Hyppää pääsisältöön

Kirja on köyhän rikkaus

kirjailija Marjo Niemi
kirjailija Marjo Niemi Kuva: Teos / Heini Lehväslaiho Marjo Niemi (kirjailija),marjo niemi

”Voiko kirja vapauttaa?" Tätä pohtivat ruotsinsuomalainen kirjailija Susanna Alakoski, suomenruotsalainen kirjailija Mathias Rosenlund ja piispa Björn Vikström Helsingin kirjamessuilla. Voiko kirja vapauttaa? Vapauttaa mistä?

Alakoski ja Rosenlund ovat nostaneet omakohtaisissa romaaneissaan esiin köyhyyden leimaaman mielenmaiseman ja sen periytymisen teemoja. Sitä näköalattomuutta, sitä kun ei enää unelmoi, pyydä, eikä vaadi mitään, sitä kun lapset sisäistävät köyhyyden ja suojelevat vanhempiaan surulta ja lisätaakalta.

Jos Alakosken ja Rosenlundin kirjojen jostain toivoisi vapauttavan, ne voisivat vapauttaa henkisen köyhyyden ikeestä ne, jotka ajattelevat köyhän olevan laiska ja köyhyyden poistuvan hiukan tsemppailemalla.

Yritimme kirjailijaporukassa miettiä kirjailijasukupolvemme taustoja. Olin huomannut aikalaisteni seassa, että oma taustani duunariperheen lapsena ei ole se yleisin.

Joitakin vuosia sitten yritimme kirjailijaporukassa miettiä noin suurin piirtein oman kirjailijasukupolvemme taustoja. Olin huomannut aikalaisteni seassa, että oma taustani duunariperheen lapsena ei ole se yleisin, vaikka meidän sukupolvella on ollut mahdollisimman samat koulutukselliset lähtökohdat, kiitos poliittisen päätöksenteon. Emme keksineet montaakaan kouluttamattomien vanhempien lasta, josta olisi tullut kirjailija. Otantamme oli toki suppea, myönnän ja toivon.

Olen ollut tästä kiinnostunut, koska kirjallisuus on kielen taidetta ja kehittää sitä. Puhumaan opitaan lapsena, mutta kieli muotoutuu kaiken aikaa. Ei ole yhdentekevää millaisessa ympäristössä kieli syntyy ja alkaa kerrostumisensa. Ihanne kirjallisuudelle olisi jos kirjailijoiden kielien syntymät olisivat tapahtuneet mahdollisimman monenlaisissa ympäristöissä. Se lisäisi kirjallisuuden ja suomen kielen elinvoimaa ja monipuolisuutta, kirjoittipa kirjailija sitten oma tausta maisemanaan tai ei. Kysymys on kielestä.

Kirjallinen lahjakkuus ja äidinkielen kouluarvosana eivät ole sama asia. Suomessa kasvaa tälläkin hetkellä satoja kirjallisesti lahjakkaita ihmisiä, jotka eivät sitä edes itse tiedä, eikä sitä kukaan muukaan huomaa. Heidän äidinkielen arvosanansa voi olla huono. He eivät välttämättä kasva kirjahyllyjen katveessa, eikä heille ehkä ole luettu, kotona kenties ei kukaan muukaan lue. Heille ei ehkä tule mieleenkään kirjoittaa. Ja lahjakkuudestakin viis, kirjoittamisharrastus on ehkä paras harrastamisen muoto, sanoo kirjailija. Ja halpa, sanoo duunariperheen lapsi.

Ulosottoviraston uuras yhteydenpito tai pankkitilin miinus eivät ole yhtä kuin ihmisen arvo.

Rosenlund on ratkaissut oman köyhyytensä ammatinvalinnalla joka ei välttämättä lisää toimeentuloa, mutta jolla hän osoittaa itselleen ja lapsilleen, että ihminen voi valita henkisen rikkauden. Että ulosottoviraston uuras yhteydenpito tai pankkitilin miinus eivät ole yhtä kuin ihmisen arvo. Hänen esikoisromaaninsa Vaskivuorentie 20 kuvaa periytyvää työtätekevän köyhyyttä. Töitä siinä tehdään valtavasti sukupolvissa, palkka vaan ei riitä elämiseen. Kirja avaa näköalan köyhän ihmisen tragikoomiseen keksijän todellisuuteen, jossa mitä mielikuvituksellisin arkipäivän luovuus ja kaiken antaneen, mutta maksupuolelle jääneen toivottomuus vuorottelevat.

Alakoski avaa köyhyyden problematiikkaa poikkeuksellisen hienosti romaanissaan Köyhän lokakuu. Köyhyys asuu ihmisessä vaikka tulotaso nousisikin. Kirja paljastaa kaunokirjallisesti köyhyyden rakenteita ja seurauksia, avaa köyhän kokemusta köyhänä. Alakoskea pyydetään kotimaassaan Ruotsissa puhumaan kouluihin ja hän mainitsi, että yhdeksännellä luokalla oppilaat lukevat hänen kirjansa osana opetusta.

Alakoski ei ole kirjoittanut hyvinvointivaikutusten aikaansaamiseksi, hän on kirjoittanut kirjan, kuten kirjailijat tekevät.

Siinä on muuten niitä kuuluisia taiteen hyvinvointivaikutuksia! Alakoski itse ei ole kirjoittanut parantuakseen: ”Kirjoittaminen ei ole terapiaa, se on kidutusta”, hän sanoi keskustelussa. Hän ei ole kirjoittanut hyvinvointivaikutusten aikaansaamiseksi muillekaan, hän on kirjoittanut kirjan, kuten kirjailijat tekevät. Ruotsalainen yhteiskunta sen sijaan on ammentanut taiteesta hyvin voidakseen, yhteiskunta on miettinyt taiteen hyvinvointivaikutuksia, ei taiteilija. Niin sen pitää ollakin. Osataanko meillä taiteen merkitystä yhteiskunnalle tarpeeksi nähdä, arvostaa ja iloksi käyttää?

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri