Hyppää pääsisältöön

Eurooppa on kadottamassa tiensä radikaalin islamismin ja äärioikeistolaisen kansallispopulismin paineessa

Ranskalaisesseisti, historioitsija ja filosofi Alexandra Laignel-Lavastine on lukuisissa kirjoissaan syventynyt eurooppalaisten intellektuellien ajatuksiin ja keskittynyt kommunismidiktatuurin ajan toisinajattelijoiden mietteisiin. Nyt viimeisimmässä teoksessaan 'Eksynyt ajatus – islamismi, populismi, antisemitismi - essee Euroopan itsetuhoisista mieltymyksistä' hän arvostelee voimakkaasti yli vuosikymmenen kestänyttä, kuten hän sanoo, 'ajatuspappien petosta'.

kiharapäinen nainen tekstitaulun edessä
kiharapäinen nainen tekstitaulun edessä alexandra laignel-lavastine

Nämä mielipidevaikuttajat, toimittajat, poliitikot, kirjailijat ja taiteilijat ovat sokeasti olleet kykenemättömiä myöntämään, että poliittisella korrektiudellaan ja halpamaisilla houkutuksillaan he ovat pedanneet sängyn äärioikeiston Euroopalle. Eivätkö he ole nähneet, että he eivät ole lakanneet auttamasta samanaikaisesti nousevia kahta aikamme suurinta vaaraa, toisaalla kansallispopulismia ja toisaalla islamismia, kysyy esseisti ja muistuttaa vuosituhannen alun vaalienkin todistavan vahvan ja ennennäkemättömän ilmiön, kansallisperinnenationalismin ilmestyneen Ranskaan, Belgiaan, Itävaltaan, Alankomaihin, Britanniaan, Italiaan, Unkariin, Slovakiaan, Puolaan, Kreikkaan, Tanskaan, Ruotsiin, Norjaan, Suomeen ja Sveitsiin – siis Eurooppaan. Alexandra Laignel-Lavastine pitää kansallispopulismin uhkaa todellisena vaarana Vanhalle Mantereelle. Islamin, maahanmuuton, globaalin hyperkapitalismin ja väestön vanhenemisen pelot ovat ideologisesti yhtä pelottavia kuin kolmekymmentäluvun tapahtumat.

"Kuvitellaanpa, että saamme laskuvarjolla vieraan Eurooppaamme. Hänelle kerrotaan, että vain hetki sitten aivan ihmeellisellä tavalla Eurooppa yhdistyi puolivuosisataa kestäneen idän kommunistidiktatuurin jälkeen. Länsi puhui laajenemisesta ja samalla puolet väestöstä valitti eliittiensä hylänneen heidät ja monet ovat pettyneitä eurooppalaiseen taloomme. Se ei näytä kykenevän puolustautumaan islamistiterrorismin hyökkäyksiä eikä globaalin talouden epävarmuuksia vastaan. Poliitikot ihmettelevät, olemmeko jopa vihassamme unohtaneet ovet, joista kulkea eteenpäin. Kuitenkin jo kymmenien vuosien ajan selväjärkiset ovat huutaneet yhteen ääneen, että ainoastaan yhtenäinen ja arvoistaan ylpeä Eurooppa voi uskottavana rintamana vastustaa fanaattista islamismia ja tätä kansallisperinnenationalismia, jota täst'edes kutsuttakoon tämän vuosisadan uudet kasvot saaneeksi äärioikeistoksi. Niin uskomattomalta kuin se kuullostaakin, nämä kaksi ideologiaa ovat onnistuneet saattamaan yhteen joukon rikostovereita eurooppalaisten mielipidepappien parissa. Islamistit ja populistit ovat päässet yksimielisyyteen yhdessä asiassa : yhteisestä vihastaan Eurooppaa kohtaan. Heidän totalitäärisessä hurmiossaan toiset uneksivat näkevänsä Euroopan Suurkalifaatin sylissä, toiset haluavat Euroopan katoavan eilisen maailman hyvien ja vanhojen kansallisvaltioiden tieltä ymmärtämättä, ettei tämä konsti poista globalisaation ongelmia. Täysin ällistyneenä vieraamme kysyy itseltään eivätkö nämä rikolliset mieltymykset, skitsofrenia ja Vanhan Mantereen itsemurha-ajatukset ole riittäviä aihetodisteita."

Alexandra Laignel-Lavastine siteera 'Eksynyt ajatus' -kirjassaan muun muassa Vaclav Havelia, joka aikanaan kirjoitti, että on joskus on mentävä kaivoksen pohjalle, jotta näkisi tähdet. Muutamaa lähihistorian episodia esseisti käyttää todisteena sille, että Eurooppa on monella tapaa vajonnut kaivoksen syövereihin. Berliinin muurin sortumisen jälkeen Länsi ei osannutkaan kertoa idän veljilleen, mitä on olla eurooppalainen tai mitä eurooppalainen nyt haluaisi sanoa. Enemmänkin Eurooppaa hallitsi melankolia kuin sen omien perusteiden etiikan ja demokratian korostaminen. Tässä onnistuivat paremmin idän kirjailijat ja entiset dissidentit Czeslaw Milosz, poliittisen poliisin tappama Jan Patocka, Istvan Bibo tai Milan Kundera. Serbien 'etninen puhdistus' Kroatiassa, Bosniassa ja Kosovossa saa Laignel-Lavastinen käyttämään Euroopan jahkailusta sanontaa 'itsetuhon pimeä intohimo'. Miksi Euroopalla näyttää olevan vastustamaton tarve katsoa aina muualle kun sen pitäisi itse toimia, kysyy esseisti ja poimii vielä esimerkit Euroopan Venäjä-politiikasta.

"Muistamme hyvin Vladimir Putinin armeijan tsetseenisiviilien joukkomurhat, naiset ja lapset piikkilanka-aitojen takana. Nekään eivät poistaneet diplomaattisia hymyjä kun neljäkymmentäviisi valtionpäämiestä osallistui Pietarin kolmesataavuotisjuhliin vuonna 2003. Euroopan johtajat tunsivat kodikasta yhdessäoloa ja toimivat kuin Venäjän demokratisoitumiskehityksellä ei olisi ratkaisevaa merkitystä Euroopalle. He eivät olleet ainoastaan hukanneet idealismiaan, vaan myös realismin. Eivätkö he tienneet, että he ottivat osaa sellaisen vallan uudelleenrakentamiseen, jota he voisivat vain kontrolloida vähemmän eivätkä kiristää lainkaan? Tämä toteutui sitten tuskallisesti vuonna 2014 Ukrainan sodassa. Tällä antaa-mennä -politiikalla Eurooppa on luopunut osasta sieluaan. Sen johtajat ovat epäonnistuneet vastaamaan nykyisyydelle, jonka olosuhteet voisivat huipentaa Euroopan todistamaan, että sillä on järki. Eikä mikä tahansa järki. ' Ei koskaan enää' oli toisen maailmansodan jälkeen sanonta suunnalle, joka loi eurooppalaisen projektin. Tässä valossa Bosnian sota oli häpeätahra. Eurooppa oli kuin sunnuntaikävelyllä gheton muurien ympärillä. Sen sisällä ihmiset kuolivat liekkeihin."

Ainakin vuoteen 2012, jolloin islamismifundamentalisti murhasi lounais-Ranskassa sotilaita ja lapsia tai tammikuuhun 2015, jolloin Pariisissa Charlie Hebdo -satiirilehden toimitus joutui islamistiterroristien raivon kohteeksi, ei Eurooppa näyttänyt olevan yhteisen kohtalonsa ja arvojensa tasolla. Näin päättelee filosofi Alexandra Laignel-Lavastine uutuuskirjassaan. Mutta vielä noidenkin hirmutekojen yhteydessä päämediat käyttivät sanontoja 'yksinäinen susi', 'yksittäinen hyökkäys' tai analyyseissään käsitettä 'integraatio-ongelma'. Esseisti tyrmää nämä ja kirjoittaa, että ei kerta kaikkiaan tahdota muotoilla sitä, mitä silmien eteen hyppää. Ranskalaisälymystö saa täyslaidallisen kirjoittajaltamme. Vuosi 2014 oli hänen mukaansa kaikkien raukkamaisuuksien vuosi. Tuolloin juutalaisvihamielisyys nosti päätää niin paljon, ettei sodan jälkeen koskaan aiemmin yhtä paljon juutalaisia ollut muuttanut Ranskasta Israeliin. Antisemitismi ponnahti esiin islamilaiskirjoittajien ja viihdetaiteilijoiden esityksissä. Kaikki vanhat kliseet, salaliittoteoriat ja holokaustin kieltämiset amerikkalais- ja israelilaisvihoineen olivat tapetilla. Ja samaan aikaa islamilaisidentiteetin tuki kotoperäiselle juutalaisvastaisuudelle rehotti valtoimenaan. Miten tämä on mahdollista ?

"Mitä vähemmän käytetään järkeä, sitä enemmän nähdään uhkia ja kuvitellaan, että joku oikeasti vetää näyttämöllä naruista. Kun ihmiset haluavat ymmärtäa, että heidän historiansa epönnistuminen ei tarjoa heille enää mitään, turvautuminen fantasioihin, pimeisiin voimiin, ilkeämielisyyteen ja muukalaisvastaisuuteen tulee tavallisesti esille. Vuonna 2014 olimme taas siinä pisteessä. Eikä kysymys ole siitä, että pitäïsi tietäa, kumpi – äärivasemmisto vai äärioikeisto on vaarallisempi. Jos pitää itsepintaisesti kiinni ongelmanasettelusta näillä termeillä, lankeaa jälleen siihen että ei ymmärrä tätä uutta 'järjestelmänvastaista' sekoitusta. Siinä sekoittuu moniin kerroksiin punainen, vihreä ja ruskea."

Kyllä, olemme sodassa. Viimeistään tammikuun 2015 Pariisin verilöylyjen jälkeen alkoivat monet huomata vihdoinkin, että heidän humanistisille ja universaaleille arvoilleen on julistettu avoin ja totaalinen sota. Ranskan pääministeri Manuel Valls sanoi, ettemme ole sodassa uskontoa emmekä vähemmistöä vastaan, vaan islamismia, jihadistiterrorismia ja vihaa vastaan. Hän sanoi samalla, että 'olemme antaneet tapahtua liikaa asioita'. Esseisti Alexandra Laignel-Lavastine tulkitsee tämän näin.

"Monet ymmärsivät nyt, että heille kerrottiin radikaalin islamismin huimaavan nousun olleen eurooppalaisen politiikan sokea piste kolmenkymmenen vuoden ajan. Eurooppa ei ymmärtänyt Iranin vuoden 1979 vallankumouksen tärkeyttä eikä islamismin ankkuroitumista Pakistaniin. Eurooppa vähätteli sielun syövereistä kumpuavaa vihaa Länttä kohtaan, joka pani liikkeelle suuren osan muslimimaailmaa ja jonka paljasti vuoden 1990 Persianlahden ensimmänen sota. Eurooppa aliarvioi al-Qaidan ja sen satelliittien tuhovoiman. Ilman yhteistä ulkopolitiikkaa ja puolustusta se oli epämääräisesti jakautunut kun tilanne Sahelin alueella heikkeni dramaattisesti. Samaten vasten hirvittävää islamilaista valtiota, tätä terrorismin Internationaalia ja veren kalifaattia vastaan onnistuttiin vuonna 2014 luomaan vain epäyhtenänen strategia. Samalla Ranskan hallitus alkoi tuhota armeijaansa, viimeistä eurooppalaista armeijaa Britannian kanssa, itsemurhaisilla ja mielettömillä budjettileikkauksilla. Tämä sota ei ole luonteeltaan pelkästään teknologinen eikä sitä voida hoitaa droneilla, vaikka äärivasemmistossa niin uskotaankin. Kyseessä on sota arvoista, joita Ranskan armeijassa puolustaa myös iso joukko muslimisotilaita. He tietävät, että vapautta on joskus puolustettava asein, vaikka eurooppalaisessa sielun tilassa tämä on valtava ongelma. Yhteiskunnillemme ongelma on enemmän moraalinen kuin sotilaallinen, sillä omana aikanamme omista yksilöllisistä arvoistamme on tullut vastakkaisia yhteisille arvoille. Tämä kollektiivisuus kuitenkin alkoi yht'äkkiä herätä yksilöissä tammikuun yhdestoista."

Alexandra Laignel-Lavastine ei hyväksy lainkaan -60-70-luvuille perustuvaa ajattelua siitä että eurooppalaisten täytyisi syyllistää itseään loputtomiin siirtomaavallan ajoista tai kolmannen maailman ongelmista tai että terrorismi on integraatio-ongelma. Sosiologien ja toimittajien vierailut ongelmaslummeissa, joissa yhdestä esseistimme itse asuu, eivät ole tuoneet esiin uusien sukupolvien ongelmia ja identiteettikriisiä. Monikulttuuurisuuspolitiikka on epäonnistunut, koulujärjestelmä on syventänyt ongelmia ja uusi älyllinen epäjärjestys on edelleen vallalla.

"Kuinka kauan aktiivisia terroristeja maissamme voidaan pitää uhreina, vaikka valtaosa heistä on ollut integroituneita länsimaihin silloin kun he ovat iskunsa tehneet. Foreign Policy Instituutin taannoinen tutkimus neljästäsadasta al-Qaidan jäsenestä osoitti, että lähes kaksi kolmesta oli käynyt läpi toisen asteen koulutuksen, kolme neljästä kuului alempaan keskiluokkaan tai keskiluokkaan, saman verran oli saanut insinööri- tai arkkitehtitasoista yliopistokoulutusta. Miten niin sorrettuja? Suurin osa juhadisteista on puhtaita globalisoituneen maailman tuotteita. Ja tuota maailmaa vastaan he taistelevat. Nykyisille sukupolville islam ei ole enää sama kuin heidän pohjois-Afrikasta tulleille vanhemmilleen, jotka uusi maa irrotti heidän kulttuuristaan ja laittoi lähes suljettuihin lähiöihin, joissa köyhyyttä ja työttömyyttä autettiin sosiaalituilla. Niin oikeisto kuin vasemmisto osti rauhan lähiöihin. Mutta uusi sukupolvi on säilyttänyt katkeruuden . Vuoden 2000 tienoilla tämä kaikki muuttui. Alkoi joidenkin nuorten kostonhimoinen liittyminen globalisoituneeseen islamin murrokseen. Pikkurikollisuuden, koulun epäonnistumisen ja vankilavisiittien myötä väkivalta tuli kuvaan mukaan. Kymmenen vuotta sitten nämä nuoret määritellivät itsensä pohjois-afrikkalaisista vanhemmista Ranskassa syntyneiksi. Nyt määritys on muuttunut sellaiseksi, missä keskeiseksi on noussut enemmän tai vähemmän agressiivinen ja provokatiivinen vastakulttuurinen islam."

'Eksynyt ajatus' -esseen kirjoittaja tiivistää viimeisessä luvussa 'Humanismi vai barbaria' uhkakuvan Michel Henryn sanoin :

"Uudentyyppinen barbaria on tunkeutunut yhteiskuntaamme ja suistaa sen perikatoon. Sen periaate on yksinkertainen : ensimmïsen kerran humanismin historiassa, tieto ja kulttuuri kulkekoot eri suuntiin."

Filosofi ja historijoitsija Laignel-Lavastine muistutta kalifaatin rakentajilla olevan valtavat resurssit niin raaka-aineiden, öljyn kuin elintarvikkeiden muodossa. Hänen mukaansa lisäksi parikymmentä pankkia jatkaa tänäkin vuonna kalifaatin kansainvälisiä rahasiirtoja ilman minkäänlaisia sanktioita. Samaan aikaan eurooppalaista modernismia vastustava uskonnollinen fanatismi käyttää sosiaalista mediaa ja internetiä ennennäkemättömällä tavalla mobilisoidakseen muslimimaailmaa omiin tarkoituksiinsa. Vain seitsemänkymmentä vuotta sitten Eurooppa alkoi nousta tuhkasta ja suojautua puhdasta vihollistaan nationalismia vastaan, joka juuri nyt äärioikealla äärivasemmiston argumenteilla saarnaa globalisaatiota vastaan ja yhtä aikaa kuin sivilisaatiotamme uhkaava islamismi.

Eurooppa valitsi niin hyvässä kuin pahassa kohtalokseen ajatuksiltaan vapaamman, hyvinvoimemman ja onnellisemman tien. Valistuksen jatkajaksi. Alexandra Laignel-Lavastinen ajatuksin eurooppalaiset tuomitsivat itsensä keksimään ja keksimään keksiäkseen uudelleen ja uudelleen. Historialla on Eurooopalle edistyksen tie, joka ei ole vapaa järjettömästä hyperkapitalismin kilpailusta ja muista ongelmista, jotka ovat saaneet eurooppalaiset pohtimaan, synnyttivätkö he itse pahimman vihollisensa ja häpeällisen vihollisensa. Tämän onnettoman sivilisaation aikoo lyödä uusi jihadistien internationaali.

"Horisontissa onkin samalla kansallispopulistinen uhka. Suurimmalta osaltaan massiivinen muslimimaahanmuutto on jo nyt kasvattanut populistien kannatusta kaikkialla. Vasemmisto ja oikeisto ovat tehneet maahanmuuttopolitiikassaan virheitä ja samalla ylenkatsoneet näiden virheiden ruokkimaa populistien kannatuksen nousua. Koskaan vuoden 1945 jälkeen maahanmuuton ja globalisaation välimaastossa ei Euroopassa ole ollut samaan aikaan yhtä voimakasta yksilöllisyyden, yhteiskunnallisuuden, kansallisen ja sivistyksellisen arvonalennuksen ahdistusta."

Ismo Nykänen

Kirja : Alexandra Laignel-Lavastine : La penseé égarée. Islamisme, populisme, antiséemitisme : essai sur les penchants suicidaires de L'Europa ; Editions Grasset & Fasquelle, 2015. 220 s.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta