Hyppää pääsisältöön

Autobahn ei ollut Hitlerin keksintö!

autobahn
autobahn Kuva: Wikimedia Creative Commons Autobahn,käsittelty kuva

1920-luvulla Hampurin ja Baselin välille suunniteltiin uudenaikaista, nopeaa autotietä. Tuo hanke ei koskaan toteutunut, mutta modernia tietä kuvaava nimi jäi elämään. Koska rautatie oli saksankielellä Eisenbahn, uusi autotie sai nimen Autobahn.

Ensimmäinen Autobahn rakennettiin Kölnin ja Bonnin välille vuonna 1932. Vuonna 1933 valtaan noussut Adolf Hitler ryhtyi puolustamaan suuren tieverkoston rakentamista Saksaan. Hän toivoi sen helpottavan tuolloin vallinnutta suurtyöttömyyttä, ja toisaalta se liittyi hänen ajatukseensa jokamiehen autosta, kansanautosta eli Volkswagenista.

Autobahn ei ollut Adolf Hitlerin keksintö. Itse asiassa Autobahnin kaltainen moottoritie ei edes ollut saksalainen keksintö. Sen keksivät italialaiset. Vuonna 1924, kun Saksassa vasta suunniteltiin Autobahin rakentamista, Italiassa otettiin käyttöön Milanon ja Varesen välinen autostrada.

Toisen maailmansodan aikana amerikkalainen kenraali ja myöhemmin presidentti Dwight D. Eisenhower palveli Euroopassa. Hän oli vaikuttunut Saksan Autobahneista, ja hänen aloitteestaan Yhdysvaltoihin luotiin sodan jälkeen koko maan kattava moottoritieverkosto.

Sodanjälkeinen Saksa oli lohduttomassa tilassa.

Toisen maailmansodan jälkeen Saksassa ei ollut elävää kulttuuria. Ei musiikkia, eikä paljon muutakaan. Saksan nuorison oli tehtävä itse oma kulttuurinsa.

Sodan jälkeisestä Saksasta puhutaan isättömänä yhteiskuntana ja sodan jälkeen syntyneistä isättömänä sukupolvena, viitaten 1960-luvun alussa ilmestyneeseen Alexander Mitscherlichin kirjaan Die Vaterlose Gesellschaft. Sanotaan, että tuon sukupolven oli luotava oma kulttuurinsa käytännöllisesti katsoen tyhjästä.

1960-luvun lopulla kaksi saksalaista nykymusiikin opiskelijaa, Ralf Hütter ja Florian Schneider tapaavat toisensa Düsseldorfin konservatoriossa, improvisaatiokurssilla. Ralf Hütter soittaa kosketinsoittimia ja Florian Schneider huilua.

Heitä molempia kiinnostaa progressiivinen, improvisoitu ja vapaamuotoinen ilmaisu, kuten myös elektroninen musiikki, johon ovat tutustuneet nykymusiikkia opiskellessaan.

Stockhausen, Darmstadt ja Kölnin studion tuotanto ovat heille tuttuja. ”Me halusimme jo tuolloin tehdä elektronista musiikkia, mutta siihen aikaan ei ollut juurikaan laitteistoa sellaisen tekemiseen”, muistelee Ralf Hütter.

He perustavat yhtyeen, jonka nimeksi tulee Kraftwerk. Eletään 1970-luvun alkua. Ollaan uuden ja vanhan rajalla. 1960-luvun kokeellisuus määrää pitkälti Kraftwerkin musiikin suunnan. Perinteinen avantgarde, nauhamusiikki ja konkreettinen musiikki ovat tuttuja, mutta elektronisen teknologian kehitys avaa musiikintekijöille uusia suuntia.

Ensimmäiset sarjavalmisteiset syntesoijat ilmestyvät vähittäismyyntiin, soitinkauppojen hyllyille, ja erityisesti nuori sukupolvi on niistä kiinnostunut.

Kun amerikkalainen Minimoog-syntesoija tulee myyntiin Keski-Euroopassa 1970-luvun alkuvuosina, se ei ole mikään halpa laite. Saksassa se maksaa yhtä paljon kuin kuplavolkkari.

Ralf Hütterillä on jo kuplavolkkari ja nyt hän päättää hankkia uuden soittimen: Minimoogin. Ne molemmat edustavat minulle vapautta, hän sanoo ja kertoo kuinka hän düsseldorfilaisten ystäviensä kanssa ajelee ympäri Eurooppaa Autobahneja pitkin.

Kun Kraftwerk työstää studiossa sävellystä Autobahn, sen alkuun sijoitetaan, mikäpä muu kuin kuplavolkkarin käynnistysääni.

Autobahn julkaistaan samannimisellä albumilla vuonna 1974. Sävellys on pitkä, liki 23-minuuttinen, elektroninen ja lähes instrumentaalinen, eli täysin oman aikansa popmusiikin vastakohta. Sitä ei voi kestonsa puolesta soittaa radiossa, mutta kun siitä leikataan lyhyt radioversio, se menestyy sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.

Itse asiassa siitä tulee historian ensimmäinen Yhdysvaltain levymyyntilistalle noussut esitys, jossa lauletaan saksankielellä.

”Ne ihmiset, jotka vastustavat tekniikan kehitystä, ovat heti valittamassa, jos heitä esimerkiksi hammaslääkärissä hoidetaan vanhanaikaisilla laitteilla”, sanoo Ralf Hütter ja puhuu ihmisen ja koneen välisestä ystävyydestä.

Tuo ystävyys on usein koetuksella, kun Kraftwerk ottaa elektroniikkaa mukaan konserttikiertueille. 1970-luvun puolivälin elektronitekniikka on epävarmaa ja vaihteluille altista. Laitteet viritetään varmuuden vuoksi jo iltapäivällä illan esiintymistä varten. Kun yleisö saapuu konserttisaliin, ilman kosteus nousee ja kun esiintymisvalot sytytetään, ilman lämpötila nousee. Ja lavalla olevat elektroniset soittimet ovat yhtäkkiä epävireessä.

Eri maiden sähköjärjestelmien väliset erot vain lisäävät ongelmia, esimerkiksi Saksassa käytetään 220 voltin ja 50 hertsin sähkövirtaa, kun taas Ranskassa käytetään 110 voltin ja 60 hertsin virtaa. Eivätkä ongelmat helpota lainkaan, kun siirrytään mantereelta toiselle.

"Se musiikki, jota perinteisesti kutsutaan elektroniseksi musiikiksi, on peräisin 1900-luvun avantgarde-taiteilijoiden töistä. Mutta se alue, jolla elektroninen musiikki itse asiassa toimii, on populaarimusiikin alue, ja siellä sen vaikutus on ollut suurin". Näin kirjoittaa Andy Mackay kirjassaan "Electronic Music".

Vuonna 1974 Englannin levymyyntilistan kärkeen nousee levy, joka on elektronista musiikkia. Levy nousee listalle käytännöllisesti katsoen ilman minkäänlaista radiosoittoa, ilman ensimmäistäkään lehtihaastattelua tai kiertuetta, ja kaiken lisäksi levyn on tehnyt outo saksalainen kokoonpano, Tangerine Dream, kolme pitkätukkaista nuorta miestä, joita kukaan ei tunne.

Levy on nimeltään Phaedra ja se on musiikkia, joka ei normaalisti listoille nouse. Idealtaan se on paljon velkaa minimalistisille nykysäveltäjille, mutta toteutukseltaan se on uuden sukupolven musiikkia.

Saksalaiset nuoret muusikot onnistuvat synnyttämään uutta musiikkia lähes tyhjästä. Heidän on pakko. Uusi musiikki kumpuaa uudesta, laajentuneesta tajunnasta. Se on kosmista musiikkia.

”Meillä oli idea siitä, kuinka voisi istua nojatuolissa keskellä avaruutta ja kuunnella kuinka se soi", muisteli Tangerine Dreamin perustaja, taidemaalariksi ja kuvanveistäjäksi Berliinin taideakatemiassa opiskellut Edgar Froese.

Tangerine Dream esiintyy pimeällä lavalla. Valo- ja filmitehosteet nostavat soittajat esiin silhuetteina vain ajoittain. Konsertit ovat täysin improvisoituja.

Tangerine Dream esiintyy kirkoissa. Reimsin tuomiokirkon konsertin jälkeen Vatikaani julistaa yhtyeen ei-toivotuksi. Tuomiokirkko puhdistetaan ja siunataan uudelleen. Liverpoolin tuomiokirkon kirkkoherra puolustaa nuoria pitkätukkia ja heidän outoa musiikkiaan. Hän sanoo, että kaikenlainen luovuus on pohjimmiltaan hengellistä.

Salaperäinen ja uudenlaiselta kuulostava musiikki ruokkii kuulijoiden mielikuvitusta. Se edustaa jonkinlaista tajunnallista matkailua. Ja musiikin ideaan kuuluu myös se, että esitykset eivät ole mitään kolmen minuutin hittejä, vaan yli tunnin mittaisia kokonaisuuksia.

”Me yritimme tehdä kaikenlaista kokeellista”, muisteli yhtyeen jäsen Chris Franke. ”Me soitimme planetaarioissa ja kirkoissa, me yritimme luoda erilaisia ympäristöjä ja avaruudellisia tiloja.”

1970-luvun elektronimuusikot ovat pohjimmiltaan käsityöläisiä, eivät mitään tietokoneita ohjelmoivia insinöörejä. Laitteita soitetaan koskettimia painaen, nappuloita väännellen ja johtoja yhdistellen.

Silti elektronisten instrumenttien soittamista ei pidetä oikeana soittamisena, oikeana instrumentin hallintana ja musikaalisena ilmaisuna.

Englantilainen musiikkisosiologi Simon Frith kirjoittaa, kuinka elektronisen musiikin instrumentteja on aina pidetty jollakin tapaa "epäluonnollisina" soittimina.

Syynä hän pitää yksinkertaisesti sitä, että niiden soittaminen ei näytä vaativan paljoakaan työtä. Eikä yleisö itse asiassa voi olla lainkaan varma, mikä on muusikon tai taiteilijan itse, omilla taidoillaan soittamaa, ja mikä taas on musiikkia, joka tulee kuuluviin pelkällä napin painalluksella, hän pohtii. Elektronisen soittimen käyttö ei hänen mielestään ” johdata ajatusta ruumiilliseen suoritukseen”, eikä ole ”elämyksellisesti koettava tapahtuma”.

Uusia ääniä etsivät progressiiviset muusikot eivät koe asiaa ongelmallisena, päinvastoin. He tähtäävät yhä korkeammalle. He haluavat taiteelleen arvostusta. Hienointa olisi esiintyä sinfoniaorkesterin ja kuoron kanssa, mutta jos se ei ole mahdollista, tekniikka pelastaa asian.

Oudosta soittimesta nimeltä Mellotron tulee progemuusikoiden suosikki. Nyt jokaisella on oma kuoro ja orkesteri.

Mellotronin idea on yksinkertainen. Aitoja viulujen, sellojen, huilujen ja kuorojen ääniä on äänitetty magneettinauhalle, ja näitä nauhoja soitetaan Mellotronin koskettimistolta. Kun soittaja painaa kosketinta, sen alla oleva mekanismi painaa nauhan äänipäätä vasten ja nauha alkaa soida. Kahdeksan sekunnin kuluttua nauha on soinut loppuun, äänen tulo lakkaa ja kun kosketin vapautetaan, nauha kelautuu pikaisesti takaisin alkuun.

Suomessa Mellotronia soittaa Esa Kotilainen, joka ei ainoastaan omista Suomen ainoaa Mellotronia, vaan on myös tuonut maahan Suomen ensimmäisen Minimoog-syntesoijan.

Tuo ihmelaite alkoi soida nopeasti suomalaisessa rock- ja popmusiikissa.

Esa Kotilainen TV-ohjelmassa Tuubi vuonna 1979 (TV1):

Kesällä 1976 Esa Kotilainen tekee levyä, jollaista Suomessa ei ollut vielä tehty. Hän on jo saanut mainetta eriskummallisten äänien tekijänä, mutta silti levy yllättää monet. Se edustaa uutta aikaa suomalaisessa musiikissa.

”Se syntyi niistä vaikutteista, joita kuulin silloin ulkomaisilta levyiltä. Suomessa ei sellaista musiikkia ollut”, muistelee Esa Kotilainen.

Levy saa nimekseen Ajatuslapsi, ja sen sävellysten nimet kuvaavat hyvin musiikkia: Unisalissa, Avartuva näkemys, Ilmassa, Muistojen paluu, Vastaantulevat planeetat, Sumu

Suhtautuminen syntesoijiin ja muihin elektronisiin soittimiin on 1970-luvun Suomessa ristiriitaista ja ennakkoluuloista.

Ne ovat kalliita ja monimutkaisia laitteita, joista lähtee ihmeellisiä ääniä.

Niistä ollaan kiinnostuneita, mutta niitä ei aina pidetä vakavasti otettavina soittimia. Myös kateutta on ilmassa.

"Muusikot tulivat kyllä kuuntelemaan", muistelee Esa Kotilainen. "Mutta monesti sanottiin, että se on vain sellainen efektibändi".

Jukka Mikkolan toimittama seitsemänosainen radiosarja Atomien laulu (2.11. - 14.12.2015, Yle Radio 1) on kulttuurisesti seikkaileva matka varhaisista elektronisen musiikin merkkiteoksista uuden vuosituhannen konemusiikkiin. Se on samalla myös tarina leikkivästä ja keksivästä ihmisestä, ihmisen loputtomasta halusta ilmaista itseään taiteen ja tekniikan avulla.

Kuuntele Atomien laulun musiikkia:

  • Anssi Kelan lyriikka vakuutti ja liikutti

    Anssi Kela löysi vanhan menestysreseptin

    Tällä kertaa kokonaan kotimaisessa Levylautakunnassa oli mukana monen hittiartistin uutta tuotantoa. Uusia lauluja olivat kuuntelemassa Diandra, Samuli Laiho ja Pekka Laine. Äänestyksen tulos ja kommentit 1. Anssi Kela: Ilves 26 pistettä (Anssi Kela) Diandra: Ei tätä voinut ruveta analysoimaan, jäi vaan kuuntelemaan. Tarina vei heti mukanaan.

  • Kylie Minoguen kantrivalssi ja Maj Karman rokkileka

    Kylie Minoguen kantrivalssi Levylautakunnan voittaja

    Levylautakunnan arvioille alttiiksi valikoitui viikon uutuuksista mm. Australian lahja pop-maailmalle, tuore laulaja-lauluntekijä ja kotimainen rokkijyrä. Arvionsa antavat Ylen Juha-Pekka Sillanpää, Susanna Vainiola ja Jyrki Koskenseppä. Äänestyksen tulos ja kommentit 1.

  • Kolme sointua riittää tangokuninkaillekin

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela ovat yhdistäneet voimansa duoksi, joka alkaa keikkailla yhdessä ja levyjäkin on tekeillä. Levylautakunnassa Marko ja Jukka saavat arvioitavakseen viikon uutudet. Tämän duon täydentää trioksi toimittaja Maija Salminen. Pisteet ja kommentteja 1.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua