Hyppää pääsisältöön

Popcorn - synteettinen megahitti

popcornia, paukkumaissia, lähikuva
popcornia, paukkumaissia, lähikuva Kuva: YLE paukkumaissia

”Minä tein sen parissa minuutissa, koko sävellyksen”, paljasti Gershon Kingsley suurimman hittinsä synnystä. Ehkä luomisen tuskaa helpotti se, ettei hänen tarvinnut keksiä sävellystä aivan kokonaan. Se perustui vanhaan juutalaiseen kansansävelmään.

Hitti oli Popcorn. Pomppiva elektroninen hitti, joka vuonna 1972 soi radioissa ja diskoissa ympäri maailman. Se oli se ”jännä soundi, kiva melodia, jota ei voinut vastustaa”, tai ärsyttävä elektroninen renkutus, jota ei päässyt pakoon.

Alun perin Popcorn tehtiin kultaisella 60-luvulla, mutta maailmanlaajuinen hitti siitä tuli vuonna 1972, kun siitä tehtiin uusi ja tanssittava versio, uudella ihmelaitteella: Moog-syntesoijalla.

Gershon Kingsley oli esittänyt sävellystään elektronisen kvartettinsa, The First Moog Quartetin, kanssa jo 1960-luvun puolivälissä ja levytti sen omalle sooloalbumilleen Music to Moog By vuonna 1969, mutta vailla menestystä.

Popcorn julkaistaan myös singlenä, mutta kukaan ei ole siitä kiinnostunut, ja tämä potentiaalinen hitti unohtuu.

Tekijät päättävät yrittää vielä kerran. The First Moog Quartet levyttää Popcornin uudelleen albumilleen Popcorn.

Tuolloin eräs amerikkalainen musiikkituottaja kuulee sattumalta esityksen ja vaistoaa sen potentiaalin. Hän ajattelee, että uusimmilla elektronisilla soittimilla ja sopivasti sovittamalla Popcornista saattaisi sittenkin tulla jotakin. Hän päättää levyttää Popcornin uudelleen.

Uusi versio soitetaan jo tutuksi tulleella keksinnöllä: Moog-syntesoijalla. Vinyylisingle tehdään nimellä Hot Butter, koska The First Moog Quartet haluaa profiloitua elektronisen nykymusiikin, ei elektronisen tanssimusiikin esittäjänä.

Single ilmestyy, mutta Amerikka on hiljaa. Popcorn näyttää jälleen tuhoon tuomitulta, kunnes Ranskasta alkaa kuulua kummia: Popcorn on parhaillaan diskojen ykköshitti Pariisissa.

Gershon Kingsley muistaa käyntinsä erään selvännäkijän luona. ”Teet vielä joskus hullua musiikkia, jonka tahtiin kaikki haluavat tanssia”, oli selvännäkijä sanonut. Vaikka tapahtumasta oli jo 25 vuotta, Kingsley ymmärtää. Tämä on nyt sitä.

Ja vyöry alkaa: pian Popcorn on listaykkösenä Ranskassa, Saksassa, Hollannissa, Norjassa ja Sveitsissä. Yksinomaan Ranskassa ja Saksassa levyä myydään heti parisen miljoonaa. Se nousee ykköseksi myös Australiassa ja Popcorn soi myös muinaisessa Neuvostoliitossa: se on pitkään television ykköskanavan sunnuntaiohjelman tunnusmusiikkina 1970-luvulla. Ja lopulta myös Amerikka havahtuu, itse asiassa Popcornista tulee kaikkien aikojen ensimmäinen Billboardin listalle noussut elektroninen levytys.

Ja Popcorn tehdään myös suomeksi. Täällä siitä tehdään laulettu versio. Seidat ja Sumu.

Myöhemmin tämä juutalaisesta kansansävelmästä mukailtu hitti saa aivan uusia ulottuvuuksia, kun Frederik levyttää sen nimellä Porno on pop.

Popcornista on levytetty liki 800 versiota, eikä loppua näy. Ja myös mainosväki on ihastunut kappaleeseen: Popcorn on soinut muiden muassa Ikean, Renaultin ja Pampers-vaippojen tv-mainoksissa.

Popcorn on enemmän kuin päivän hitti, se on aikakauden kuva. Ihmiskunta oli juuri käynyt Kuussa ja avaruuden valloitus oli aluillaan. Popcornin hauska sointi on kuin tehty avaruuspukujen ja muovisten kalusteiden maailmaan. Se on avaruusajan ääni.

Moog-syntesoija mullistaa paitsi musiikin, myös musiikkiteollisuuden. 1970-luvun alussa Yhdysvaltain muusikkojen liitto haluaa kieltää syntesoijan käytön, koska pelkää sen tekevän muusikoista työttömiä. Moog-syntesoijan kuvitellaan olevan ihmelaite, joka osaa matkia kaikkia maailman soittimia. Ja jos sellainen laite tulee studioihin, muusikoita ei enää tarvita. Muusikkojen liitto onnistuukin kieltämään laitteen käytön, mutta vain hetkeksi.

Se ei sittenkään ole kaikkivoipa atomiajan keksintö, mutta silti kaikkien on päästävä kokeilemaan sitä.

The Beatles käyttää sitä albumillaan Abbey Road ja se on selvä merkki. Jos haluat olla luova ja menestyvä muusikko, soita elektronisesti. Jopa teinibändi The Monkees on ajan hermolla, myös sen musiikissa soi Moog.

Syntesoijat nousevat heti progressiivista rockia tekevien muusikoiden suosikeiksi. Keith Emerson haluaa ehdottomasti itselleen Moogin. Sitä ei vielä ole musiikkikauppojen hyllyillä, joten Emerson soittaa Yhdysvaltoihin, laitteen keksijälle ja kehittäjälle, Robert Moogille. Hän kertoo olevansa englantilainen rockmuusikko ja haluavansa ostaa laitteen. ”Sitä en kyllä voi suositella”, vastaa Robert Moog ja selittää laitteen olevan suuri, monimutkainen, hankala käyttää ja keikkaolosuhteissa lähes mahdoton.

Keith Emerson ei luovuta. Hän sijoittaa pienen omaisuuden, 30 tuhatta puntaa, ja pian hänen asuntonsa lattialla on monta laatikollista elektroniikkaa, kasa johtoja eikä minkäänlaista käyttöohjetta. ”Minä en edes saanut kytkettyä virtaa siihen laitteeseen”, muistelee Keith Emerson.

Mutta hän ei vieläkään luovuta. Kun hänen yhtyeensä Emerson, Lake and Palmer menee studioon, hän raahaa Moogin mukanaan ja soittaa sillä soolon.

Syntesoija on progressiivinen soitin. Siitä tulee uutta luovien muusikoiden ja yhtyeiden tavaramerkki. Kysyntä kasvaa ja muutamat muut valmistajat lähtevät kehittelemään omia soittimiaan. Uusia valmistajia ja uusia laitteita ilmaantuu markkinoille.

Syntesoija on psykedeelinen soitin. Sen äänet tulevat kuin toisesta maailmasta tai ihmisen salatusta tajunnasta. Kun syntesoijan voima yhdistetään ihmisen pulssiin, tapahtuu ihmeitä.

Italialainen tuottaja Giorgio Moroder tuo koneet lopullisesti ja pysyvästi tanssimusiikkiin. Hänen jälkeensä on itsestään selvää, että ihminen tanssii koneen rytmiin.

”Sanan klassillisessa merkityksessä ’kone’ edustaa kaiken sen vastakohtaa, mikä on luonteenomaisesti inhimillistä", kirjoittaa englantilainen kommunikaatioteorian tutkija, professori D.M. Mackay vuonna 1963. ”Viime vuosikymmeninä on kuitenkin meidän koko käsityksemme koneista ja niiden mahdollisuuksista kokenut jyrkän muutoksen”, hän sanoo, ja jatkaa: ”On mielekästä kysyä, ei vain mitä tehtäviä kone pystyy yhteiskunnan avuksi suorittamaan, vaan myös missä määrin yhteiskuntaa itseään voi pitää koneena”.

”Kun holtittomasti sovelletun teknologian vaikutukset alkavat näkyä yhä synkempinä, teknologian poliittinen vastustuskin kasvaa kasvamistaan”, kirjoittaa futurologi Alvin Toffler 1960-luvun lopulla. Hän puhuu teknologisen kehityksen yhä kiihtyvästä vauhdista, hän puhuu nopeiden muutosten aiheuttamasta sairaudesta: tulevaisuusshokista. Hän sanoo, että me sovellamme teknologiaamme usein varsin typerästi ja itsekkäästi.

Alvin Toffler kirjoittaa 1960-luvun lopulla, että jos nykyihminen aikoo selviytyä meneillään olevasta teknologisesta muutoksesta, hänen mielessään täytyy olla jokseenkin todenperäisiä, vaikkakin summittaisia, kuvia tulevaisuudesta.

Samaan aikaan New Yorkin kaduilla kuljeskelee eräs toiveikas nuori mies. Aikaisemmin jazzia soitellut ja elektroniikasta kiinnostunut Malcolm Cecil suunnittelee rakentavansa maailman suurimman syntesoijan.

Hänen mielestään tarjolla on paljon hyviä laitteita, mutta ne ovat kaikki eri valmistajien ja eri tarkoituksiin tekemiä – ja liian pieniä. Hän haluaa tehdä soittimen, jolla voisi soittaa kaikki maailman äänet.

Hän ryhtyy puuhaan yhdessä tuottajakollegansa Robert Margouleffin kanssa. He keräävät kaikki laitteet, jotka onnistuivat hankkimaan, liittävät ne yhteen ja siitä tulee maailman suurin syntesoija: yhdeksän yli kahden metrin korkuista tornia, jotka ovat täynnä elektroniikkaa, mutkikkain tavoin yhteen kytkettyjä sähköisiä laitteita. Ja kun mukana vielä on kaksi täysimittaista koskettimistoa ja kaksi suurta ohjausyksikköä, laite täyttää koko huoneen.

Laitteen osat on kytketty toisiinsa kymmenillä metreillä sähkökaapelia, joka on jäänyt yli Apollo 11-aluksen rakennustyömaalta.

Laite saa nimekseen Tonto, ja se muistuttaa lähinnä Salvador Dalin maalaamaa puhelinkeskusta: massiiviset kytkentäpaneelit kaartuvat soittajan ylle, ja sadat eriväriset johdot risteilevät paneeleissa kuin Jackson Pollockin maalaamina. Tuollaista soitinta ei ollut nähty koskaan, ja se teki musiikkia, jollaista kukaan ei ollut vielä kuullut.

Malcolm Cecil ja Robert Margouleff tekevät levyn nimellä Tonto’s Expanding Head Band. Psykedeelinen ja outo instrumentaalilevy herättää kiinnostusta lähinnä Yhdysvaltain länsirannikon hippikommuuneissa ja elektronisen musiikin marginaaliryhmissä. Hittilevyksi siitä ei ole.

1970-luvun alkuvuosina Malcolm Cecil asuu työpaikkansa yläkerrassa. Työpaikka on tietenkin studio. Eräänä iltana ovikello soi. Malcolm ei ryntää alakertaan avaamaan ovea, vaan työntää päänsä ikkunasta nähdäkseen kuka on tulossa. Pihalla seisoskelee kaksi erikoisesti pukeutunutta miestä, joista toinen heiluttelee kädessään Tonto’s Expanding Head Bandin levyä. ”Täällä olisi yksi kaveri, joka haluaa nähdä Tonton”, huutaa toinen miehistä, jonka Malcolm tunnistaa erääksi kollegakseen.

Hän avaa oven miehille. Levyä heilutteleva mies kysyy Malcolmilta epäuskoisesti: ”Sinäkö olet tehnyt tämän levyn? Ja tämä koko juttu on tehty yhdellä kosketinsoittimella? ”Jep, se on sellainen aika iso soitin, paljon nappuloita ja johtoja”, sanoo Malcolm Cecil. ”Näytä se minulle”, pyytää vieras.

Miehet lähtevät kohti studiota. Malcolm Cecil ohjaa vierastaan kädestä pitäen, sillä tämä on sokea.

Vieras istahtaa soittimen ääreen. Vihdoin Malcolm Cecilin kollega muistaa esitellä vieraan: ”Niin, tämä tässä on Stevie Wonder”.

21-vuotias Stevie Wonder ihastuu Tontoon, hän haluaa heti käyttää sitä levyllään. Seuraavan runsaan kahden vuoden aikana Stevie Wonder levyttää kymmenittäin lauluja Tonton kanssa, kaikkiaan neljä albumia.

Malcolm Cecil on kiireinen mies. Monet muutkin muusikot tahtovat käyttää hänen soitintaan. Vuosikymmenet kuluvat, levyjä tehdään ja ehkä siksi Tonto säilyy soittokuntoisena. 2000-luvun alkupuolella se listataan maailman kalleimmaksi syntesoijaksi, puhutaan kuusinumeroisesta luvusta.

Malcolm Cecil päättää siirtyä eläkkeelle ja luopuu Tontosta. Onneksi se saa hyvän kodin. Vuonna 2013 Tonto lennätetään Kanadaan, Galgaryyn. National Music Centre on ostanut Tonton ja asettaa sen nähtäville. Eikä siitä tehdä museoesinettä, vaan se on tarkoitus pitää kunnossa, niin että muusikot eri puolilta maailmaa voivat tulla Kanadaan soittamaan sitä.

Netissä on video, jossa Malcolm Cecil jättää jäähyväisiä Tontolle, kun sitä pakataan rekka-autoon. ”Minun vaimoni ei koskaan kutsunut sitä nimellä Tonto”, muistelee Malcolm Cecil. ”Hän sanoi sitä toiseksi naiseksi”.

Jukka Mikkolan toimittama seitsemänosainen radiosarja Atomien laulu (2.11. - 14.12.2015, Yle Radio 1) on kulttuurisesti seikkaileva matka varhaisista elektronisen musiikin merkkiteoksista uuden vuosituhannen konemusiikkiin. Se on samalla myös tarina leikkivästä ja keksivästä ihmisestä, ihmisen loputtomasta halusta ilmaista itseään taiteen ja tekniikan avulla.

Kuuntele Atomien laulun musiikkia:

Kommentit
  • Anssi Kelan lyriikka vakuutti ja liikutti

    Anssi Kela löysi vanhan menestysreseptin

    Tällä kertaa kokonaan kotimaisessa Levylautakunnassa oli mukana monen hittiartistin uutta tuotantoa. Uusia lauluja olivat kuuntelemassa Diandra, Samuli Laiho ja Pekka Laine. Äänestyksen tulos ja kommentit 1. Anssi Kela: Ilves 26 pistettä (Anssi Kela) Diandra: Ei tätä voinut ruveta analysoimaan, jäi vaan kuuntelemaan. Tarina vei heti mukanaan.

  • Kylie Minoguen kantrivalssi ja Maj Karman rokkileka

    Kylie Minoguen kantrivalssi Levylautakunnan voittaja

    Levylautakunnan arvioille alttiiksi valikoitui viikon uutuuksista mm. Australian lahja pop-maailmalle, tuore laulaja-lauluntekijä ja kotimainen rokkijyrä. Arvionsa antavat Ylen Juha-Pekka Sillanpää, Susanna Vainiola ja Jyrki Koskenseppä. Äänestyksen tulos ja kommentit 1.

  • Kolme sointua riittää tangokuninkaillekin

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela ovat yhdistäneet voimansa duoksi, joka alkaa keikkailla yhdessä ja levyjäkin on tekeillä. Levylautakunnassa Marko ja Jukka saavat arvioitavakseen viikon uutudet. Tämän duon täydentää trioksi toimittaja Maija Salminen. Pisteet ja kommentteja 1.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua