Hyppää pääsisältöön

Parasta aikaa: Isien musiikkia

Vaikka isänpäivä on kuulemma amerikkalaisten ja kauppiaiden yhteinen salajuoni, vietän kyseistä juhlapäivää täysin rinnoin. Eilenkin otin extrahuomiota mielelläni ja sujuvasti vastaan omilta läheisiltäni. Muistin yllyttämättäkin myös omaa edesmennyttä isääni, hissukseen, ihan keskenäni. Isänpäivän ohjelmaani kuuluu olennaisena osana musiikki. En tosin kuuntele yleensä mitään, ja kitarakin saa olla rauhassa. Isänpäivämusiikki soi päässäni, muistikuvina, harsoisina hahmoina ja välähdyksinä, biiseinä, joita ei tarvitse enää kuunnella, koska ne ovat jo minussa niin kiinteänä osana.

Faijani oli musamiehiä, vaikkei soittaja tahi muuten alan ammattilainen ollutkaan. Koska itselläni on pienestä asti ollut sama vaiva, musiikki vaikutti monella tapaa meidän tapaamme olla isä ja poika. Rockin mytologiaan on alusta asti kuulunut olettamus, että sukupolvien välinen kitka ja nuorempien kapina vanhempia kohtaan on musiikillisen luovuuden ja myös musiikkidiggariuden keskeinen voimanlähde. Oma musiikkisuhteeni oli nuoresta asti tässä mielessä traagisen onneton ja suorastaan mitätön. Jostain syystä isälläni ja minulla oli nimittäin hyvin samantyyppinen musiikkimaku. Ei niin, että hän olisi aivopessyt minut pitämään omista suosikeistaan – kuten niin monet keski-ikäiset rokkituttavani ainakin yrittävät nykyisin tehdä. Harva se päivä saa lukea facebookista ylpeitä päivityksiä isiltä, joiden lapset ovat löytänet progen, The Clashin, Elviksen, Hendrixin ja jonkun muun isin lemppareista. Musiikilliset polkumme risteytyivät ilman mitään aktiivista puskua isän puolelta.

Musiikki vaikutti monella tapaa meidän tapaamme olla isä ja poika.

Monen ikätoverini tavoin innostuin hullun lailla 1970-luvun loppupuolella 50-luvun rock’n’rollista, aloin penkoa sen juuria ja kävi niin kuin kävi. Jazz kolahti, vanhat elokuvat vetivät puoleensa ja oudot menneisyydessä- osapuilleen isäni nuoruudessa- vaikuttaneet vipeltäjät alkoivat kiinnostaa aikalaishuttua enemmän. Uutta musiikkia seurasin, mutta akateemisen etäisesti asiaan suhtautuen. Punk rockia tuli hieman yritettyä, mutta sekin kuulosti vanhalta rockilta. Samaa c’mon everybodya kaikki hyvä kama. En muista, että Ramonesin California Sun olisi ollut faijalle sekään ongelma. Ainakaan hän ei maininnut asiasta.

Meillä oli paljon musiikkiin liittyviä keskusteluja, joista ei saanut mitään kapinaa aikaiseksi. Isäukko muisteli, että 50-luvulla oli myös levyjä, joita kutsuttiin rhythm and bluesiksi ja noilla levyillä soinut räkäinen saksofonin huudatus kuulosti hienolta. Mitäpä tuohon voi sanoa muuta kuin, että totta turiset. Onneksi kotona oli joskus tarjolla identiteettimuodostuksen kannalta olennaisia musiikillisen vihan hetkiä. 14-vuotiaan korvaan haitarimusiikki kuulosti esimerkiksi sairaalta skeidalta. Harmonikkatuokioiden aiheuttamat ankarat ketutuksen aallot olivat pieni korvaus siitä pinnan kiristyksestä mitä oma stereoiden huudatukseni varmuudella sai aikaan. Liian kovaa tuutattu Little Richard vastaan Esko Könösen ihanimmat valssitulkinnat. Tasapeli.

Avaamatta liikaa omien lasteni ja itseni välisiä musiikillisia valtasuhteita, voin rehellisesti todeta, että perheen sisäiset musiikilliset yksimielisyyden ja toisaalta pahimman laatuiset erimielisyyden kokemukset ovat molemmat olleet tärkeitä ja antoisia. On hauska käydä yhdessä keikoilla, ostamassa levyjä ja pilkata joukolla huonoja idols-kokelaita telkkariruudulla. Yhtä tunnekylläisiä ja tärkeitä ovat ne tilanteet, jolloin isän ja lapsen musiikilliset maailmat joutuvat rajulle törmäyskurssille. Silloin ei tuntunut siltä, mutta jälkikatsannossa muistelen rakkaudella niitä hetkiä, jolloin teinin huoneesta reippaalla volumella kumpuava musiikki yltää kevyesti yli sietokyvyn rajan- oli se sitten norjalaista black metallia, prostituoitujen läpsimisestä ja shampanjakylvyistä kertovaa gangstarappia tai nintendomaisilla ovikellosoundeilla silattua EDM-hittiparaatia. Olen varma, että minäkin aikanaan ainakin joskus hoidin velvollisuuteni ja sain aikaan omassa isässäni musiikin jatkuvuuden kannalta tärkeän perustunteen. Mitä on seistä voimattomana ja uupuneena lapsesi oven takana. Oven toisella puolella soi jokin, josta et ymmärrä mitään. Etkä voi tehdä muuta kuin huokaista: ” Isä menee nyt kuuntelemaan vanhaa kunnon musaa. Isä on nyt hyvin väsynyt.”

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua