Hyppää pääsisältöön

Sirpa Kähkösen puhe Yle Forumissa 2015

Sirpa Kähkönen, kirjailijoiden sananvapausjärjestö Suomen PENin puheenjohtaja, arvioi puheenvuorossaan suomalaisen sananvapauden tilaa tällä hetkellä. Sirpa Kähkönen on historiallisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin keskittynyt kirjailija ja kolumnisti.

Arvoisat kutsuvieraat. Hyvät kuulijat.

Kirjailija Minna Canth luki toukokuussa 1884 teoksen, joka saattoi hänet vihan valtaan. Teos oli nimeltään Die Konventionellen Lügen der Kulturmenschheit, ja sen kirjoittaja oli lääkäri-kirjailija Max Nordau. Teoksessa suomittiin sivilisoituneiden yhteiskuntien valheellisia käytäntöjä sekä emansipaatiota, ja se oli yksi oman aikansa kohupamfleteista.

Näin Canth kuvasi kirjeessään Kaarlo Brofeldtille tuntojaan: ”- - olin utelias, katselin - - mitä hän aviovalheesta sanoisi. Luin – ja kauhistuin. Mies ottaa naisen luokseen. Elää hänen kanssaan (ja muiden kanssa myös, jos niin haluttaa) ja kun hän kyllästyy, niin antaa silloin mennä. Mutta hyvin ritarillisesti hän ehdottaa, että kaikki naiset vanhat ja nuoret elätettäisiin, laitettaisiin esim. yleisiä laitoksia, joissa olisi sijaa niille, jotka ovat vapaina. - - En suinkaan ole iässäni niin raivostunut kuin luettuani muutaman sivun tuota. Minä kärsin kovimpia sieluntuskia siitä, etten saanut sitä miestä tappaa, joka tuommoista julkeaa kirjoittaa.”

Tappaa. Samassa kirjeessä Minna Canth, 17-henkisen perheen ainut elättäjä, kunnioitettu matriarkka, kirjailija ja kauppias, toistaa neljä kertaa aikovansa tappaa kirjailija Nordaun, ja sanoo myös tulisesti vihaavansa tätä ja halveksivansa tätä sydämensä pohjasta, minkä aikoi tälle kirjeessä kertoa.

Kuinka tuttua – kuinka vähän asiat ovat muuttuneet 130 vuodessa! Kun ihmisen tärkeimpiä arvoja poljetaan, hän tulistuu ja tuntee suurta aggressiota. Minna Canth oli vain viisi vuotta aiemmin jäänyt leskeksi ja seitsemän pienen lapsen ainoaksi elättäjäksi. Hän oli epätoivoisesta tilanteestaan noussut vain omalla tarmollaan ja vuoteen 1884 mennessä saanut kauppaliikkeensä kannattamaan ja koonnut 30 000 markan omaisuuden lastensa turvaksi, vaikkei mikään hänen aiemmassa elämässään ollut opettanut häntä huolehtimaan itsenäisesti perheensä taloudesta ja toimeentulosta.

Canth oli poikkeusnainen, taistelija aikana jolloin nainen miellettiin miehen palvelijaksi ja köyhyyttä pidettiin Jumalan antamana kohtalona, johon tuli tyytyä. Kuinka hän olisi voinut käsittää Nordaun ajatusta siitä, että naisten emansipaatiota tuli vastustaa ja naiset piti orjuuttaa laitoksiin?

Jälkimaailma on pitänyt Canthia jopa fanaatikkona. Sellainen hän ei kuitenkaan ollut. Kuuluisan israelilaisen kirjailijan Amos Ozin mukaan fanaattisuuden ytimessä on kiivas halu pakottaa toiset ihmiset muuttumaan. Fanaatikko on Ozin mukaan altruisti, epäitsekäs henkilö. Hän haluaa vimmatusti parantaa toiset ihmiset pahoista tavoistaan, pakottaa kaikki näkemään maailman samalla tavalla kuin hän, koska hän tietää, mikä muille on parasta. Fanaatikko on usein sentimentaalinen mutta mielikuvitukseton. Ja juuri tässä mielikuvituksen puutteessa Oz näkee mahdollisuuden: fanaatikon silmät voidaan kenties avata tarinan avulla; tarinan joka herättää empatian tai ainakin jonkinlaisen samastumisen tunteen.

Canth ei matkustanut surmaamaan Nordauta eikä edes kirjoittanut tälle vihakirjettä. Hän valjasti tunteensa kaunokirjallisuuden käyttöön ja kirjoitti Työmiehen vaimo –näytelmän, jossa kuvatut epäoikeudenmukaisuudet vaikuttivat suoraan suomalaiseen lainsäädäntöön. Canth koki, että omatunto vaati häntä kirjoittamaan aiheista, jotka eivät sopineet vallitsevaan ihmiskäsitykseen eivätkä vallitsevaan sosiaaliseen järjestykseen. Hän otti riskin ja joutui fanaattisten vallanpitäjien halveksimaksi ja vihakirjoittelun ja vihapuheen kohteeksi. Silti hän tunsi tehneensä oikein.

Hän kirjoitti pastori Elis Bergrothille syyskuussa 1886 vastauksen moitekirjeeseen: ”Kiusauksia tekemään omatuntoa vastaan on kyllä. Ensiksi maailman vallat (valtio, kirkko ja yhteiskunta) jotka pelottavat ja uhkaavat; toiseksi vaikeus tehdä niiden mieltä vastaan, joita rakastaa ja kunnioittaa. Mutta itsekunkin velvollisuus on katsoa asioita omilla silmillään ja kulkea niitä teitä, joita Jumala juuri häntä kuljettaa, kysymättä mikä lopuksi tulee.”

Pastori Bergroth oli loukkaantunut Canthin pienoisromaanista Hanna, jonka koki liian realistiseksi. Nykylukijan on romaanista mahdotonta löytää siveettömyyttä tai raakuutta. Loukkaantuminen ja kirjallisuuden paheksunta oli kuitenkin tuona aikana jatkuvana kirjallisuuskeskustelun polttoaineena, ja kuten Canth totesi, moni pohjoismainen kirjailija oli paennut vihaa ja vainoa ulkomaille.

Tämä kaikki on kovin tuttua. Emmekö edelleen loukkaannu verisesti, kun asioita käsitellään meille vieraalla ja vastenmielisellä tavalla? Nykyiset sähköiset välineet antavat mahdollisuuden vihantunteiden levittämiseen salamannopeasti – siitä kun kirjailija Canth tarttui mustekynään saattoi kulua viikko siihen, että pastori Bergroth sai kirjeen luettavakseen. Ja työläs käsin kirjoittamisen prosessi hidasti ja lauhdutti usein mieltä niin että kirjeet loppuivat jo sovinnollisemmin kuin olivat alkaneet. Nykyään viesti lähtee käsistä melkein saman tien, kun hermosynapsit ovat alkaneet sirittää vihan vimmasta.

Nykyajalle tyypillisiä ovat tutkijoiden saamat väkivaltaiset viestit, erityisesti naistutkijoiden saamat raiskausuhkaukset. Useimmiten tällaisia uhkauksia saavat monikulttuurisuuden tutkijat. On syytä pohtia, mikä tällaista vihaa herättää. Mainitsin edellä, että ihmisen kokiessa arvojaan poljettavan hän voi tuntea palavaa vihaa. Toinen vihan synnyttäjä on epäoikeudenmukaisuus, puuttuva tasa-arvo.

Erityisesti tasa-arvon puutteesta on yhä tarpeen puhua. Kun kierrän kirjailijana maata, käyn myös hyvin pienillä paikkakunnilla, joilla ihmisten näköalat ovat huomattavasti kavenneet. Kun suhteellisen hyvinvoivassa etelässä poliittiset johtajat arvelevat, ettei koko Suomea kannata pitää asuttuna, he samalla ilmaisevat, etteivät kaikki seudut ole yhtä arvokkaita – ettei enää ole sitä yhdistävää tekijää, jonka puolesta suomalaiset ovat aikaisemmin uhrautuneet ja jota on pidetty arvokkaana puolustaa.

Jos on käynyt pienillä paikkakunnilla, joilta työ ja nuoret ovat kadonneet, ymmärtää jotain vihan ja katkeruuden lähteistä. Jotkut muut tuntuvat saavan kaikki, meille ei jää mitään. Mitä on suomalaisuus, tuntuvat monet kysyvän – saammeko me enää kuulua siihen ryhmään? Muuttuneen maailman viestinviejät, tutkijat, joiden asiantuntijapuhetta media rakastaa, joutuvat muutoksesta korpeentuneiden maalitauluiksi. Uhkauksien lateleminen pyhitetään sananvapauden harjoittamiseksi.

Viha sinänsä ei ole vaarallista. Mutta sen julkituominen ei ole ihmisoikeus. Minna Canth käytti kiukkunsa rakentavasti ja pyrki kaikin voimin rakentamaan tasa-arvoa naisille ja köyhille; niille joille hallitsijat tuohon aikaan tahtoivat opettaa vain osaansa tyytymistä ja nöyryyttä. Canthin ja hänen kollegojensa työlle perustuu nykyinen pohjoismainen kansalaisyhteiskunta, jonka perusperiaatteisiin kuuluu jokaisen jäsenen luovuttamaton ihmisarvo, oikeus terveyteen, turvallisuuteen, koulutukseen ja kansalaismielipiteeseen. Dramaattista ja ironistakin on, että kansalaiset itse pyrkivät nykyisin kaventamaan yhteiskunnallista tilaansa. Vihapuhe ja uhkaukset kovettavat ilmapiirin ja sulkevat yhteydet luokkien ja ryhmien välillä.

Katson että oma 50-vuotiaiden sukupolveni on jo osittain menetetty. Olemme kehittyneet autoritaarisessa maailmassa, jossa omat mielipiteet nieltiin sapen kera. Lapsiin ja nuoriin voisimme vielä vaikuttaa. Minulla on konkreettinen ehdotus. Olisi palautettava kouluihin kansalaistaito ja määriteltävä sen keskeiseksi tavoitteeksi sananvapauden käsitteen monipuolinen omaksuminen. Tämä keskeinen kansalaisoikeus tulisi luovuttaa kaikkien haltuun – lasten, nuorten, vanhusten, maahanmuuttajien.

Sananvapaus vaatii itsensä kehittämistä. Se vaatii ennen kaikkea hallintaa, niin kuin kaikkien kehittyneiden työkalujen käyttö. Sillä sananvapaus ei ole päämäärä sinänsä, se on väline. On oltava sanottavaa, ja nimenomaan hallitusti muotoiltua sanottavaa yhteisölle, jotta voidaan puhua ansaitusta oikeudesta sananvapauteen. Kuten Amerikan PEN-keskuksen varapuheenjohtaja Andrew Solomon totesi kansainvälisen PENin kongressissa Kanadassa viime viikolla: ”There is room for reasonable people to disagree.”

PEN-yhdistyksessä järkevät ihmiset mahtuvat olemaan eri mieltä. Näin voisi olla myös yhteiskunnassa. Kuumetaan, väitellään, todetaan, ettei voida olla samaa mieltä mutta mahdutaan olemaan rinnan. Sillä yhdellä ei ole syytä eikä oikeutta muuttaa toisia itsensä kaltaiseksi. Jokaisella on oikeus näkemyksiinsä ja niiden ilmaisemiseen. Yhteisö hyväksyy tämän ja kunnioittaa jokaista jäsentään.

On oltava rohkeita ja puolustettava omaa – ja annettava toisten puolustaa omaansa. Meidän pitää kasvaa ihmisinä sellaisiin mittoihin, ettei meistä saa taottua fanaatikkojen työkaluja.

Kuten Canth kirjoitti mustekynällään pastori Bergrothille syyskuisesta Kuopiosta vuonna 1886, kelirikon ja syyspimeiden lähestyessä: ”Minä luulen, että aika lähestyy, jolloin tiede, taide ja uskonto antavat kättä toisilleen, ja silloin työ suurempaa siunausta tuottaa ja iloa, tekijöille ja ihmiskunnalle. Mutta sitä ennen on vielä viimeiset kivut kestettävät, viimeiset tuskat kärsittävät ja ne ovat kovia.”

Sirpa Kähkönen

  • Yle Forum 2016

    Yle Forumin pääesiintyjät pohtivat sananvapauden tilaa.

    Sananvapaus on demokratian kivijalka. Onko sana vapaa Suomessa, Euroopassa, maailmassa? Yle Forum kokoaa jälleen mielenkiintoiset puhujat pohtimaan sananvapauden tilaa ja kansalaisten oikeutta saada avoimesti tietoa. Tilaisuus järjestetään Ylen 90-vuotispäivänä perjantaina 9.9. Finlandia-talossa ja sitä voi seurata suorana TV1:ssä ja Yle Areenassa klo 9.05 -10.50.

  • Sirpa Kähkösen puhe Yle Forumissa 2015

    Kähkönen arvioi puheenvuorossaan sananvapauden tilaa.

    Sirpa Kähkönen, kirjailijoiden sananvapausjärjestö Suomen PENin puheenjohtaja, arvioi puheenvuorossaan suomalaisen sananvapauden tilaa tällä hetkellä. Sirpa Kähkönen on historiallisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin keskittynyt kirjailija ja kolumnisti.