Marjan totuus: Näin kasvatat neron

”Soita lapsellesi Mozartia.” Tämän hyvää tarkoittavan neuvon on kuullut jokainen. Se heitetään vitsikkäänä sivulauseena keskusteluissa, joissa vanhempien oletetaan unelmoivan lapsesta onnellisena menestyjänä. Paitsi että Mozart ei ollut onnellinen.

Mozart sairasteli, eli velkaisena ja henkisesti ongelmaisena. Monet kollegat pitivät häntä ikuisena kakarana. Silti ihailemme häntä yhtenä suurimmista eurooppalaisen taidemusiikin säveltäjistä ja mietimme, millainen tie johti maailmanmenestykseen. Miten tällainen nero pääsi kasvamaan?

Vanhemmuuteen on sisäänkirjoitettu unelma siitä, että jälkikasvu saa paremman elämän kuin itse.

On inhimillistä toivoa suuria lapselleen. Vanhemmuuteen on sisäänkirjoitettu unelma siitä, että jälkikasvu saa paremman elämän kuin itse. Samaan aikaan lapsen älynlahjoista ja menestyksestä puhuminen on kuitenkin yhteiskunnassamme tabu. ”Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa” on vaatimattoman kansamme menestyksen mantra. Myhäilemme salaa PISA-testien tuloksia ja muita paremmuusjärjestyksiä, mutta ääneen niistä ei saa puhua.

Ristiriitaista hymistelevässä lahjakkuuskeskustelussa on se, että lapsen mittaaminen ja vertailu alkaa joka tapauksessa heti syntymän jälkeen: "Monenko pisteen lapsi tuli?" Leikkipuistojen perukoilla kysellään, osataanko teillä jo hymyillä, kääntyä, istua, ryömiä ja luetella numerot kymmeneen. Vanhemmuuden ensimetreillä neuvolan käyräviidakko ja opasnivaska luovat mittariston, josta poikkeaminen aiheuttaa ahdistusta, epävarmuutta ja orastavaa paniikin tunnetta: pärjääkö pilttini tässä kilpajuoksussa?

Pärjääkö pilttini tässä kilpajuoksussa?

Koulumaailmassa lasten vertailu ja mittaaminen lisääntyy, vaikka olemmekin lasten koulutuksen lintukoto verrattuna Ranskaan, Britanniaan tai vaikkapa länsinaapuriimme. Ruotsissa yksityisomisteiset koulut määrittelevät itse lukukausimaksunsa ja saavat tuottaa voittoa. Maa on pullollaan pääsykokeilla oppilaansa valitsevia erikoisopinahjoja.

Julkisesti kaikki vakuuttavat, että tärkeintä on se, että lapsi on perusterve ja onnellinen, mutta toivommeko kuitenkin vähintään salaa lapsellemme tiettyjä taitoja ja ominaisuuksia? Ja onko siinä jotain pahaa? Mikä on oikea suhtautuminen lapsen lahjakkuuteen tai lahjattomuuteen? Kasvatuskulttuurimme on maailman mittakaavassa tasa-arvoinen, mutta emme kuitenkaan ole siihen tyytyväisiä.

Lapsen lahjakkuuteen liittyy paljon intohimoja ja ääneenlausumatonta.

Lapsen lahjakkuus ja varsinkin nerous ovat suuria intohimoja herättäviä aiheita, joihin liittyy paljon ristiriitoja ja asioita, joita ei lausuta ääneen. Jossain kohtaa keskustelua kuullaan aina lause: ”Annetaan lasten olla lapsia, koko lapsen lahjakkuudesta käytävä keskustelu on vain vanhempien päänsisäistä mestarointia”. Niinpä niin. Joku keräsi pyhimysäitipisteet.

Mutta ajatelkaa, mitä Mozartistakin olisi tullut, jos joku olisi tajunnut soittaa hänelle... niin mitä?