Poikkeus vai sääntö?

MOT-ohjelma ”Kidu ensin, kuole sitten” paljastaa vakavaa eläinten kaltoinkohtelua kolmessa suomalaisessa teurastamossa. Eläimiä hakataan, ahdistellaan sähköpiiskoilla ja tainnutetaan niin ohuesti, että ne ovat vaarassa virota kesken verenlaskun ja nylkemisen.

Minulla ei ollut ruusuisia kuvitelmia teurastamoiden todellisuudesta. Silti haltuuni saama videomateriaali yllätti: ei niinkään eläinten kohtelun julmuus, vaan silkka amatöörimäisyys. Työntekijöistä moni näytti olevan täysin tietämätön eläinten käyttäytymisestä. Ja kun tietoa ja taitoa puuttuu, turvaudutaan väkivaltaan.

Eläinsuojeluaiheita käsitellään useimmiten valvonnan kautta: esitellään tilalla tai eläinkuljetuksessa havaittu epäkohta, ja kysytään valvovilta viranomaisilta, miksei tilanteeseen ole puututtu. Päätin aluksi, että tämän dokumentin näkökulma ei ole ”miksi valvonta petti”. Valvontaan keskittyminen pitää sisällään ajatuksen, kunhan valvontaa tehostetaan ja mädät omenat saadaan poimittua pois, kaikki on kunnossa. Näinhän asia ei ole.

Väärinkäytökset eivät ole poikkeuksia, vaan valtavirtaa, tapa toimia. MOT-ohjelmaan poimitut kohtaukset eivät ole satunnaisia ylilyöntejä, vaan välinpitämätön kohtelu näkyy kaikkialla materiaalissa, jota on yhteensä satoja tunteja. Toki kyse on vain kolmesta teurastamosta. Sitä, miten eläimiä kohdellaan muissa suomalaisissa teurastamoissa, on mahdotonta tietää. Eviralta saamieni eläinsuojelupäätösten perusteella ongelmia on kaikkialla, mutta teurastamoiden taso myös vaihtelee. Osassa eläinsuojeluun kiinnitetään enemmän huomiota, osassa vähemmän.

Teurastamoiden käytäntöjä voidaan ihmetellä loputtomasti. Miksi sähköpiiskaa käytetään rutiininomaisesti? Miksi kulkureittejä ei ole suunniteltu sellaisiksi, että eläimet liikkuisivat vapaaehtoisesti? Miksi tainnutukseen käytettävä pulttipyssy ei toimi kunnolla? Miksi eläinten taintumista ei tarkasteta? Näiden teknisluonteisten yksityiskohtien taakse kätkeytyy varsinainen kysymys: miksi eläinten kärsimyksestä ei välitetä sen vertaa, että tehtäisiin kaikki voitava sen minimoimiseksi? Tähän teemaan on vaikea päästä käsiksi journalismin keinoin.

Yksi syy on silkka ahneus. Lihankulutus on lähes kolminkertaistunut viimeisen kuudenkymmenen vuoden aikana. Teurastamoiden käsittelemät eläinmäärät ovat moninkertaistuneet, ja tahti nopeutunut. Linjanopeus stressaa työntekijöitä ja lisää voimakeinojen käyttöä, kun eläimet pitää saada liikkumaan. Mitä suurempia määriä tuotetaan, sitä pienempi on yhden yksilön arvo.

Olisi tekopyhää väittää, että teurastamoiden työntekijät olisivat jotenkin erityisen julmia ja välinpitämättömiä ihmisiä. Uskon, että jos työskentelisin itse teurastamossa, jossa tahti olisi kova ja teurastamon rakenteet huonosti suunniteltuja, syyllistyisin itsekin eläinten kovakouraisen käsittelyyn. Suurten eläinmäärien käsittely päivittäin turruttaa. Niin kauan kuin eläimiä pidetään tuotantoyksiköinä, niitä myös kohdellaan sellaisina.

Paimion teurastamo on Suomen mittakaavassa moderni. Teurastamo paloi vuonna 2011, uusi uljas teurastamo valmistui seuraavana vuonna. Rakenteet olisi voitu suunnitella siten, että eläinten käsittely ja liikuttaminen on helppoa. Jos olisi haluttu. Rahastakaan ei ole puute, teurastamo on tehnyt voittoa useampana vuonna peräkkäin.

Ilmiselvästi vapaaehtoisesti teurastamot eivät toimintaansa muuta. Lopulta jouduin antamaan periksi ja palaamaan valvonnan toimivuuteen. Teurastamista säätelevä lopetusasetus on tarkka ja yksityiskohtainen. Sen tulkitsemisen helpottamiseksi Eläinten hyvinvointikeskus on laatinut hyvän toimintatavan oppaita. Esimerkiksi naudan teurastuksesta on laadittu yksityiskohtainen opas, joka kertoo, miten eläimet pitäisi tainnuttaa. Joko tätä opasta ei lueta tai siitä ei piitata. Mitä hyötyä on hyvästäkään lainsäädännöstä, jos sen noudattamista ei valvota?