Nyt tai ei koskaan -sarjan toiseksi viimeisessä osassa kahden pienen lapsen yksihuoltajaäiti Anni miettii voisiko hän lähteä lastensa kanssa pidemmäksi aikaa asumaan ulkomaille -- ihan vain siksi, että se on mahdollista.
Anni on koko elämänsä ajan tehnyt nopeita päätöksiä. Kotipaikka ja asuinmaa on muuttunut useaan otteeseen, yleensä hyvin lyhyellä varoitusajalla. Niinpä hän on ymmällään siitä, että ensimmäistä kertaa elämässään hän ei ole suinpäin säntäämässä toteuttamaan innostavaa ideaa.
Anni olettaa, että osasyynä lähdön lykkäämiseen on huoli hänen lastensa turvallisuudesta. Samaan aikaan ajatus Suomeen sohvalle jämähtämisestä ahdistaa niin, että itkettää. Anni ei halua elämänsä olevan vain sitä, että hän käy kaupan kassalla töissä, viettää vapaa-ajan lasten kanssa hiekkalaatikon reunalla istuen ja illat yksin sohvalla ostoskanavaa tuijottaen.
Ulkopuolisesta ajatus tuntuu hieman hassulta. On vaikea kuvitella tarmokasta ja eläväistä punapäätä jämähtämään paikalleen. Hänelle pelko on kuitenkin totisinta totta.
Olen viime kuukausien aikana miettinyt paljon Annin alkuperäistä pelkoa. Mikä paikalleen pysähtymisessä on niin pelottavaa? Mistä kumpuaa tunne siitä, että menetän jotain, jos en ole koko ajan liikkeessä? Meneekö elämä oikeasti ohi, jos en koko ajan näe ja koe jotain uutta?
Olen itse kokenut tuota tunnetta varsinkin esikoisen ollessa pieni. Yhä vieläkin tunne iskee silloin tällöin, kun mieli tekisi tehdä jotain innostavaa mutta on pakko hoitaa tylsiä arkirutiineja.
Ajatuksen taustalla on oletus siitä, että on olemassa jokin Oikean Elämän Suunnitelma, jonka mukaan minun kuuluu kahmia niin paljon kokemuksia kuin ehdin ennen kuolemaa. Istumalla kotona menetän monta kokemuspistettä. Häviän kilpajuoksun, jota ei ole.
Vasta kun pysähdyn kyseenalaistamaan tarvettani tykittää eteenpäin tajuan, että elämä ei ole mikään testi tai kilpailu. Ei ole yhtä oikeaa tapaa elää. Elin elämäni miten tahansa, lopputulos on tiettävästi kaikilla sama. Jonain päivänä maallinen elämämme päättyy eikä kukaan meistä tiedä varmuudella milloin se tapahtuu.
Voi olla, että hetkeä ennen kuolemaani pysähdyn katsomaan elämääni. Ne, jotka ovat niin tehneet, katuvat kuulemma eniten sitä, etteivät viettäneet enemmän aikaa läheistensä kanssa.
Näe elämä viikossa?
Amerikkalaiset harrastavat "Näe Eurooppa viikossa" -bussimatkoja joilla he kiitävät Euroopan halki pääkaupungista toiseen minuuttiaikataululla. Tärkeimpien nähtävyyksien eteen pysähdytään valokuvaustauon ajaksi. Sitten matka jatkuu taas kohti seuraavaa kohdetta.
Olen miettinyt mitä muuta näiltä matkoilta jää käteen kuin läjä kuvia ja peräpukamat pitkään bussissa istumisesta. Miten syvä ja täyteläinen heidän kokemuksensa näkemistään kaupungeista oikeasti on? Arvaukseni on, että kokemus jää hyvin pintapuoliseksi. Henkiseksi pikaruoaksi josta ei saa kuin rasvaa pakaroihin.
Väitän, että kun syöksymme elämämme halki kokemuksesta toiseen etsien koko ajan uutta nähtävää tai lisää suoritettavaa, kokemuksemme koko elämästä jää ohueksi. Aistimme eivät ehdi kunnolla ottaa vastaan kaikkia hajuja, makuja ja tuntemuksia, joita olisi tarjolla tässä hetkessä.
Emme ehdi huomata miten heleältä lapsemme nauru kuulostaa. Miten pehmeä on puolisomme poski kun halaamme. Kuinka raikas on syysaamun ilma.
Haastan sinut pysähtymään edes pieneksi hetkeksi ja ottamaan tämän hetken vastaan kaikilla aisteillasi. Mitä haistat, kuulet, näet, tunnet? Miten haluat oikeasti elää tämän ainutkertaisen elämäsi?
Kerro ajatuksesi joko alla olevalla kommenttiosastolla tai Nyt tai ei koskaan -sarjan Facebook-keskustelussa.
Onko sinusta hyvä idea että YH-äiti lähtisi vuodeksi ulkomaille lastensa kanssa ilman turvaverkkoa?
Kannattaako pienten lasten äidin lähteä itselleen vieraaseen maahan alle kouluikäisten lastensa kanssa ja ilman turvaverkkoa vain elämysten takia?
