen, pukusuunnittelu Auli Turtiainen. Musiikki Pekka Kuusisto. Esiintyjät Seela Sella ja Tero Jartti. Mukana myös Aino, Ida, Inari, Karina, Lilla, Maia, Saiga, Stella ja Viola Itä-Helsingin musiikkiopistosta. Ensi-ilta Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 4.10.2015.
