Saatat pitää minua naiivina – Edwyn Collins, Orange Juice ja indiepopin synty

Yle Teemalla sunnuntaina 11.10. esitettävä James Hallin ja Edward Lovelacen kaunis dokumentti Kaikki on mahdollista kertoo laulaja-laulunkirjoittaja Edwyn Collinsin paranemisesta hänen kärsittyään kaksi massiivista aivoverenvuotoa vuonna 2005. Collins muistetaan paitsi 1990-luvun hitistään A Girl Like You, myös siitä, että 1980-luvun alussa hän loi Orange Juice -yhtyeensä kanssa indiepopin perustan.

Vuonna 1995 oli vaikea paeta Edwyn Collinsin kappaletta A Girl Like You. Se tuntui soivan radiossa jatkuvasti. Eurodancen, brittipopin, vaihtoehtorockin ja pop punkin hallitessa musiikkimaailmaa tummasävyistä kappaletta oli hankala asettaa mihinkään kontekstiin.

A Girl Like You oli jollain tavalla brittipopin hengenheimolainen, mutta se ei juuri kuulostanut Oasikselta tai Blurilta. Punkiin sen liitti vain yksi hyvin konkreettinen linkki – Sex Pistols -rumpali Paul Cook soitti kappaleella vibrafonia.

Ehkä A Girl Like Youn musiikillinen ulkopuolisuus oli syynä siihen, että Collins ei saanut toista yhtä isoa hittiä. Suomessa edes kappaleen sisältänyt pitkäsoitto Gorgeous George (1994) ei noussut albumilistalle.

Elämä musiikillisen valtavirran ulkopuolella oli Edwyn Collinsille tuttua. A Girl Like Youn julkaisun aikoihin hänellä oli takanaan jo yli viidentoista vuoden musiikkiura. Kaupallista menestystä hän oli saavuttanut vain satunnaisesti. Sen sijaan Collins oli yhden tärkeimmän esikuvansa Lou Reedin johtaman The Velvet Underground -yhtyeen tavoin saavuttanut kuin varkain aseman musiikillisena pioneerina.

Teemme sen itse

Edinburghissa Skotlannissa vuonna 1959 syntynyt Collins oli vuonna 1976 perustanut Steven Dalyn, James Kirkin ja David McClymontin kanssa halpakitaramerkin mukaan nimetyn Nu-Sonics-yhtyeen. Vuonna 1979 kokoonpanon nimeksi tuli Orange Juice.

Punkin kiihkeän leimahduksen jälkeen 1970- ja 1980-lukujen taitteessa menneisyyden rockperinteet hylännyt post-punk otti vallan Englannissa. Yhtyeet, kuten Joy Division, Wire ja Gang of Four, tekivät jyrkkää musiikkia, joka pyrki kirjoittamaan rockin säännöt uudelleen.

Post-punk-artistit saattoivat vierastaa punkin rockimpaa ilmaisua, mutta he eivät unohtaneet sen tee-se-itse-henkeä. He edustivat uutta maailmaa, jossa kuka tahansa saattoi perustaa bändin ja tulla muusikoksi. Hyvät ideat olivat paljon soittotaitoa tärkeämpiä. Edes levytyssopimus ei enää ollut välttämättömyys. Levythän saattoi julkaista itse.

Tärkeä suunnannäyttäjä oli manchesterilainen punkyhtye Buzzcocks. Se ei jäänyt odottelemaan levy-yhtiöiden kiinnostusta, vaan julkaisi ensimmäisen EP:nsä Spiral Scratchin itse omalla New Hormones -levymerkillään vuonna 1977.

Buzzcocks siirtyi pian suurelle United Artists -levy-yhtiölle, mutta Spiral Scratchin vihjaama tee-se-itse-vallankumous ei jäänyt huomiotta. Desperate Bicycles -yhtye päätti omakustannesinglensä Smokescreenin (1977) julistukseen: ”It was easy/ It was cheap/ Go and do it!” – se oli helppoa, se oli halpaa, anna palaa!”

It was easy/ It was cheap/ Go and do it!

Jyrkän vasemmistolainen post-punk-yhtye Scritti Politti puolestaan listasi debyyttisinglensä Skank Bloc Bolognan (1978) kannessa levyn paino- ja äänityskustannukset sekä käyttämänsä studion, levytehtaan ja painotalon osoitteet ja puhelinnumerot. Yhtye julkaisi myös How to Make a Record -vihkosen, jossa se opetti noviiseille omakustannelevyjen tekemisen saloja.

Kaikki eivät kuitenkaan halunneet tai osanneet julkaista levyjään itse. Pian ympäri Iso-Britanniaa alkoi putkahdella esiin pienlevy-yhtiöitä, jotka tarjosivat uusille bändeille mahdollisuuden saada musiikkiaan kuultavaksi. Monilla näistä on nykyään lähes myyttinen maine. Levy-yhtiöt, kuten Rough Trade, 4AD, Factory ja Mute tulisivat luomaan vaikutusvaltaisen musiikillisen perinnön, joka kuuluu yhä tänäkin päivänä.

Saman tee-se-itse-hengen innoittamana myös skotlantilainen Alan Horne perusti Glasgow’ssa Postcard-levy-yhtiön vuonna 1979. Levy-yhtiön slogan kuului ylväästi Motownin mottoa mukaillen: ”the sound of young Scotland”. Horne kuvitteli olevansa Andy Warhol. Edwyn Collinsista oli määrä tulla hänen oma Lou Reedinsä.

Herkästä runopojasta poptähdeksi

Postcardin debyyttijulkaisu vuonna 1980 oli Orange Juicen ensisingle Falling and Laughing. Single oli uraauurtava. Muiden post punk -yhtyeiden musiikin ollessa kokeilevaa, kulmikasta tai poliittista Orange Juice teki sympaattisen melodista kitarapoppia.

Falling and Laughingissa ei ollut jälkeäkään Joy Divisionin synkkyydestä tai Gang of Fourin ankaruudesta. Se alkoi sanoin ”you may think me very naive”, ja kertoi herkästi ihastumisesta ja nuoren ihmisen epävarmuudesta. Juuri, kun punk oli hylännyt rakkauden rocklaulujen aiheena, Edwyn Collins kumppaneineen toi sen kappaleidensa keskiöön.

Ulkoisesti Orange Juice ei ollut yhtään musiikkiaan rockimpi. Yhtye oli pukeutunut puvuntakkeihin, kauluspaitoihin ja suoriin housuihin. Enemmän kuin rockyhtyeeltä he näyttivät kirjallisuusopiskelijoilta tai herkiltä runopojilta. Tai ehkä partiolaisilta: ei ollut tavatonta, että Orange Juice sonnustautui shortseihin tai sandaaleihin. Collinsin päässä nähtiin Davy Crockett -tv-sarjasta tuttu pesukarhulakki.

Kun punk oli hylännyt rakkauden laulujen aiheena, Edwyn Collins toi sen kappaleidensa keskiöön.

Ylipäänsä Orange Juice kaihtoi kaikkea rockille tyypillistä. Sen soundissa ei ollut mitään kovin bluesahtavaa tai juurevaa, puhumattakaan rankasta. Orange Juice oli mieluummin poikamainen kuin miehekäs. Uhoamisen tai tuskaisuuden sijaan Collins tyytyi huokailemaan sydänsurujaan kaihoisasti. Yhtyeen soitto horjui sympaattisesti.

Orange Juicen neljällä ensimmäisellä singlellä oli vaikutus, joka tuntuu yhä tänäkin päivänä. Postcardilla julkaistut Falling and Laughing, Blue Boy, Simply Thrilled Honey ja Poor Old Soul loivat pohjan, jolle kitaravetoinen indiepop rakennettiin 1980-luvulla.

Yhtyeen musiikillisina johtotähtinä olivat The Velvet Undergroundin surumielinen ja herkkä nimetön kolmas levy sekä The Byrdsin helisevän kaksitoistakielisen kitaran johtama folkrock. Groovea Orange Juicen musiikkiin toi Collinsin mieltymys Chicin diskosoundeihin ja amerikkalaiseen souliin.

Orange Juicen Postcard-singlet eivät juuri myyneet – korkeintaan niitä ostettiin 2000 kappaleen verran. Neljän pikkulevyn jälkeen yhtye riitautui Hornen kanssa ja siirtyi isolle Polydor-levy-yhtiölle. Sen ensimmäinen pitkäsoitto You Can’t Hide Your Love Forever (1982) oli loistava levy, mutta albumin popahtava soundi kadotti jotain olennaista Postcard-singlejen amatöörimäisestä tenhosta.

Orange Juicen toisella levyllä Rip It Up (1982) alkuperäisjäsenet kitaristi James Kirk ja rumpali Steven Daly olivat saaneet lähteä. Kitaristi Malcolm Rossin, basisti David McClymontin ja rumpali Zeke Maniykan kanssa Collins siirtyi entistä hiotumpaan soundiin, jossa funk- ja soulvaikutteet olivat aikaisempaa vahvemmassa osassa.

Levyn nimikappaleesta tuli yhtyeen suurin singlehitti. Tarttuva, tanssittava ja Roland TB-303-bassosyntetisaattorin riemukkaan pulputuksen kuljettama Rip It Up oli loistava, mutta samalla se vei yhtyeen yhä lähemmäs 1980-luvun valtavirtapopsoundia.

Collins oli hetken oikea poptähti, mutta hän ei onnistunut toistamaan Rip It Upin menestystä. Vuonna 1984 julkaistulla The Orange Juice -levyllä yhtyeestä oli jäljellä enää Collins ja Manyika. Seuraavana vuonna Orange Juice hajosi.

Orange Juicen perintö

Orange Juicen varhaisten singlejen raivaamaa polkua seuraamaan syntyi 1980-luvun puoliväliin tultaessa yhä kasvava joukko yhtyeitä. Kokoonpanot, kuten The Pastels, Primal Scream ja The Wedding Present esittäytyivät NME-lehden julkaisemalla C86-kokoelmalla. Samankaltaista helisevää kitarapopsoundia edustivat myös yhtyeet, kuten Talulah Gosh ja The Field Mice.

Edwyn Collins Edwyn Collins: Kaikki on mahdollista (The Possibilities Are Endless). Kuva dokumenttielokuvasta. edwyn collins: kaikki on mahdollista

1980-luvun edetessä indiepop haarautui lukuisiin eri suuntiin. My Bloody Valentine, Ride ja Slowdive edustivat valtavan kitaravallin keskellä herkistelevää shoegazingia, Primal Scream ja The Stone Roses yhdistelivät indiepoppiin tanssimusiikin soundeja ja Cocteau Twins teki haaveilevaa unipoppia. Kaikissa näissä yhtyeissä oli kuultavissa Orange Juicen vaikutus.

1990-luvun alussa indie murtautui lopulta valtavirtaan. Nirvanan Kurt Cobain fanitti 1980-luvun indiepoppia ja yhtyeet, kuten skotlantilainen Belle and Sebastian, veivät romanttisen indiesoundien aikaisempaa suuremman yleisön kuultavaksi. Kovin monta viivaa ei täytynyt vetää Orange Juicesta The Smithsin kautta Stone Rosesiin ja siitä Oasiksen ja kumppaneiden brittipoppiin.

Vuonna 2015 Orange Juicen vaikutus on yhä kuultavissa. Lukuisat yhtyeet, kuten vaikkapa Franz Ferdinand, The Pains of Being Pure at Heart, Girls, Best Coast, Alvvays ja kotimainen Cats on Fire, ovat pitäneet melodisen kitaravetoisen indiepopsoundin voimissaan viime vuosina.

Falling and Laughingin julkaisusta on tänä vuonna kulunut 35 vuotta. Orange Juicen musiikki kuulostaa kuitenkin yhä hämmästyttävän raikkaalta. Rip It Upilla Edwyn Collins laulaa ”I do profess/ That there are things in life/ That one can't quite express.” Jotain varsin olennaista Collins on kuitenkin ihmiselämästä musiikillaan onnistunut ilmaisemaan.