TV1 keskiviikkona 14.10.2015 klo 22.00 - 22.50, uusinta lauantaina 17.10. klo 17.10
Yle Areenassa vuoden ajan.
Kun onni uudesta elämästä muuttuu yhtäkkiä suruksi menetyksestä, ihmisen kestokyky on äärirajoilla.
Juontaja, artisti Marianna Alasen vauva kuoli täysiaikaisena kohtuun. Laulaja Johanna Pakonen menetti kaksosvauvansa TTTS-syndrooman takia.
Inhimillisen tekijän keskustelussa on mukana myös liikunnanohjaaja Ilkka Kykkänen, joka kertoo kohtukuoleman kokemisesta isän näkökulmasta.
Vaikea asia puhua
Kohtukuolemalla tarkoitetaan sikiön kuolemista kohtuun 22. raskausviikon jälkeen. Kohtukuoleman mahdollisuudesta ei juuri neuvolassa puhuta, koska riski siihen on pieni, noin puoli prosenttia. Tämä tarkoittaa kuitenkin pariasataa perhettä vuosittain.
Asiasta ei paljon puhuta myöskään tuttavien kesken.
"Ehkä asia on niin vaikea, ettei oikein osata puhua siitä. Mutta kun kerroin kokemastani muille, kuulin, että moni muukin oli kokenut vastaavaa", Johanna sanoo.
Inhimilliseen tekijään keskustelijat halusivat tulla juuri siitä syystä, että heidän kokemuksensa saattaa tuoda vertaistukea vastaavan juuri kokeneille.
Rangaistus ilosta?
Mariannan raskaus eteni normaalisti, kunnes noin viikko ennen laskettua aikaa vauva lakkasi liikkumasta. Marianna huolestui ja hän lähti miehensä kanssa Kätilöopiston päivystykseen.
Lääkäri totesi pahimman tapahtuneen: vauva oli kuollut.
"Huusin niin, että rakennus oli sortua. Se oli aivan käsittämätöntä, aivan järkyttävää. Vaikka olin koko raskauden ottanut rauhallisesti ja ajatellut, ettei juhlita ennen maalia, niin olin juuri niihin aikoihin antanut suojaukseni laskea ja olin alkanut ostaa vauvantarvikkeita ja alkanut uskoa siihen, että kyllä se vauva tosiaan on tulossa.”
”Nyt tunsin, että minua rangaistiin pahimmalla mahdollisella tavalla tästä iloitsemisen tunteesta", Marianna kertaa noin kolmen vuoden takaisia tunnelmiaan.
Oli pakko synnyttää
Marianna olisi halunnut, että vauva olisi leikattu, mutta siihen ei suostuttu. Ei haluttu ottaa sitä riskiä, että kohtuun olisi tullut haava, joka vaikeuttaisi mahdollista seuraavaa raskautta.
Synnytyksen Marianna koki ylimääräisenä rangaistuksena muutenkin ylitsevuotavan vaikeassa tilanteessa. "Pakkohan se oli tehdä. Ei minulla ollut mitään voimia siihen. Mutta ei ollut vaihtoehtoa."
Marianna kiittelee vuorossa ollutta kätilöä, joka neuvoi, että vaikka juuri nyt ei tunnu siltä, niin ottakaa vauva syliinne ja ottakaa hänestä valokuvia, muutoin kaduttaa koko loppuelämä.
"Itselläni oli sellainen olo, että en halua nähdäkään lasta, että haluan äkkiä pois siitä kamalasta tilanteesta.”
”Teimme sitten kuten neuvottiin. Pidimme tyttöä sylissämme ja otimme hänestä valokuvia. Hän oli niin kaunis ja ihana. Ilman tätä kokemusta kaikki olisi nyt paljon huonommin."
Miksi ei heti lähetetty eteenpäin?
Johannan kaksosten TTTS-syndrooma huomattiin rakenneultran aikoihin. Lääkäri kirjoitti lähetteen Tyksiin, missä on kaksosraskauksien erikoisosaamista.
Porin keskussairaalasta ei kuitenkaan annettu Tyksiin maksusitoumusta, vaan siellä haluttiin ensin itse tutkia asiaa tarkemmin. Asiassa viivyteltiin kaksi viikkoa, mikä Johannan mukaan oli juuri kriittistä aikaa kaksosten selviämisen suhteen.
Kun Johanna vihdoin hakeutui Oulussa alan spesialistin vastaanotolle, oli jo liian myöhäistä tehdä mitään. Tuosta käynnistä kului vain kaksi päivää, kun vauvat syntyivät. Toinen oli jo kuollut kohtuun siinä vaiheessa, toinen eli vain puoli tuntia.
"Raskausviikkoja oli takana vain 23 ja lääkärin kanssa sovimme, ettemme ala yrittää elävän vauvan suhteen mitään heroinistisia temppuja ja koneisiin laittamista. ”
”Oli tieto, että vauva olisi 80 prosentin todennäköisyydellä vaikeasti vammainen. Se, että TTTS-syndroomaan ei ajoissa yritetty puuttua, on ollut vaikea hyväksyä. Jossittelu ei auta mitään, mutta silti olen ihmetellyt, miksei Porista voitu lähettää meitä heti alussa Tyksiin. Ihmishengellä ei tunnu olevan byrokratian keskellä mitään arvoa," Johanna pohtii.
Johanna lähetti Porin keskussairaalaan asiasta palautetta, koska toivoo, että vastaisuudessa siellä toimittaisiin ripeämmin, ettei kukaan muu joutuisi enää kokemaan vastaavaa.
Myöhemmin kävi ilmi, että Johanna pikkuserkulla Australiassa oli ollut juuri vastikään sama tilanne ja hänkin oli menettänyt kaksosensa. Vertaistukea tuli siis yllättävältä taholta.
Miksi isää ei tueta?
Ilkka Kykkänen menetti avovaimonsa kanssa esikoispoikansa kohtukuoleman takia aivan raskauden viime hetkillä. Ilkka toivoo, että hoitohenkilökunta olisi tukenut heitä enemmän, kun musertava tieto tuli ilmi päivystyksessä.
"Sain siinä tilanteessa paniikkihäiriökohtauksen ja minut vietiin toiseen sairaalaan. Olin siellä yksin ja samaten Katariina jäi sinne toiseen paikkaan yksin. Olisimme kaivanneet jotakuta vierelle rauhoittamaan meitä."
Ilkka ihmettelee, miksi neuvola jättää isän yksin surussa. Hän yritti tapahtuneen jälkeen saada lääkärintodistuksen sairauslomaa varten, mutta neuvolasta todettiin tylysti, että asiakkuus on päättynyt isän kohdalta, koska raskaus keskeytyi.
"Hankin sitten itse muuta kautta apua ja pääsimme molemmat psykologin vastaanotolle. Se vei toipumista eteenpäin."
Miksi näin kävi?
Kohtukuoleman syy selviää 90 prosentissa tapauksista. Usein kyse on istukan ongelmista, napanuoran kiertymisestä vauvan kaulan ympärille tai vauvan erilaisista sairauksista. Kymmenen prosenttia kuolemista jää mysteeriksi. Näin on Mariannan ja Ilkan kohdalla.
"Pitää vaan hyväksyä, ettei syytä ole. En tiedä, miksei tyttömme tullutkaan tähän maailmaan", Marianna sanoo.
Ilkan mielestä syyn selviäminen olisi ollut jollain lailla helpottavaa. Se olisi myös ehkä vähentänyt jossittelua.
"Pitkään oli sellaista, että mietimme, olisimmeko voineet tehdä jotain, teimmekö jotain väärin, miten tämä olisi voitu estää. Mutta nyt kun syytä ei löytynyt, oli vain tilanne, että näin kävi."
Takaisin elämään
Miten mustan surun keskeltä sitten vähitellen tullaan takaisin elämään?
"Vollotin päivästä toiseen varmaan viikon ajan. Mutta onneksi mieheni ja tämän vanhemmat olivat lähelläni ja saimme puhua paljon. Ystävät tulivat murheenpesäämme ja auttoivat ajatuksiamme hetkeksi irti tapahtuneesta", Marianna kertoo.
"Lisäksi minulla on koirani, jotka ovat ihania. Ne vain tajuavat kaiken. Meillä on koiriin liittyvä hyväntekeväisyysyhdistys ja juuri samoihin aikoihin. kun tämä kamala asia tapahtui, yhdistyksemme järjestämä nettikeräys alkoi. Keräys tuotti minulle joka päivä hyviä uutisia ihmisten auttamishalusta. Se toi voimia."
Johannan alkushokkivaihetta auttoi se, että hän jäi sairaalaan pariksi viikoksi kohtutulehduksen takia.
"Oli terapiaa olla ihanien hoitajien hoidettavana."
Johanna on perusluonteeltaan valoisa ja puhuu asioistaan läheisilleen paljon. Tässä tilanteessa nuo piirteet olivat pelastavia asioita.
Ilkalla ja hänen avovaimollaan yhdeksi voimavaraksi tuli blogi, jota he alkoivat kirjoittaa tapahtuneen jälkeen.
"Enkelipoika-niminen blogi sai alkunsa, kun emme jaksaneet kaikille kyselijöille kertoa erikseen, mitä tapahtui ja missä nyt mennään. Saimme sieltä tuntemattomilta ihmisiltä vertaistukea, kun he kertoivat omista vastaavista kokemuksistaan. Päivitämme blogia edelleen."
Tärkeintä? Elämä juuri nyt!
Mariannalle ja Johannalle sittemmin syntyneet lapset ovat omalla tavallaan vieneet elämää eteenpäin.
"Ensimmäisen vauvan menettäminen on tehnyt minusta pojalleni paremman äidin. Nyt ymmärrän täysillä sen, että lapset ovat lahjoja, eivät itsestäänselvyyksiä", Marianna pohtii.
Vauvan menettäminen muuttaa ihmistä syvällisesti, siitä keskustelijat ovat yhtä mieltä. Elämän prioriteettijärjestys muuttuu, eikä enää pienistä asioista stressaa.
"Aina sanotaan, että pitää suunnitella ja varautua kaikkeen. Ei pidä, koska valitettavasti meillä ei välttämättä ole tulevaisuutta, meillä on vain tämä hetki. Elämä juuri nyt on tärkeintä", sanoo Marianna.
