Hyppää pääsisältöön

Kauanko diktaattoria pitää pelätä?

Francon patsas takaa päin
Francon patsas takaa päin Kuva: Yle ulkolinja: kenraalin varjo

Avainsana on pelko. Ennemmin tai myöhemmin jokainen sanoo sen.

”Ihmiset kylissä eivät puhuneet, koska kaikki pelkäsivät.” ”Täällä vallitsee pelon laki.” ”Perheessä ei puhuttu, koska pelkäsimme” ”Äiti sulki aina ikkunat kun aloimme puhua Francosta.”

Lyhyen kenraalin varjo on pitkä. Kenraali Francisco Franco kuoli marraskuun 20. päivä vuona 1975, mutta hänen nimensä nostattaa yhä kylmiä väreitä vanhemmissa espanjalaisissa.

”Ihmiset pelkäsivät Francon aikana. He pelkäsivät siirtymäkaudella hänen kuolemansa jälkeen ja he pelkäävät vieläkin”, sanoo Madridissa tuomari Baltasar Garzón. Kerran Espanjan tunnetuin tuomari on elävä esimerkki siitä, että Francon kannattajilla on vaikutusvaltaa.

Espanjan korkein oikeus peruutti Baltasar Garzonin tuomarinoikeudet vuonna 2012. Hän oli tutkimassa Francon ja hänen seuraajiensa rikoksia: murhia, tappoja, ruumiiden hävittämisiä. Tuomari Garzon voitti oikeudessa toisen diktaattorin, Chilen Augusto Pinochetin, mutta Francon haamu oli vahvempi.

Ei siis ihme, että eläkeläinen José Carlos Camacho vastaa Pardon kylässä: ”koska heillä on yhä valtaa”, kun kysymme häneltä – ”mitä pelättävää Francossa on 40 vuotta kuoleman jälkeen?” Tapasimme José Carlosin Plaza de Caudillolla. Caudillo oli Francon ”virkanimi”, jos diktaattorin tehtävä on virka.

Espanjan lain mukaan kyltti on laiton. ”Historiallisen muistin laki” kieltää kaikki viittaukset Francoon ja hänen kenraaleihinsa, mutta laki on vitsi – Madridissa on edelleen 186 katua ja aukiota, jotka on nimetty Francon tai hänen lähimpien kenraaleidensa mukaan. Plaza de Arriba España, Plaza de Caudillo, Calle de General Yagüe, ja monia muita. Madridin kaupungin johto on vasemmistolainen, mutta francolaiset kyltit pysyvät talojen seinissä.

”Entä jos otamme tikkaat ja poistamme Plaza de Caudillon kyltin”? ”En suosittele”, vastaa José Carlos Camacho. ”Miksi ei?” ”Turpaan tulee. Voivat ampuakin, niillä on aseet”, José Carlos nyökkää aukion reunalla olevassa kahvilassa istuviin miehiin.

Ejercito, falange y iglesia católica

Tiukimmin Francon ajan kyltit ja muistomerkit istuvat Espanjan kirkoissa. Pardon kylän kirkon julkisivun kyltti on haalistunut auringossa, mutta se ylistää edelleen perustajaansa, Francisco Franco Bahamondea. Monet espanjalaiset piispat ovat julkisesti uhmanneet historiallisen muistin lakia ja kieltäytyneet poistamasta kirkoista ”mitään”.

Piispojen arrogantti asenne periytyy ajalta, jolloin laki oli kenraali Franco ja hänen tärkeimmät liittolaisensa olivat ”ejercito, falange y iglesia católica” – armeija, fasistinen falangistipuolue ja katolinen kirkko. Kuvausluvan saaminen espanjalaiseen kirkkoon muistuttaa Don Quijoten taistelua tuulimyllyjä vastaan, mutta Pamplonassa isä José Ángel Echevarria avaa kirkon ovet.

”Espanjan kirkko ei ole koskaan pyytänyt anteeksi politiikkaansa sodan aikana ja sen jälkeen”, isä Echevarria sanoo. ”Sodan aikana, kun francolaisten joukot valtasivat tasavaltalaisilta kylän tai kaupungin, he laativat ensimmäiseksi listan teloitettaviksi sopivista kommunisteista, sosialisteista ja anarkeisteista, esimerkiksi kaupunginvaltuutetuista”, isä Echevarria sanoo.

”Joskus francolaiset laativat listansa itse, mutta hyvin usein kylän pappi tarjoutui laatimaan listan teloitettavista”, isä Echevarria sanoo surullisena.

Kateissa yli 100 000 uhria

Jilocan kylässä Aragonissa Miguel Ángel Capapé on harmissaan, traktorikaivuri hajosi. On iltapäivä, aurinko korkeimmillaan, eikä uutta osaa saada ennen huomisaamua.

Miguel Ángel johtaa ryhmää, joka etsii kahden sodan alussa teloitetun tasavaltalaisen ruumista. Heillä on luotettava tieto siitä, että ruumiit haudattiin heti hautausmaan muurin ulkopuolelle. ”Haudattiin”, tuhahtaa Miguel Ángel. ”Heidät ammuttiin, potkaistiin valmiiksi kaivettuun kuoppaa, ja hiekkaa päälle. Heidät haudattiin kuin kulkukoirat”.

Leonor Serrano Acerete, toisen teloitetun tyttärentytär muistaa sanatarkasti äitinsä kertomuksen siitä, miten äidinisä vietiin. Vanhainkodissa asuva Leonor oli itsekin paikalla, mutta liian nuori muistamaan. Mutta äiti muisti, että lokakuun 31 päivän iltana vuonna 1936 Guardia Civilin miehet tulivat ja veivät isän ja toisen miehen, nuoremman. Äiti sitoi kiireesti huivin päähänsä, hän halusi tietää, mihin vankilaan miehet viedään, mutta Guardia Civilin miehet työnsivät hänet takaisin ja sanoivat: ”jos yrität seurata meitä, ammumme miehesi, sinut ja kakarat siihen paikkaan”.

Äiti jäi kotiin lasten kanssa, isä ei tullut koskaan takaisin.

Nyt, 79 vuotta myöhemmin, hänen ruumiinsa jäännöksiä etsitään Jilocan hautausmaan muurin varjosta. Tai etsittäisiin jos kaivuri toimisi.

Miguel Ángel Capapé on harmissaan, työryhmässä on neljä arkeologia, joiden palkka juoksee. Rahoituksen Miguel Angel on kerännyt joukkorahoituksella, rahat saatiin juuri ja juuri kasaan, nyt budjetti ylittyy ja se pitää maksaa omasta pussista.

”Aragonin paikallishallinto ei anna euroakaan kaivauksiin, ne järjestävät seminaareja, julkaisevat kirjoja ja pitävät puheita, mutta kaivauksiin ei saa mitään”, hän puhisee.

Lain mukaan – historiallisen muistin lain – valtion pitäisi rahoittaa kaivaukset, mutta Partido Popularin oikeistohallitus ei ole vuosikausiin antanut euroakaan. Eikä anna. Epävirallisesti puolueen kanta on: ”joukkohautoja ei enää ole, rahoja ei jaeta turhiin kaivauksiin”.

Tällä hetkellä asiantuntijat uskovat, että kadonneiksi ilmoitettujen määrä 114 227 on pikemminkin liian pieni kuin liian suuri.

Isoisä takaisin kotiin

Kaksi kuukautta myöhemmin Miguel Ángel Capapé istuu vaimonsa Purificación Lapeñan kanssa aamukahvilla San Lorenzo de El Escorialin keskusaukion reunalla. Tämä on tärkeä päivä Purificaciónille, mutta myös kaikille uhrien omaisille.

Kaupungin oikeustalolla on alkamassa istunto, jossa Purificación vaatii isoisänsä jäännösten siirtämistä kenraali Francon hautamonumentilta takaisin kotikylän hautausmaalle. Asianajaja Eduardo Ranz tulee vähän myöhässä. Hän tulee Madridista, ja valittaa aamuruuhkaa M-30llä. Miguel ja Purificación lähtivät aamuviideltä Zaragozasta.

Asianajaja on innoissaan: ”tämä on ensimmäinen kerta, sinä olet edelläkävijä”, hän toistaa Purificaciónille, jota oikeusistunto jännittää. ”Ne kysyvät sinulta vain, mistä sinä tiedät, että isoisäsi jäännökset ovat Valle de los Caidosissa – Francon hautamuistomerkillä – ja miten ne sinne ovat päätyneet?”

Niin, miten? ”Isoisä haettiin kotoa heti sisällissodan alussa, heinäkuussa 1936. Hän oli eläinlääkäri ja kuului anarkistipuolueeseen. Hänet vietiin Calatayudin vankilaan ja hänet teloitettiin vankilassa. On yleisesti tiedossa, että siellä teloitettujen ruumiit heitettiin joukkohautaan Calatayudin vankilan lähelle”. ”Vuonna 1959 joukkohauta kaivettiin ylös. Sinne haudattujen luita pakattiin laatikoihin, päälle kirjoitettiin Calatayud, ja laatikot vietiin Valle de los Caidosiin”, Purificación kertoo.

Uhrien luut diktaattorin haudassa

Kaikkia eurooppalaisia diktaattoreita – Romanian Nicolae Ceaucescua lukuun ottamatta – yhdistää se, että heidän hautamuistomerkkinsä ovat jättiläismäisiä. Suurin kaikista on kuitenkin Francon Valle de los Caidos, kaatuneiden laakso.

Onko olemassa irvokkaampaa tapaa halveksia uhreja kuin haudata heidät tappajiensa hautojen viereen?

Sen risti on Euroopan korkein – tietysti – ja se näkyy 150-metrisenä kauas joka suuntaan. Sitä alettiin rakentaa Francon aloitteesta 1940, mutta se valmistui vasta 1959, vaikka halvasta työvoimasta ei ollut puutetta. Monumenttia oli rakentamassa 20 000 tasavaltalaista sotavankia. Espanjassa käydään akateemista keskustelua, oliko tasavaltalaisten vankien käyttö ”orjatyötä” vai ”puolittain orjatyötä”.

Monumenttiin haudattiin fasistisen falangistipuolueen perustaja ja johtaja Jose Antonio Primo de Rivera, josta tuli yksi Francon sotilasvallankaappauksen ensimmäisistä uhreista: tasavaltalaiset teloittivat hänet 1936.

Franco halusi monumentista kansallisen sovinnon symbolin, jonne haudattaisiin sodassa kaatuneita. Sinne alettiin kerätä ja haudata Madridin hautausmailta kerran haudattuja vainajia. Mutta monumentti oli jättiläismäinen ja kansallinen sovinto vaati myös tasavaltalaisia vainajia, joita alettiin kerätä de francolaisten tuntemista joukkohaudoista. Ilman omaisten lupaa.

”Onko olemassa irvokkaampaa tapaa halveksia uhreja kuin haudata heidät tappajiensa hautojen viereen?” kysyy Madridissa tuomari Baltasar Garzón.

Purificación Lapeña on vakuuttunut, että myös hänen isoisänsä on täällä. Ongelma on siinä, että jos se, mitä tiedetään ei riitä tuomioistuimelle, Purificación joutuu anomaan oikeutta haudan avaamiseen. Eikä minkä tahansa haudan, vaan diktaattorin hautamuistomerkille tehdyn haudan. Tunnistaminen voidaan tehdä DNA-testien avulla, mutta kaikki tämä maksaa, eikä nykyinen hallitus avusta tässä, vaikka laki niin vaatiikin.

”Mutta minä kerron tämän nyt oikeudelle, minä olen kertonut tämän teille ja monille muille, ei tässä ole enää mitään jännittämistä”, Purificación Lapeña sanoo, nousee kahvilan pöydästä ja lähtee hakemaan oikeutta.

Kaksi luotia takaapäin

Viikkoa myöhemmin Miguel Ángel Capapé soittaa innostuneena.

”Me löysimme ne!” hän sanoo. ”Ne?” ”Ne kaksi ruumiista Jilocassa, hautausmaan muurin vierestä. Leonoren isä oli haudattu mahalleen, kaksi luodin reikää takaraivossa”.

Ohjaaja Vesa Toijonen

Artikkeli liittyy Ulkolinjaan: Kenraalin varjo
TV1 torstaina 3.12.2015 klo 22.00

Lisää aiheesta:
Ulkolinja: Kenraalin varjo