Juhana Säilynoja
Yle
Intian ja Brasilian talouskasvu uudella vuosituhannella on tehnyt niistä varteenotettavia tekijöitä maailmanpolitiikassa. Vuoteen 2005 mennessä ne olivat jo saaneet muutettua maailmanlaajuisia tullijärjestelmiä siten, että ne eivät tue yhdysvaltalaisten ja eurooppalaisten tuotteiden ylivaltaa markkinoilla. Seuraavaksi niiden pyrkimyksenä oli muuttaa YK:n syvintä sisintä, turvallisuusneuvoston kokoonpanoa, kerrotaan Vesa Toijosen ja Pertti Pesosen toimittamassa Ulkolinja: Rikkaat köyhät -dokumentissa.
Intian kansantalous oli vuoteen 2005 mennessä kasvanut jo kaksi vuosikymmentä ja vauhti oli kuuden prosentin luokkaa. Sen bruttokansantuote oli jo maailman neljänneksi suurin ja pian se olisi jo kolmanneksi suurin. Intian talouskasvun takana oli paitsi valtava vaurastuva kansa, myös kilpailukykyinen työvoima. Se ei kilpaillut vain tehdastöistä, vaan korkeastikoulutettu nuoriso houkutti teknologia- ja it-alaa Intiaan. Silti sille ei ollut sijaa maailmanpolitiikan ytimessä, YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenenä.
Päästäkseen mukaan päättäviin pöytiin Intia on liittoutunut samankaltaisessa tilanteessa olevan Brasilian kanssa. Brasilialla oli kuitenkin ensin tähtäimessään vientituotteilleen parempi kohtelu maailmanmarkkinoilla.
Brasilia kaataa talouden suojamuureja
Brasilia oli jo aloittanut taistonsa päästäkseen suurvallaksi suurvaltojen joukkoon kaatamalla Yhdysvaltojen ja Euroopan sisäisiä tullijärjestelmiä. Sen oli muun muassa onnistunut kaataa EU:n poliittisilla tukiaisilla tuotetun sokerin polkuhintainen myynti Euroopan ulkopuolelle sekä estää Yhdysvaltojen epäreilu kilpailu poliittisesti tuetulla puuvillantuotannolla. Samanarvoista kohtelua se vaati myös muille vientituotteilleen, kuten naudanlihalle ja jalkapalloilijoille. Yhtenä esimerkkinä dokumentissa ovat appelsiinit. Brasilian maaperä ja ilmasto sopivat appelsiinin kasvattamiselle täydellisesti. Paljon paremmin kuin esimerkiksi Yhdysvaltojen, mutta brasilialaisten appelsiinien vientiä rajoittavat tullitariffit, jotka nostavat esimerkiksi mehutiivisteen hintaa puolella sen arvosta. Yhdysvaltoihin suuntautuvan viennin tariffin määrittelee New Yorkin pörssi. Vapaiden markkinoiden päänäyttämö Wall Street siis itseasiassa rajoittaa kilpailua ja luo epäreilua kilpailuetua yhdysvaltalaisille tuotteille.
Tällaiset rajoitukset kehittyneiltä länsimailta, jotka ovat tottuneet vaatimaan kehitysmaiden markkinoilta avoimuutta omille tuotteilleen, ajoivat maailman kauppajärjestön WTO:n neuvottelut uusista maailmankaupan säännöistä aivan solmuun. Cancunin kokouksessa Meksikossa 2003 ensi kertaa Brasilian, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan johtama 20 kehittyvän maan rintama vaati, että heidän äänensä kuuluisi maailmankaupan säännöissä. Brasilia oli ollut aloitteellinen rintaman luonnissa, mutta sen johtotähdeksi asettui massiivinen Kiina.
Brasilian johdolla tehdyt vaatimukset näkyivät muun muassa Suomen sokerintuotannossa. Suomalaista sokeria tuettiin poliittisin tukiaisin. EU hävisi Brasilian, Australian ja Thaimaan nostaman kanteen ja tukiaisin tuotettua sokeria ei saanut enää dumpata maailmanmarkkinoille hintaa alentamaan. Vaikutuksia oli myös kehittymättömämpiin tuottajiin, kuten Mosambikiin, joka ei voinut infrastruktuurillaan kilpailla tehotuottaja Brasilian kanssa.
Kuka saa sanoa veto, kysyy Intia
YK:n turvallisuusneuvostossa päätetään paljolti maailmanpolitiikan tärkeimmistä asioista. Siellä annetaan päätöslauselmia, jotka mahdollistavat tai estävät sotia ja punnitaan myös muita maailman turvallisuutta käsitteleviä asioita. Köyhyys on yksi suurimmista maailman turvallisuusongelmista. Silti neuvoston pysyvät jäsenmaat, jotka voivat ilman mitään perusteluita estää minkä tahansa päätöksen toteutumisen veto-oikeudellaan edustavat sitä voittajien maailmanjärjestystä, joka vallitsi toisen maailmansodan päättyessä. Pysyviä jäsenmaita ovat Yhdysvallat, Ranska, Iso-Britannia, Venäjä ja Kiina. Näistä ainoa kehittyvä maa eli Kiina on käyttänyt veto-oikeuttaan huomattavasti vähiten.
Varsinkin Intia on lähtenyt kyseenalaistamaan turvallisuusneuvoston jäsenistöä, ja vaatimaan, että se koostuisi 2000-luvun maailmanjärjestyksen mukaisesti. Intialaiset ovat vaatineet vastauksia, mihin pysyvä jäsenyys perustuu. Onko se riippuvainen ydinaseista, kulttuurista vai rahasta. Miksi Kiina totalitaarisena valtiona yksin edustaa kehittyviä maita? Mikä on eurooppalaisten asema neuvostossa, varsinkin, kun eurooppalaiset usein kritisoivat sen toimimattomuutta ja Yhdysvallat on käyttänyt valtaansa torpatakseen kaiken Israelista käytävän keskustelun. Näitä kysymyksiä Intia on esittänyt, kun se on ajanut turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten määrän nostamista.
Myös maatalouden tukiaiset ja tullitariffit liittyvät maailman turvallisuuteen köyhyyden ja nälän kautta. Rikkaat suurvallat ylläpitävät niillä keinotekoisesti johtavaa markkina-asemaansa, kun tuetut tuotteet kilpailevat muiden kanssa ja laskevat hintoja. Esimerkiksi Intiassa saattaa tulla halvemmaksi ostaa puuvillaa Yhdysvalloista kuin omilta köyhyydestä kärsiviltä maaseutualueilta, jolloin intialaiset puuvillantuottajat eivät pääse omilleen vaan ajautuvat velkakierteeseen. Voikin kysyä, onko veto-oikeuden omaavilla turvallisuusneuvoston pysyvillä jäsenmailla halua puuttua maailman suurimpiin turvallisuusongelmiin, kuten köyhyys, kun se liittyy niin syvästi oman maan tuotteiden markkina-alueisiin.
