Hyppää pääsisältöön

Peilikuvia-sarja opetti ilmaisun iloa ja tekniikkaa

Peilikuvia-sarjan toisen jakson aloituskuva
Peilikuva-sarjan tunnusgrafiikkaa Peilikuvia-sarjan toisen jakson aloituskuva Kuva: Yle kuvanauha peilikuvia

"Puhujaksi ja ilmaisijaksi ei kasva vain päätä tai ääntä harjoittamalla, ilmaisijan instrumentti on koko ruumis. Ilmaisun harjoittelu alkaa äänen ja kehon avaamisella, kontaktin etsimisellä omaan itseen. Insrumenttiaan on uskallettava käyttää." Kolmiosainen opetusohjelmasarja Peilikuvia vuodelta 1992 käsitteli puheviestintää ja ilmaisutaitoa. Se muistutti, että jokainen voi oppia ilmaisemaan itseään paremmin.

Ilmaisutaito ei ole näyttelijöiden tai ammattiesiintyjien yksinoikeus. Ei myöskään mystinen kyky, jota on tai ei ole. Se on opeteltavissa ja sen perusta on itsetuntemuksessa ja kontaktissa itseen ja omiin tunteisiin. Sen avulla voidaan saada elävyyttä niin julkisiin puheisiin kuin kahdenkeskisiin kohtaamisiin.

Kuka minussa asuu?

Hyvä ilmaisu lähtee itsetuntemuksesta, itsensä hyväksymisestä ja avoimesta suhtautumisesta toisiin ihmisiin. Sanaton olemuksemme vaikuttaa siihen, miten toiset meidät kokevat ja miten meitä kohtaan käyttäydytään. "Avoimeen katseeseen toisenkin on helppo vastata avoimuudella, peili näyttää sen mitä siihen heijastuu."

Ensimmäisessä jaksossa vieraillaan näyttelijä ja ohjaaja Marina Motaleffin vetämällä ilmaisutaidon kurssilla ja seurataan perusharjoituksia kuten rentoutumista, hengityksen merkitystä ja toisen kohtaamista.

Ilmeet, ja eleet kertovat meistä vähintään yhtä paljon kuin puheemme sisältö. "Unohda itsesi, hengität ja antaudut, se on se jyvä siinä kohtaamisessa", ohjeistaa Motaleff.

Kuvakaappaus Peilikuvia-sarjasta
Näyttelijä Ville Sandqvist ja yksi esiintyjän tärkeimmistä neuvoista Kuvakaappaus Peilikuvia-sarjasta Kuva: Yle kuvanauha peilikuvia

Työelämässä vaaditaan yhä enemmän esiintymis-, keskustelu- ja neuvottelutaitoja sekä kykyä kohdata ihmisiä. Ohjelmassa käydään esimerkkien kautta läpi erilaisia tilanteita, joita monissa ammateissa tulee vastaan, kuten asiakkaan kohtaamista tai ryhmälle esittäytymistä. Joillekin jo kokouksen alussa esittäytyminen on todella jännittävää. Myös tervehtimisen todetaan tuottavan suomalaisille hankaluuksia, monesti tilanteisiin tullaan mieluiten mahdollisimman huomaamatta, sen sijaan, että tervehdittäisiin ihmisiä ja otettaisiin kontaktia.

Jaksossa vieraillaan myös Ritva Enäkosken ja Marco Bjurströmin ilmaisutaidon kurssilla, jossa ei pönötetä, vaan vatkataan lantiota ja kehutaan itseä. Enäkoski korostaa kehon käyttämisen merkitystä: "sanojen osuus on seitsemän prosenttia, 93 prosenttia tulee tän maailman upeimman, rikkaimman viestintävälineen eli ihmisen kautta".

Yhteistyötä vai valtapeliä?

Toisessa jaksossa katsotaan, minkälaisia tietoja ja taitoja keskustelussa tarvitaan. Vuorovaikutus ja toisen huomioon ottaminen on siinäkin tärkeää. "Hyvässä keskustelussa kuuntelijan ja puhujan roolit vaihtelevat joustavasti ja tasapuolisesti."

Keskustelut ja kokoukset ovat työvälineita niin yhteiskunnan vaikuttajille kuin tavallisille kansalaisillekin. Ohjelmassa nähdään otteita erilaisista neuvottelutilanteista aidosta ympäristövaliokunnan kokouksesta aina työpalavereihin ja koululuokan yhteistyöhön.

Suomen kielen ja viestinnän apulaisprofessori Pirkko Nuolijärvi kertoo miesten olevan usein hallitsevampia tilantessa, joissa on sekä miehiä, että naisia keskustelemassa. Hän uskoo siihen liittyvän yhteiskunnallisia sekä historiallisia syitä.

Puhuminen on myös vallankäytön väline. "Mitä pidemmän puheenvuoron käytät, sitä muodollisempi on puhetilanne ja sitä selkeämmin ilmennät ylivaltasi keskustelukumppaniisi", kuvailee uskontotieteen professori Päivikki Suojanen, joka on tutkinut muun muassa uskonnollista viestintää.

Suomalaisen julkisen keskustelun todetaan olevan hieman jäyhää ja kyseessä olevan usein "vakaan asiallinen yksinpuhelu" keskustelun sijasta. Kamera tuo julkisiin keskusteluihin vielä oman lisänsä. Puheviestinnän lehtori Maarit Valo kommentoi julkisten keskustelujen näyttävän enemmän peräkkäisiltä esiintymisiltä kuin keskusteluilta. Kuunteleminen ja toisten puheenvuorojen kommentointi puuttuu.

Vakuutanko yleisöni?

Julkinen esiintyminen ja yleisön edessä puhuminen jännittävät monia. Tärkeintä olisi kuitenkin unohtaa itsensä miettiminen ja keskittyä toisiin ihmisiin. Ajatukset omasta suoriutumisesta kannattaa kääntää vuorovaikutukseen ja tavoitteeseen, silloin syntyy paras kontakti.

Yleisradion puheilmaisun opettaja Tuula Rajamäki pohtii, millaista voisi olla uudenlainen tv-ilmaisu ja opastaa uutistenlukija Marja Lammia.

Jyväskylän yliopistossa oli meneillään Suomen ensimmäinen audiovisuaalista journalismia ja uutta mediaa yhdistävä journalistinen koulutusohjelma. Nova-koulutukseksi kutsuttua projektia veti Teppo Turkki. Haastattelussa hän miettii, miksi pinnalla on lähes sarjakuvamaisia hahmoja, kuten Hermunen ja Frank Pappa. Lopussa Anna-Kaisa Hermunen sekä Heimo Holopainen kertovat myös itse työstään.

Jaksossa ruoditaan myös poliitikkojen tapaa puhua ja nähdään otteita vaalikeskusteluista. Suomalaisia poliitikoita moititaan tunteiden ja vakuuttavuuden puutteesta. Viestintäpsykologi Mirka Parkkinen valittelee, että poliitikassa näkee usein puhuvia päitä, "moni poliitikko on kuin puhekone, tyhjää puhetta ilman tunteita ja arvoja".

Puheviestinnän lehtori Maarit Valo korostaa, että puheviestintätaidot ovat opittavissa. Vaikka pohjana ovatkin persoonallisuuden tekijät, niin ne eivät määrää viestinnän hyvyyttä tai huonoutta. Usein omakuva itsestä viestijänä on negatiivisempi kuin todellisuudessa.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto