Käytännössä jokaisessa matkapuhelimessa on nyt videokamera. Kännykkäkameroista heikoimmassakin kuvanlaatu on parempi kuin niissä ensimmäisissä, kalliissa kotivideokameroissa, joita kotitalouksille myytiin. Siihen aikaan, 1980-luvun puolivälissä oli mahdoton kuvitella, että mattimeikäläisellä olisi pian taskussaan kelpo leffantekoväline. Iphoneilla on jo kuvattu kokonaisia pitkiä elokuvia.
Tällä vuosikymmenellä jokainen on halutessaan elokuvantekijä. Elävä kuva on demokraattisempaa kuin koskaan.
Hymyjen maa on tee-se-itse -dokumentti, jota ei sentään kuvattu kännykällä vaan ammattilaistason laittein. Tekijöillä ei kuitenkaan ollut kokemusta pitkän tarinan kertomisesta.
Vain tunnin pituisessa Hymyjen maassa erään pirkanmaalaisen Tuomaksen kaverit päättävät hakea ystävänsä Thaimaasta, jossa hän on viimeistään avioeron jälkeen romahtanut todella pohjalle. Hän ei tee muuta kuin juo tiukkaa viinaa.
Pääosissa elokuvassa ovat siis sekavan Tuomaksen rujo kunto ja kaverien hyvät teot.
Kondis on niin huono, että kun leffassa päästään vihdoin Tuomaksen luo, kuvasto on kurjuuspornoa: katsokaa, miten riutunut hän on. Ja kamera käy.
Hetkittäin ahdistavaa Hymyjen maata on vaikea olla vertaamatta toiseen päihdeongelmaisesta miehestä kertovaan dokumenttiin. Sen ohjaaja-kuvaaja Joonas Neuvonen oli päähenkilön kaveri ja dokkarintekijänä amatööri. Reindeerspotting on karmea, mutta tarinaltaan voimakas kertomus rovaniemeläispojasta, josta ei tullut miestä vaan narkomaani.
Hymyjen maa ei ole kurkistus rappioalkoholistin syöksykierteeseen tai elämäntapaan, vaan se kertoo, kuinka Tuomas haettiin Suomeen. Dokkari on vähän hankala juuri siksi, että dokumentin tekijät ovat näitä auttajia. He ovat itse päättäneet tehdä omasta auttamisreissustaan elokuvan. Pääosissa elokuvassa ovat siis sekavan Tuomaksen rujo kunto ja kaverien hyvät teot.
Samalla Hymyjen maasta tulee mieleen myös toinen kotimainen amatööridokumentti, Autolla Nepaliin. Siinä päähenkilöt ajoivat Suomesta Nepaliin tehdäkseen hyväntekeväisyystyötä. Matkalla oli pieniä kommelluksia ja paljon mahdollisuuksia jutella mukavia kameralle. Pyrkimykset olivat kauniit, mutta Autolla Nepaliin oli lopulta ainoastaan erittäin naiivi sataminuuttinen pyhimysselfie.
Reindeerspottingissa oli mieletön vetovoima, eikä ainoastaan siksi, että se on rankalla tavalla niin totta. Näimme narkomaanielämää, jossa groteskit, inhottavat ja rikolliset asiat ovat melko tavallisen näköisten nuorten arkea. Dokumentti oli suuritöisempi kuin sen raffi ilme heti paljasti: se leikattiin kasaan valtavasta materiaalimäärästä. Netissä on pyörinyt eräänlainen alkuperäinen varhais-Reindeerspotting, joka on aiempi, amatöörimäisesti leikattu versio Joonas Neuvosen kuvaamista videoista. Se laajasti esitetty, sekä elokuvateattereissa, dvd:llä että televisiossa nähty oikea Reindeerspotting taas on elokuva-alan ammattilaisten pitkään hioma versio samoista raakamateriaaleista. Eroa näillä kahdella on kuin yöllä ja päivällä.
Reindeerspottingin katsojalle syntyy vahva tunneside Janiin, joka on selvästi valmis sellaisiin rikoksiin, joita katsoja ei hyväksy. Opimme tuntemaan Janin, ja heijastamme häneen jotain itsestämme.
Hyvään dokumenttielokuvaan tarvitaan enemmän kuin tapahtumia ja niitä tallentava kamera.
Hymyjen maassa ei ole samanlaista vetovoimaa. Se on suppea kuvaus siitä, kuinka ystävät etsivät Tuomasta, löytävät hänet ja tuovat Suomeen. Kertoja muistuttaa olevansa Tuomaksesta huolissaan. Siinä kaikki. Elokuvan sanotaan olevan kertomus Tuomaksesta, mutta hänestä ei kerrota paljoakaan. Tunteellisemmin se taitaa kertoa tekijöistään ja heidän auttamisen halustaan, joka sinänsä on varmasti aivan vilpitön.
Elokuvan lopussa auttaminen on onnistunut sikäli, että Tuomas on Suomessa. Mitään edistysaskelta hänen elämässään ei ole välttämättä tapahtunut. Elokuva saa kuitenkin loppua, kun kaverien auttamisteko on suoritettu.
Hymyjen maasta jää tyhjä olo, eikä siksi, että Thaimaassa itsensä melkein hengiltä juoneen alkoholistin elämä on niin surullista ja hän näyttää kamalalta. Tyhjyys tulee siitä, että elokuva on lopussa eloton. Hyvään dokumenttielokuvaan tarvitaan enemmän kuin tapahtumia ja niitä tallentava kamera. Hymyjen maasta puuttuu kolmas näytös, jossa tarina sidottaisiin yhteen ja se saisi päätöksen. Tällaisenään elokuva on kuin aika karmea lomavideo epätavallisesta reissusta. Parasta siinä on se, että se on tehty.
Vanhan sanonnan päivittäminen on enemmän kuin paikallaan: dokumenttielokuvan tekeminen on nyt hyvin helppoa, mutta hyvän dokumenttielokuvan tekeminen on edelleen hyvin vaikeaa.
Lisää ohjelmasta
- “Huumeidenkäyttäjätkin ovat ihmisiä ja joidenkin lapsia” – Huumekeskustelu kuumensi tunteita, tarjosi empatiaa ja toi esiin karuja kohtaloita Docventuresin chatissa
- “Kun olin 21-vuotias, 21 kaveriani oli kuollut yliannostukseen” – kokija ja asiantuntijat kertovat, mitä Suomen huumeongelmalle pitäisi tehdä
- Riku Rantala: Lähes miljoona suomalaista on kokeillut huumeita – onko mitään järkeä rangaista jokaista?
