Hyppää pääsisältöön

Anni Alatalo: Miksi tein lapsia?

Anni Alatalon kolumnin pääkuva
Anni Alatalon kolumnin pääkuva Kuva: Yleisradio kolumni

Miksi tein niitä hankalia, sotkuisia ikiliikkujia, jotka muutavat kaikki suunnitelmat ja saavat kaulasuoneni pullistumaan vaarallisesti? Niitä rakkauden pipanoita, joista valitan Facebookissa ja joista kirjoitan väsyneeseen sävyyn kolumneissani. Miksi halusin lapsia?

Jokainen lapsiperheellinen tuntee perhearjen suolaisen makean maun - usein myös karvaan kitkerän häivähdyksen. Jokainen lapsellinen tietää, miksi muksut on tähän maailmaan tehty. Päätökseen vaikuttavina tekijöinä ainakin rakkaus, toivo ja usko tulevaisuuteen. Joten vastaaminen on tuntunut suorastaan typerältä - tietenkin, tottakai halusin lapsia! Joskus vastaaminen on ollut liian vaikeaa, koska rehellisyyden nimissä en aina itsekään ole tiennyt.

Olen nyt ollut puoli vuotta kotona äitiysvapaalla. Neljän seinän stressi ja viiden hengen sotku on saanut minut taas kysymään itseltäni melko raadolliseen sävyyn, miksi helvetissä lähdin tähän perhehommaan alkuunkaan? Voisin olla yksinäinen reppumatkaaja auttamassa delfiinejä Australiassa. Tai edes töissä kahvitauolla.

Miksi helvetissä lähdin tähän perhehommaan alkuunkaan? Voisin olla yksinäinen reppureissaaja Australiassa.

Kun keskimmäinen saa raivarit kengistä, joiden narut ovat yön aikana muuttuneet tiukiksi, kysyn hiljaa mielessä miksi. Kun on minun syytäni, ettei vanhin lapsi ole muistanut ranskan sanakokeita, kysyn itseltäni vaativaan sävyyn, että miksi. Kun nuorin huutaa takapenkillä palosireeninä kyyditessäni kahta vanhempaa kouluun, kyselen jo lähes huutaen miksi! Miksi, miksi - voisiko joku muistuttaa minua tällä jumalan sekunnilla miksi?

Herään syvästä katkonaisesta unesta. Rinnansuojat ovat kadonneet jonnekin sängyn uumeniin, imetyspaidan toinen lappu riippuu auki ja lasken automaattisesti kuluneen yön syöttökerrat. Nuorimmainen jokeltaa ja kiekuu vieressäni i-tii tät-tät-tää. Se tarkoittaa, että on aamu, halusin tai en.

Keskimmäinen tupsahtaa sänkyymme oman erityisen aamuhuutonsa saattelemana. Painan korvaa tiukemmin tyynyä vasten. Lapsen pitkät, jääkylmät jäsenet etsivät lämpöä minusta. Vanhin lapsista tulee viimeisenä, muiden kiljahdusten kutsumana. Vielä unisena, aamutakkiinsa kietoutuneena hän oikaisee itsensä viereeni. Tuntee yhteisen aamurauhan tarpeemme.

Puolisoni aamuhengitys kutittaa niskassa. Ollaan vaan. Vähän unisina. Silmäluomet puoliksi kiinni. Jäsenet tahmeina. Ei kiirettä vielä. Laiskoja lauseita. Peittojen nyintää. Tutun ahdasta 160 senttisessä minimaailmassa.

Ilman minua näitä ihmisiä ei olisi tässä. Ilman näitä ihmisiä minulla ei olisi oikeutta päästä tähän.

Siksi.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Vanhemmuus