Hyppää pääsisältöön

Arvottomien elämää ja kuolemaa South Centralissa

Kalle Kinnunen
Kalle Kinnunen docventures

Tales of the Grim Sleeper kertoo sarjamurhaajasta, jonka kiinni saaminen vei poliisilta 25 vuotta. Tapaus on yhä kesken: epäillyn Franklinin oikeudenkäynti jatkuu joulukuussa 2015.

Lonnie David Franklin on roskakuski, automekaanikko ja epäilty sarjamurhaaja. Uhreja on kymmenen, mahdollisesti moninkertaisesti enemmän. Franklinin kellarista Los Angelesissa löytyi satojen tunnistamattomien naisten suttuiset polaroid-kuvat. Monet heistä ovat kuvissa ilmeisesti tajuttomia.

Franklinin tapaukseen ei tarttunut amerikkalainen dokumentaristi, vaan britti Nick Broomfield. Kuka Broomfield? Hän ei ole vähempää kuin Michael Mooren ja Morgan Spurlockin tutuksi tekemän, humoristisen elokuvajournalismin tärkein edelläkävijä.

Broomfield ei tutki itse rikosta. Hän rakentaa äärimmäisen vakavasta murha-aiheesta yhteiskunnan kuvaa, jonka rumuudesta ei puutu huumoria. Tales of the Grim Sleeper on usein luvattoman hauska, koska maailma on absurdi. Surullinen ja koominen kulkevat käsi kädessä.

Tales of The Grim Sleeper
Tales of The Grim Sleeper Kuva: Rajoitettu käyttöoikeus, Yle Kuvapalvelu, kuvapalvelu@yle.fi docventures

Elokuvan varsinaisia aiheita ovat eriarvoisuus, rasismi ja Yhdysvaltojen mustan vähemmistön epäluottamus virkavaltaan. Ilmeinen syy siihen, miksi lehdistön ”Grim Sleeperiksi” nimeämä rikollinen sai jatkaa tappamista niin pitkään, on yhteiskuntaluokka - ja ihonväri. Los Angeles saattaa olla yksi maailman vauraimpia kaupunkeja, mutta tämä mies tappoi köyhiä mustia naisia, lähinnä prostituoituja South Centralin pahamaineisella alueella. Heitä ei jäänyt kaipaamaan kukaan tärkeä tai vaikutusvaltainen. Ikään kuin heitä ei olisi koskaan ollut olemassakaan.

Ensimmäisestä surmasta 1985 kesti vuoteen 2007, ennen kuin näistä murhista edes puhuttiin sarjamurhina. Paljastuksen teki LA Weekly -lehti. Poliisi oli jo hieman jyvällä, mutta halusi pitää asiat salassa.

"Ketä vittua kiinnostaisi"?

Dokumentti voi alussa jopa suututtaa katsojaa. Broomfield ajelee autolla pitkin South Centralia ja murhaajaksi uskotun Franklinin entisiä kotikulmia haastatellen aivan satunnaisia vastaantulijoita. Ensivaikutelma saattaa olla, että tässäpä poikkeuksellisen avuton journalisti - tai yksityisetsivä, jolla on enemmän aikaa kuin älliä.

Mutta rakenne on ovela. Broomfield haluaa kuulla, mitä naapurit ja lähimmäiset todella ajattelevat. South Central tunnetaan rikollisuudesta, jengeistä, mellakoista ja länsirannikon gangstarap-musiikin kehtona. (Dokumentin alkuperäinen kuvaaja jätti työnsä kesken kokiessaan olonsa turvattomaksi; loput kuvasi ohjaajan poika Barney Broomfield.) Kurjuus ja väkivalta eivät tietenkään ole koko kuva. Suurin osa asukkaista on nimenomaan aivan tavallisia ihmisiä.

Hän löytää todistajia, joita poliisi ei ole kuullut, ja saa selville yksityiskohtia, jotka saavat viranomaistoiminnan näyttämään kammottavan leväperäiseltä.

Broomfield itse taas on auliisti ihan hölmöjäkin kysymyksiä esittävä, keskimääräistä lyhyempi ja aksentiltaan aristokraattisen kuuloinen britti. South Centralissa hän näyttää koomisen ulkopuoliselta, mutta hänellä on valttikortti: hän tosiaan haluaa kuunnella. Salapoliisintyö tuottaa hedelmää. Hän tapaa ihmisiä, jotka tunsivat uhreja tai murhaajaksi epäillyn. Hän löytää todistajia, joita poliisi ei ole kuullut, ja saa selville yksityiskohtia, jotka saavat viranomaistoiminnan näyttämään kammottavan leväperäiseltä.

Paikallisten asennemaailma osoittaa, ettei heillä ole vähäisintäkään luottamusta rikosten ratkaisemiseen. He eivät soita hätänumeroon, jos jotain tapahtuu kotikulmilla. Miksi soittaisivat?

”Ketä vittua kiinnostaisi?”, toteaa eräs haastatelluista, eikä kovin vihaisesti, ainoastaan kummastellen. Hän on täysin tottunut siihen, ettei kukaan tietenkään välitä.

Dokumentin aikana Broomfield haastattelee pariakymmentä paikallista, joiden motiivit eivät ehkä aina ole vain vilpittömät, mutta katsojalle elokuvan suuri kuvio paljastuu selkeästi. South Centralista on kirjaimellisesti vain kivenheitto Los Angelesin liikekeskustaan, mutta siellä eletään kuin toisessa maailmassa. Jos pilvenpiirtäjäalueella tapahtuu murha, todistajia etsitään ja heitä kuunnellaan. South Centralissa jokainen nainen on - erään paikallisen sanoin - poliisien silmissä ”epäluotettava huora”.

Franklin jäi kiinni täysin vahingossa toiseen tapaukseen liittyvän tutkinnan sivussa - sen jälkeen, kun hänen poikansa dna-näyte oli rekisteröity toisessa jutussa. Vaikka saman murhaajan uhreja oli varmasti 10 tai 11, mahdollisesti paljon enemmän, edes dna-tutkimusten kehityttyä tutkintaa ei Los Angelesin poliisissa päämäärätietoisesti jatkettu.

Miksi elokuva sitten on hauska?

Broomfield on alati hyväntuulinen hahmo, jonka lakoniset havainnot eivät pilkkaa, vaikka ne naurattavat. Hänellä on kyky nähdä epätavallisessa käytöksessä, kauhuissa ja konnissa aina jotain inhimillistä. Hän ei moralisoi. Aiemmissa elokuvissaan Broomfield on tutustunut muun muassa eteläafrikkalaiseen äärirasistiin ja sadomasoklubin toimintaan sekä selvitellyt Biggien, Tupacin ja Kurt Cobainin kuolemia.

Docventures: Tales of The Grim Sleeper
Docventures: Tales of The Grim Sleeper docventures

Nyt dokumentaristin tärkeimmäksi avuksi nousee entinen prostituoitu Pam Brooks, jolla on letkeä puheenparsi ja pitelemätön tyyli. Elokuvan aikana katsoja on värikkäiden ja todellisten ihmisten matkassa, mutta parivaljakon jutustelut kieltämättä muistuttavat jopa jotain nasevaa Hollywoodin komediaa.

Loppua kohti tarina alkaa muuttua taas ahdistavammaksi. Franklinin ystävät ja naapurit kertovat kohtaamisista, joiden perusteella on suuri ihme, ettei häntä epäilty. Eräs siivosi Franklinin matosta outoja tahroja. Toiset tiesivät, mutta murhatutkinnan aikanakin vaikenivat naapurin harvinaisen perversseistä alistusharrastuksista crack-kokaiinista riippuvaisten prostituoitujen kanssa.

Mahdolliset todisteet paljon tiedettyä suuremmasta uhrimäärästä ovat kuin hullusta sarjamurhaajaleffasta. Franklinilla oli kellarissaan kuvia ja videoita vähintään 180 eri naisesta. Murhien aikavälillä Los Angelesissa katosi 200 naista.

Narkkarien ja prostituoitujen ruumiiden löytyessä poliisit tekivät radiokeskukseen selväksi, ettei täällä ihmistä ole.

Onko Franklin syyllinen? Sen ratkaisee, toivottavasti, oikeuslaitos.

On mieletöntä, että teollisessa, kehittyneessä sivistysvaltiossa sarjamurhaaja voi riehua näin kauan. Siihen Broomfieldin gonzohtavaan tyyliin, jonka Michael Moore ja Morgan Spurlock ovat taitavasti omineet, kuuluu myös näyttää ne haastatteluyritykset, jotka eivät tuottaneet tulosta. Tällä kertaa Broomfield ei saanut ketään Los Angelesin poliisista kommentoimaan tapausta.

Tales of the Grim Sleeperin nimi viittaa elokuvan tyyliin. Kuulemme tarinoita, emme yhtä tarinaa.

Avainhetki on lopussa, kun Broomfield kertoo Los Angelesin poliisin radiokoodista NHI, no human involved, ja sen käyttötavoista. Narkkarien ja prostituoitujen ruumiiden löytyessä poliisit tekivät radiokeskukseen selväksi, ettei täällä ihmistä ole. Ei ole tapahtunut sellaista rikosta, jota pitäisi alkaa tutkia. Oikeuslääketieteellistä ruumiinavausta ei tarvita, jos vainaja on roskaväkeä. Ihmiset eivät liity asiaan.

Elokuvan alleviivaamaton tyyli, näennäinen kaoottisuus ja lähdekritiikin siirtäminen osin katsojalle voi alussa hämmentää, mutta juuri siitä syntyy piinaavin välittömyyden ja toden tuntu. Tales of the Grim Sleeper on outo mestariteos. Se jää kummittelemaan mieleen.

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Docventures