"Uhrijuhla ei muuttanut vain käsitystäni kauhuelokuvista vaan ylipäänsä siitä, mitä elokuva on." Elokuvakriitiikko Kalle Kinnunen kirjoittaa kahdeksanvuotiaana näkemästään elokuvasta, jonka vaikutus tuntuu yhä hänen elämässään.
Kesällä 1986 Suomen televisiosta tuli muutamia ihan oikeita kauhuelokuvia. En voinut tietää, kuinka erikoinen tapaus MTV:n Keskiviikon keskiyö -esityssarja oli, sillä olin varsin nuori. Täyttäisin yhdeksän vuotta vasta lokakuussa.
Kauhua tuli 1980-luvun puolivälissä Suomen televisiosta aniharvoin, elokuvia ylipäänsä vain muutamia viikossa. Olin jo kiinnostunut elokuvista ja luin lehtiäkin sen verran, että ymmärsin jo joitain asiayhteyksiä – esimerkiksi sen, että näistä elokuvista monet olivat brittiläisiä. Kenties tämä pikkuvanha kiinnostus eli orastava leffanörtteily oli syy, miksi vanhempani antoivat minun katsoa kauhuleffatkin.
Christopher Leestä tuli kesällä 1986 eräänlainen laadun tae. Hän näytteli kesän kauhuelokuvista parissakin. Dracula on noussut haudastaan oli todella pelottava, eli tietysti pidin siitä. Mielikuvani etenkin loppuhuipennuksesta kehittyivät paljon verisemmiksi kuin mitä elokuva oikeasti oli – seuraavan kerran katsoin sen kymmenisen vuotta myöhemmin ja se tuntui kesyltä ja tylsähköltä. Muumion kosto oli sanoinkuvaamattoman makaaberi eli kiehtova. En ikinä unohda takaumaa, jossa Leen esittämältä ylipappi Karnakilta leikattiin kieli irti, ennen kuin hänet muurattiin elävältä.
Elokuun alussa esitysvuorossa oli Uhrijuhla. Se vaikutti lupaavalta, eikä vain nimensä vuoksi: mukana oli Christopher Lee.
Elokuvan tunnelma oli outo. Vaikka mitään yliluonnollista ei tapahtunut eikä minkäänlaisesta hirviöstä esitetty lupausta, muistan, ettei tarvinnut odottaa, milloin se kauhu oikein alkaa. Jotain karmeaa oli alati ilmassa, vaikka kuvat olivat pastoraaleja ja musiikki eräänlaista folkia.
Uhrijuhla alkaa vesitasolentokoneen laskeutuessa. Edward Woodwardin näyttelemä poliisi Howie saapuu Summerislen saarelle etsimään kadonnutta tyttöä. Pian poliisi ymmärtää, että saarelaiset ovat pakanoita.
Eräässä kohtauksessa Howie käy hautausmaalla ja näkee pihlajan. Avoin hautapaikka on Rowan-nimisen tytön, sen, jota Howie etsii. Muistan tarkkaan, että suomenkieliseen tekstitykseen oli paikallisen miehen lausuman repliikin ”Pitäähän tytöllä oma puu olla” yhteyteen lisätty sulkuihin käännös (rowan = pihlaja).
Muistan käännöksen erikoisine sulkuineen, koska tilanne oli yksinkertaisesti niin painostava. Saarelaisilla on selvästi suuria salaisuuksia. Tulokkaan auktoriteettia ei kunnioiteta. Häneen suhtaudutaan alentuvasti ja hän pitää saarelaisia vastenmielisinä.
Lee esiintyy vain muutamassa kohtauksessa. Hänen roolinsa lordi Summerislenä oli kuitenkin näyttelijän itsensäkin mielestä hänen uransa parhaita.
Elokuvassa on vääjäämättömyyden tuntu, joka todella kouraisee vielä aikuisena katsottunakin. Mikään, mihin puritaaninen Howie auktoriteettinsa perustaa, ei vapaamielisten ja seksuaalisuuteen iloisesti suhtautuvien pakanoiden saarella päde. Mitä enemmän Howiesta katsojia tiedämme, sitä vähemmän hänestä pidämme: hän ei ole vain siveä vaan ahdasmielinen. Samalla hän on oman ajattelunsa syyntakeeton uhri.
Juoni etenee kohti saaren suurta kevätrituaalia. Uhrijuhlan loppu on elokuvahistoriaa. Se on röyhkeä, looginen ja dramaturgisesti täyteläinen. Lapsena nähtynä se oli tietenkin järkyttävä: eihän näin voi tapahtua! Eihän näin saa tapahtua!
Viimeiset minuutit vetävät maton jalkojen alta, mutta vaikuttavaa ei ole vain järkyttävä kliimaksi vaan tunteellinen ristiriita. Uhrijuhla muutti hetkessä jotain sisälläni. Se ei vain muuttanut käsitystäni kauhuelokuvista (nyt ei ollutkaan perinteistä hirviötä, joka herää ja joka päättäväisesti tuhotaan), vaan ylipäänsä siitä, mitä elokuva on.
Howie on pelinappula ja marionetti, ei sankarihahmo. Silti hän on ainoa tarjolla oleva samastumiskohde. Summerisle taas ei ole perinteinen pahis tai riivaaja, vaan tavallaan hyvä ihminen.
Anthony Shafferin kirjoittamassa ja Robin Hardyn ohjaamassa Uhrijuhlassa ei ole selkeää hyvää ja pahaa, vaan sen juonen perustava ristiriita on hyvän ja pahan suhteellisuus. Se on myös todella rohkea ja itsevarma, jos ei suorastaan röyhkeä elokuva. Näistä syistä se on kestänyt aikaa ongelmitta.
Kahdeksanvuotiaana elokuvan katsoessani koin tarinassa myös toisenlaisen mustavalkoisen vastakkainasettelun. Saarelaisten ulospäinsuuntautuva seksuaalisuus oli minusta varmasti väärin. Howien korostunut tiukkapipoisuus oli oikein. Silti itse elokuva voitti minut puolelleen.
Ehkä opin jotain harmaan sävyistä. Ainakin menetin silloin elokuussa 1986 jotain turvallisuudentunteestani suhteessa elokuvaan – ja nautin siitä kovasti. Kun muistelen muutenkin elokuvia, jotka ovat todella jättäneet lapsuudessani ja nuoruudessani merkittävän jäljen ja joita yhä rakastan, niitä yhdistää sama asia. Ne eivät välttämättä tehneet minua onnelliseksi. Ne olivat vaikuttavia.
Lapsena en varmaankaan olisi osannut ajatella Uhrijuhlan olevan uskonnon vastainen elokuva, vaikka sellainen tulkinta on mahdollinen, koska Howien kristillisyys ja Summerislen pragmaattisuus asetetaan vastakkain. Niin en ajattele tänäänkään. Hurjia tulkintoja Uhrijuhlasta kyllä riittää.
Kun Uhrijuhla esitettiin televisiossa seuraavan kerran vuonna 2003, työskentelin jo elokuvakriitikkona ja sain laatia siitä arvion TV-maailma-lehteen. Sen seurauksena sain yhden urani erikoisimmista lukijapalautteista, pitkän sähköpostin, jossa selitettiin Uhrijuhlan olevan yksiselitteisesti propagandaa erästä Hebrideillä oikeasti toiminutta luonnonmukaista yhteisöä vastaan. Kirjoittaja sätti minua samasta yksisilmäisyydestä tai korruptiosta, kun kerran annoin vain tätä yhtä tarkoitusta varten tehdylle elokuvalle viisi tähteä. Tuota teoriaa en ole toiste kuullut, vaikka olen Uhrijuhlan ihailijana elokuvasta varsin paljon lukenut.
Tämän teorian paikkanasapitävyydestä olen kuitenkin varma: Uhrijuhla on aivan kiistatta yksi syy siihen, miksi päädyin töihin elokuvan pariin. Elokuvassa on voimaa, tässä elokuvassa julmetusti.
Teksti: Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden elokuvakriitikko, jonka ensimmäinen suuri elokuvarakkaus oli kauhu.
Uhrijuhla esitettiin edellisen kerran Teeman elokuvafestivaalilla marraskuussa 2015.
Suositeltavaa lisäluettavaa:
Musiikkia vanhoille jumalille: Wicker Manin soundtrackin arvaamaton vaikutus
