Hyppää pääsisältöön

Jokamiehen puhekoulu tavoitteli selkeää ja rikkaruohotonta arkipuhetta

Vuonna 1964 lähetetyn Jokamiehen puhekoulun päämääränä ei ollut varustaa kuulijoita taipuisalla äänellä tai Ciceron loisteliaalla retoriikalla. Kahdeksanosainen radiosarja tähtäsi siihen, että jokamies tai -nainen pystyisi tilanteessa kuin tilanteessa esittämään asiansa selkeästi ja kuulijaa rasittamatta.

Avausjaksossa toimittaja Aino Räty-Hämäläinen kertoo sarjan koskettelemista aiheista. Tarkoituksena oli antaa vain yleisluontoisia ohjeita kivijalaksi kunkin omalle persoonalliselle puheilmaisulle.

Puhetaidon tehtävänä oli "helpottaa ja lähentää suhdettamme ympäristöön". Se ei saanut olla vain taitoa panna sanoja peräkkäin vaan vastuuta sanoista. ”Väärinkäsitykset johtuvat aina väärällä tavalla peräkkäin asetetuista sanoista”, Räty-Hämäläinen muistuttaa.

Johdanto-osuus tähdentää useaan otteeseen, että sarjan lähtökohtana oli arkipäivän puhumisvalmiuksien kehittäminen. Sarjan edetessä osoittautuu, että "arjen" käsite kattoi käytännössä monenlaisia puhumisen erityistilanteita.

Toisessa osassa Räty-Hämäläinen puhuu logonomi Inkeri Lammen kanssa persoonallisesta äänenkäytöstä. Nyrkkisääntönä on, ettei "ääni saisi rasittaa puhujaa eikä kuulijaa". Lammen mukaan juuri jälkimmäinen seikka unohtui valitettavan usein.

Ohjelmassa puututaan moniin ääntämysvirheisiin ja huonoihin puhetapoihin. D-kirjain alkoi olla suomalaisilla hallussa, mutta äng-äänteessä oli monilla vielä tekemistä. Tehokasta kitkemistä vaativat "häiritsevät rikkaruohot" kuten mjaa, njaa, totanoin. Vitsaillaan myös iskelmätähtiin yhdistetystä sihahtavasta s-kirjaimesta.

Tärkeintä oli kuitenkin ajatella, mitä puhui ja että oli itse innostunut sanottavastaan. "Persoonallinen puhetapa on tärkeämpää kuin tietoinen kauneudentavoittelu."

Sarjan kolmannessa jaksossa puheopin lehtori Urho Vapaavuori antaa neuvoja yllättäviin puhetilanteisiin. Kuka tahansa meistä saattaa joskus joutua esittämään vaikkapa kiitossanoja tai onnitteluja, Vapaavuori perustelee.

Tuollaisissa tilanteissa oli otettava huomioon, mitä taustayhteisöä edustimme ja millainen asioiden arvojärjestys siinä vallitsi. Joidenkin yhteisöjen rituaalinomaiseen protokollaan saattoi kuulua jopa kymmenvaiheisia puhuttelukaavoja.

Vapaavuori esittelee myös luokituksen eri puhetyypeistä ja niiden keskipituuksista. Yhteenvetona hän lausuu: ”Olisi toivottavaa, että meillä totuttaisiin entistä lyhyempiin puheisiin.”

Neljännessä jaksossa keskustellaan keskustelemisesta. Koolla ovat kansansivistysmies Kosti Huuhka, kirjailija Pekka Lounela ja kokoustekniikan tuntija Aulis Lumme.

Lounela irvailee meikäläisiä keskustelutilaisuuksia hyvinkin piinallisiksi tapahtumiksi, jossa "keskustellaan runsaasti siitä, miten huono kyseisen keskustelun teema on".

Keskustelukulttuurin ongelmia olivat ohjelman mukaan mm. suomalaisten huono itsetunto, esiintymisarkuus ja alttius loukkaantua eriävistä mielipiteistä. "Olisi opittava olemaan sovussa eri mieltä."

Viidennessä osassa psykoterapeutti ja psykoanalyytikko Pirkko Siltala kertoo puhumisen pelosta. Ilmiö ei hänen mukaansa kieli vain ääntämisen estoisuudesta vaan ilmentää myös olemisen ongelmia.

Jos ajattelemme liikaa, miten meidän pitäisi puhua kuulostaaksemme moitteettomilta, vaikutamme "pikemmin äänilevyiltä kuin ihmisiltä”.

Pelko puhumisen epäonnistumisesta voi johtua siitä, ettei ihminen onnistu kokemaan omia ajatuksiaan ja ilmaisemaan niitä. "Jos ilmaisee vain omaa kangistumistaan, ei pääse toisen ihmisen luo."

Puhekoulun kuudennessa jaksossa ylilääkäri Aatto Sonninen käsittelee puhe- ja äänihäiriöitä. Niistä kuullaan ohjelmassa myös näytteitä.

”Tunne-elämän vaihtelut kuvastuvat selvimmin äänihuulien toiminnassa”, esitelmöitsijä toteaa. Mielenliikutus tai elämän haasteiden kokeminen liian vaativiksi voivat aiheuttaa äänihuulissa puristusta, joka ilmenee väkinäisenä tai katkeilevana äänenkäyttönä.

Alitajuinen viha saattoi puolestaan ilmetä hakkaavana puheena. "Tapa käyttää ääntään on samaa kuin tapa elää”, Sonninen tiivistää.

Seitsemännessä osassa kansanperinteen ja kirjallisuuden tutkija Matti Kuusi neuvoo, miten yleisön edessä pidettävään puheeseen tulisi valmistautua.

Tilanne ja yleisö määräävät tyylilajin. Fraasejakaan Kuusi ei täysin tuomitse, sillä moneen paikkaan, esimerkiksi kirkkoon, tultiin nimenomaan kuuntelemaan fraaseja.

Viheläisintä oli ympäröidä selkeät toteamukset pönäköillä, monisanaisilla fraasi-ilmauksilla eli ”alkurykäyksillä”. "Kohtuus kaikessa, eri toten kielikukkasissa."

Sarjan päätösosassa on äänessä aikansa arvostetuimpiin kirjallisuusmiehiin luettu Tuomas Anhava. Hänen retoriikkaa käsittelevä esitelmänsä on suoranainen varoitus "kaunopuheisuuden" vaaroista.

Koko sana oli joutunut huonoon huutoon. Se oli tullut merkitsemään jotain epäilyttävää: katteettomia fraaseja, liioittelevia yleistyksiä, asioiden vääntelyä ja kääntelyä.

Kirjallisen modernismin kärkihahmona tunnettu Anhava haluaa puhdistaa retoriikan siihen takertuneesta kuonasta. Hänelle se merkitsee yksinkertaisesti "oppia julkisanomisesta".
.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto