”Kuinka voitte kantaa runoilijan nimeä,” kysyy Vladimir Majakovski ja jatkaa: ”Piipitätte kuin peltopyyt!” Ei kai hän solvannut sentään Anna Ahmatovaa ja Boris Pasternakia?
” …ärsytän, ja röyhkeästi sitä ivaan…”
Venäläisen runon kova kolmikko julkaisi esikoiskokoelmansa melkein peräkkäin, Anna Ahmatovan Ilta ilmestyi vuonna 1912, Boris Pasternakin Kaksonen pilvissä 1914 ja Vladimir Majakovskin Pilvi housussa viimeisenä 1915. Voisi olettaa, että Majakovski heitti uudet runoteesinsä myös heille, kilpailjoille ja ikätovereille.
”Äänelläni vavahdutan maailmaa…,” rehentelee Majakovski reippaasti jo toisessa säkeessä ja lyö peliin valttikortin: ”… kun kuljen – kaunis, kaksikymmenvuotias.”
Mutta ei se iästä kiinni ollut. Nuoria olivat muutkin. Ja osasivat viiltää. Anna Ahmatova oli 21-vuotias, kun runoon tulee tiukka, hienovarainen haaste: ”Ovi on puoliksi auki. / Lehmusten lempeä huojunta. / Pöydälle unohtuivat / ratsupiiska ja hansikas. ”
Keinot olivat erilaiset. Majakovski hyökkäilee riimirunon kimppuun, runon jossa hänen mielestään vain ”vingutellaan”, pillitellään, keitellään romanttista satakielisoppaa. Hän on kokenut itse ”tämän päivän heimon” pilkan ja buuauksen, mutta rikkoo kuin uhmalla kaikki raamit ja kirjoittaa omaan rytmiin.
”Haloo!/ Kuka puhuu?/ Äitikö?/ Äiti!/ On ihanasti sairas poikanne!/ Hänellä on tulipalo sydämessä.”
Hänellä oli tulipalo sydämessä. Hän aloitti vallankumouksensa 15-vuotiaana, eli kuumeisesti Neuvostoliiton ensimmäisen vuosikymmenen ja teki itsemurhan 37-vuotiaana huhtikuussa 1930.
"Muistan vain myrskyisän alkusi..."
”En tuntenut sinua maineessasi…,” väittää Anna Ahmatova. Kohtaamisia oli toki ollut, mutta ehkä ei pelkästään mieluisia, niin kuin hän kirjoittaa toisaalla: ”Ja kaikkialla parjaus kulki kanssani…” Ahmatova kirjoitti runon Majakovski 1913 vuonna 1940, kun Majakovskin nimestä oli tullut jälleen taistelukutsu sotaakäyvälle Neuvostoliitolle. Nyt oli aika muistella. Ja Anna Ahmatova muistelee leppymättä:
”Nuoret kätesi eivät laiskotelleet,
kun pystytit hurjia rakenteita.
Ja kaikki, mihin vain kosketit,
näytti muuttuvan tyystin uudeksi,
minkä tuhosit, tuhoutui täydellisesti,
joka sanassasi sykki tuomio.”
Boris Pasternak, joka liikkui nuorena pienen aikaa futuristipiireissä ja suhtautui vallankumoukseenkin aluksi suopeammin, järkyttyi Majakovskin kuolemasta. Runoilijan kuolema (1930) on kuin välähdys siitä hetkestä, kun tieto itsemurhasta levisi.
”Ensin ei uskottu, luultiin hourailuksi…”, aloittaa Pasternak runonsa. Huhu vahvistuu, muuttuu todeksi. Aika seisahtuu. Kaikki tietävät, kaikki pysähtyy: talot, puodit, puut.
”... ja puissa varikset, paahteesta pyörryksissä,
raakkuivat kiihtyneinä naaraille,
etteivät vastedes nokkaansa työntäisi
jokaiseen syntiin…”
Päivä oli muuten ihan tavallinen päivä. Runo on kuin elokuvakäsikirjoitus, suoraa Hitchcockia. Mutta oliko oppi saatu Anna Ahmatovalta? Vuotta aiemmin Pasternak oli omistanut runon Anna Ahmatovalle: ”Jo varhain, ensi runoissanne, / kylvitte tarkan proosan jyvät kypsymään.” Tarkkaa proosaa on tämä Runoilijan kuolemakin.
” Kipinäjohdin – se on katseenne”
Pasternak ja Ahmatova arvostivat toisiaan, se näkyy heidän runoistaan. ”En usko pätkääkään,” kirjoittaa Pasternak – toki paljon runollisemmin, ” että olisitte jähmettynyt suolapatsaaksi yhden katseen vuoksi.” Pasternak viittaa Ahmatovan runoon Lootin vaimo, jossa taakseen katsova sokaistuu ja menettää näkönsä. Ahmatovan katse ei ole kuollut katse, se on kuin kipinäjohdin, joka ”sytyttää menneisyyden sykkimään”. Ja siinä sen vaara piilikin.
Ahmatova ylistää puolestaan Pasternakin katsetta, ”hevosensilmää” , joka sulattaa lammet ja saa ne loistamaan timantteina. Pasternak on saanut lahjaksi ”…ikuisen lapsuuden, / tähtien terävän katseen, auliuden…” Ahmatovan Runoilija tuntuu ihan tohtori Zivagolta, samannimisen kirjan päähenkilöltä, jossa taitaa olla aika paljon kirjailija Pasternakin omia piirteitä. Ahmatovan runo on päivätty tammikuulle 1936, paljon ennen Tohtori Zivagon syntyä.
Vladimir Majakovski ei sulattanut jäitä silmillään eikä kirjoittanut katseen runoutta. ”Miten tunget korvaan rasvaiseen sanan hiljaisen?” Pilvi housuissa- runoelma karjuu, kirkuu, ulvoo, huutaa, jylisee, huohottaa, kiroilee, rukoilee, kaikaa. Eivätkä sanat ole niitä siisteimpiä: ”Jokainen sana, / pelkkä kompakin, / kun pääsee suustaan polttavasta, /kuin huora riisuttuna sinkoaa / tulena palavasta / porttolasta.”
Venäjällä runoilija on aina enemmän kuin runoilija, väitetään. Ehkä niin ajatteli myös Majakovski. Hän tunsi, että ”minä” ei hänelle riitä. ”Minusta tunkee ulos jokin suurempi”. Runoilijan tehtävä oli iskeä maapallon kalloa nyrkkiraudalla. Mielikuvan nappasi Tuomari Nurmio lauluunsa Viiniä! Malja marttyyreille, joka nakuttaa konekiväärin rytmiin: ”Sota takoo / maapallon kalloa / verisellä nyrkkiraudalla…”
” … sydämeni toukokuu on vielä kokematta…”
”Nukuit, poski vasten pielusta…,” Pasternak avaa hellästi Majakovskin kuolinrunon. Jatko on kirpeää ja karvastakin:”… vauhdilla kiilasit taas kerran / nuorten legendojen sikermään.”
Mutta Anna Ahmatova tekee myönnytyksen muistelussaan vuonna 1940:”… Ja tunkkaiseen saliin singahti / salamana tuo tuntematon nimi…”
Sali oli siis tunkkainen silloin vuosina 1914-15 ja ehkä vertaus salamaan antaa pienen nyökkäyksen Majakovskille. Eikä runon loppukaan ole ihan paha, sillä Majakovskin nimeä
”…nyt varjelee koko maa,/ kun taistelukutsuna se kajahtaa. ”
”Majakovskista on tullut monumentti; häntä luetaan ja esitetään herkeämättä, mutta jotenkin kesken hänen työnsä ja vaikutuksensa silti jäi,” kirjoittaa Tuomas Anhava Majakovskin Valittujen runojen jälkisanoissa. ” Pysähdyksen rajuudesta voi aavistaa hänen vauhtinsa ja voimansa.”
Pilvi housuissa on edelleen vahva runoelma, hurja, päällekäyvä, hauska ja kauhea. Tuomas Anhavan sanat saivat kuitenkin aikaan sen, että luin siitä nyt ennen kaikkea runoilijan nuoruuden ja todellakin keskenjääneen elämän. Mieleen jäi kutsu, joka on osoitettu Marialle, tytölle, naiselle: ” … sydämeni toukokuu on vielä kokematta / tämä on / sen / sadas huhtikuu.” Sen kirjoitti ” kaunis kaksikymmenvuotias”, joka pettymyksen hetkellä kääntyy karjumaan myös ”kaikkivoipalle”, jumalalle pienellä kirjaimella:
”Kaikkivoipa – keksit kaksi kättä,
myöskin
että pää on kaikilla,
miksi et siis myöskin keksinyt
kuinka voisi kärsimättä
suudella, suudella suudella!”
Lainaukset kirjoista:
Vladimir Majakovski: Valitut runot. Suomentanut Arvo Turtiainen. Jälkisanat kirjoittanut Tuomas Anhava. Tammi1984.
Anna Ahmatova: Valitut runot. Toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola. Tammi 2008.
Boris Pasternak: Sisareni, elämä. Runoja. Valinnut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola. Tammi 2003.
