Käännetään kelloa 33 vuotta taaksepäin. Keväällä 1982 toteutui kahden keskisuomalaispojan haave päästä paikan päälle jääkiekon MM-kisoihin. Reissun kohokohta oli nimikirjoitusten pyytäminen lähes voittamattomana pidetyn Neuvostoliiton kuuluisan jääkiekkomaajoukkueen pelaajilta.
Punakone oli jo tuolloin nimensä veroinen, trimmattu ja voittamaton kiekkokone. Edellisenä syksynä Neuvostoliitto oli pyyhkinyt Kanadan huippuammattilaisilla jäänpintaa Kanada Cupin finaalissa maalein 8-1. Lopputulos oli kauhistuttava nuorelle kiekkofanille, joka jo tuolloin ihaili kanadalaisia huippupelaajia Guy Lafleuria, Bryan Trottieria sekä nousevaa tähteä Wayne Gretzkyä. Kieltämättä Neuvostoliitonkin kuuluisissa taitureissa oli jotakin kiehtovaa. Jotakin salaperäisen hienoa.
Odotettu hetki koitti Hakametsän hallin pihassa muutama tunti ennen Neuvostoliiton ottelua silloista Tshekkoslovakiaa vastaan. Punakoneen tähdet ilmielävinä, matkalla bussista hallin sisälle: pelätty Fetisov, karhumainen Kasatonov, tylyilmeinen Krutov, ilmeetön Larionov ja muut jääkiekon silloiset suurmestarit.
Tunne oli epätodellinen, kun hontelo, mutta huipputaitava joukkueen sentterimoottori, hiljaisenoloinen Larionov kirjoitti nimikirjoituksensa nuoren pojan ruutupaperiin.
Neuvostopelaajien olemus jäi ikuisesti mieleen. Ei puhetta, ei hymyä. Eleettömiä ja poissaolevan tuntuisia tyyppejä, hieman jopa pelottaviakin. Pelkoon oli 1980-luvun ilmapiirissä jopa aihettakin. Olivathan he neuvostoliittolaisia. Kommunisteja. Maailmanherruutta tavoittelevan valtion edustajia. Pelottavan Puna-armeijan edustajia, tosin ilman aseita.
Sama ilmeetön, tylynoloinen ja hymytön olemus tuli tutuksi TV-kuvien kautta lukemattomista 1980-luvun jääkiekon arvoturnauksista. Monille aikalaisille neuvostopelaajat olivat eräänlaisia kiekkorobotteja, ilman tunteita ja inhimillisyyttä. Myös Neuvostoliiton peli oli robottimaisen mekaanista, mutta silti huikealla yksilötaidolla ryyditettyä, näyttävää taitojääkiekkoa. Viimeiseen asti hiottua, konemaista, usein lähes voittamatonta yhteistyön jääkiekkoa. Eihän sitä jääkiekon "sinfoniaa" voinut olla ihailematta.
Punakoneen pelaajien hymyttömän ja ilottoman olemuksen syy alkoi valjeta meille kaikille jääkiekon ystäville vasta vuosia myöhemmin.
Punakoneen pelaajien hymyttömän ja ilottoman olemuksen syy alkoi valjeta meille kaikille jääkiekon ystäville vasta vuosia myöhemmin. Kukapa inhimillinen olento ei vaipuisi ilottomaksi, hymyttömäksi ja apaattiseksi jos ihminen ei saisi viettää ihmisarvoista elämää. Punakoneen pelaajien elämästä kului 11 kuukautta vuodesta maajoukkueen lähes yhtämittaisilla harjoitusleireillä. Pelkkää monotonista harjoittelua, ei normaalia sosiaalista elämää, ei perheiden läsnäoloa. Kaikki palveli vain valmentajadiktaattorin, nyt jo edesmenneen Viktor Tihonovin omia päämääriä.
Punakone oli menestynyt, usein voittamaton, ihailtu ja vihattukin, mutta kaiken voitokkuuden taakse kätkeytyi valtava määrä inhimillistä tragediaa. Kaiken toiminnan pohjana oli Tihonovin mielivaltainen kohtelu. Surullisena esimerkkinä Tihonovin epäinhimillisestä kohtelusta oli tapaus, jossa hän esti pelaajansa Andrei Homutovin pääsyn menehtyneen isänsä hautajaisiin.
1990-luvulle tultaessa Euroopassa yhteiskunnalliset mannerlaatat alkoivat jytistä kunnolla. Neuvostoliitto mureni. Kommunismi kuoli omaan mahdottomuuteensa. Myös jääkiekossa lähes voittamaton Punakone kuoli.
Neuvostoliiton maajoukkueen pitkäaikaiselle valmentajalle Viktor Tihonoville maan mureneminen tiesi pahinta mahdollista painajaisunta: venäläispelaajat karkasivat hetkessä NHL:ään. Sinne menivät ensin Fetisov, Larionov, Makarov ja Krutov. Kun heti perään lähti myös lukematon määrä nuoremman polven venäläispelaajia, joille pelaaminen Tihonovin alaisuudessa ei tullut enää kyseeseen missään olosuhteissa, Punakone oli haudattu lopullisesti. Vain muistot edellisten vuosikymmenten vastustamattomasta jääkiekkohegemoniasta jäivät jäljelle.
Neuvostoliiton maajoukkueen pitkäaikaiselle valmentajalle Viktor Tihonoville maan mureneminen tiesi pahinta mahdollista painajaisunta: venäläispelaajat karkasivat hetkessä NHL:ään.
Hakametsän jäähallin pihassa keväällä 1982 venäläispelaajien nimikirjoituksia jahdannut pikkupojasta oli tullut vuonna 2004 toimittaja. Yksi merkkipaalu uralla tapahtui talvella 2004, kun Venäjän maajoukkue pelasi maaottelun Helsingissä Suomea vastaan. Venäjän maajoukkueen päävalmentajaksi oli kaivettu vielä kerran kiistanalainen Viktor Tihonov.
Päivää ennen ottelua Viktor Tihonov seisoi allekirjoittaneen TV-haastattelussa Helsingin Hartwall-areenan uumenissa. Vaikka Tihonovin kasvot olivat tuolloin jo vanhentuneen miehen, oli maineeltaan kuolemattoman valmentajan ajatuksenjuoksu silti edelleen terävää. Vastaukset tulivat terävästi ja katse oli keskittyneesti toimittajan silmissä. Kädet kävivät. Tihonovin vastausten vilpittömyys ei jäänyt epäselväksi, mutta persoona oli hieman etäinen, oman arvonsa tunteva, silti perusystävällinen.
Kyseisestä haastattelua seurasi hieman sivummalla Aleksei Kasatonov, entisen Punakoneen kuuluisa avainpuolustaja ja tuolloin talvella 2004 Venäjän maajoukkueen manageri. Kasatonovin karhumaista persoonaa leimasi ystävällisyys ja vilpittömyys. Järkälemäisellä ex-puolustajalla oli aikaa rupatella ja antaa haastattelu kaikessa rauhassa. Ja haastatelun päälle jämäkkä kädenpuristus.
Aleksei Kasatonov on tullut vastaan senkin jälkeen muutamaan otteeseen eri jäähallien käytävillä Venäjällä, Suomessa, Latviassakin. Reilu tervehdys, hymy ja jämäkkä kädenpuritus kertovat nekin Kasatonovin persoonasta. Kerran kiekkolegenda esitti haastattelussa ystävälliseen sävyyn vain yhden kainon pyynnön: voisiko hän vastata venäjäksi, vaikka kysymykset tuli englannin kielellä. Da, mikä ettei!
Yle Urheilun akkreditoituna toimittajana pääsin bongaamaan myös itsensä Fetisovin kameran eteen jääkiekkoliiga KHL:n tähdistö-ottelussa tammikuussa 2012. Kapteeni Vjatsheslav Fetisov. Pelätty, mutta silti kunnioitettu Punakoneen kuuluisa numero 2, elävä puolustajalegenda. Uransa jälkeen siviilipuolellakin menestynyt Fetisov pursui ystävällisyyttä, kiireettömyyttä. Hymyilevä ja rento Fetisov lateli syvällisiä kommentteja, lähetteli terveisiä suomalaisille tutuilleen hyvällä englannin kielellä vailla kiirettä mihinkään. Fetisovin persoonaa leimasi aito kohteliaisuus ja vilpittömyys. Seuraavana päivänä Fetisovin reilu ja ystävällinen tervehdys hotellin aulabaarissa piristi toimittajan päivää.
Professori. Punakoneen kuuluisan ykköskentällisen aivot. Taituri valla vertaa. Igor Larionovia on luonnehdittu monilla termeillä. Suurta arvostuksta myös NHL:ssä uransa aikana nauttinut Larionov oli hengeltään ja ajatuksiltaan kosmopoliitti jo Neuvostoliiton aikana. Sitä henkeä hän on edustanut myös Yle Urheilun toimittajalle parissa keskinäisessä kohtaamisessa. Larionovin karisma, kansainvälisyys ja status on aina ollut kovin entisen Punakoneen pelaajista. Kevään 2012 MM-kisojen aikana pidetyssä mailanvalmistajan tilaisuudessa Larionovin vahva, mutta silti tyylikäs persoona tuli näkyvästi esiin: venäläinen kiekkolegenda oli lavalla esiintyessään todellinen jääkiekkolähettiläs, eräänlainen "jääkiekon Bill Gates".
Haastattelussa Larionovin katse oli tiukasti toimittajan silmissä. Larionovin katseessa oli intensiivisyyttä, keskittyneisyyttä. Hän oli sananmukaisesti läsnä. Muutenkin Larionovin olemuksesta hehkui lämpöä ja rentoutta, joka herätti ja herättää edelleen allekirjoittaneessa suurta kunnioitusta. Mitä muutakaan voi todeta ihmisestä, jonka elämän yksi sloganeista on "Hockey is my life, but wine is my passion".
Olisiko niin, että juuri 1980-luvun maailmanpoliittinen pelon ilmapiiri ja propagandantäyteinen julkisuus rakensi venäläispelaajista tietynlaisen kuvan länteen. Ennen niin voitokkaan Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkueen, pelätyn Punakoneen edustajat olivatkin sittemmin normaalioloissa, kaukalon ulkopuolella ihan kuin sinä, minä, me. Täynnä henkeä, täynnä elämäniloa, täynnä inhimillisyyttä.
Lisää ohjelmasta
- Punakone-tietovisa
- Docventuresin viikon leffa: The Red Army
- Kun kylmää sotaa käytiin kiekkokaukalossa
- “Huumeidenkäyttäjätkin ovat ihmisiä ja joidenkin lapsia” – Huumekeskustelu kuumensi tunteita, tarjosi empatiaa ja toi esiin karuja kohtaloita Docventuresin chatissa
- “Kun olin 21-vuotias, 21 kaveriani oli kuollut yliannostukseen” – kokija ja asiantuntijat kertovat, mitä Suomen huumeongelmalle pitäisi tehdä
- Riku Rantala: Lähes miljoona suomalaista on kokeillut huumeita – onko mitään järkeä rangaista jokaista?
