Hyppää pääsisältöön

Miten kieli liittyy ajatteluun? Uraauurtava tutkimus odottaa jatkajaansa

Paavo Pentikäinen ja Tauno Palo televisioteatterin näytelmässä Villisorsa vuonna 1974.
Paavo Pentikäinen ja Tauno Palo televisioteatterin näytelmässä Villisorsa vuonna 1974. Ohjaus Tuija-Maija Niskanen. Paavo Pentikäinen ja Tauno Palo televisioteatterin näytelmässä Villisorsa vuonna 1974. Kuva: Yle/ Leif Öster tauno palo

Kieli ja ajattelu ovat yhteydessä toisiinsa. Mutta miten? Mitä tuosta yhteydestä seuraa? Miten kieli vaikuttaa siihen, miten katsomme maailmaa? Ajattelevatko erikieliset ihmiset eri tavalla?

Norjalainen psykologi Frode J. Strømnes. Kuvakaappaus dokumentista KIELI MIELIKUVAN ILMAISUVÄLINEENÄ (1977)
Norjalainen psykologi Frode J. Strømnes. Kuvakaappaus dokumentista KIELI MIELIKUVAN ILMAISUVÄLINEENÄ (1977) strømnes
Kysymykset tuntuvat tärkeiltä. Onkin yllättävää, miten vähän aiheesta on tieteellistä, tutkittua tietoa. Yksi niistä, jotka ovat toden teolla koettaneet ymmärtää, miten eri kieliä puhuvien ihmisten mielikuvat ohjaavat tilanteiden hahmotusta, on norjalaissyntyinen Frode J. Strømnes.

Frode J. Strømnes (1937-2012)

  • Muutti Turkuun 1960-luvulla.
  • Väitteli tohtoriksi Åbo Akademissa.
  • Opetti psykologiaa Turun yliopistossa ja Åbo Akademissa.

Strømnes teki suuren osan tutkimustyöstään Turussa.

Mutta mennään ensin pohjoisnorjalaiseen Tromssaan, Strømnesin toiseen kotikaupunkiin.

Eräänä talvisena iltana vuonna 1976 Strømnes kuljeskeli tapansa mukaan pitkin Tromssan katuja. Lenkillään psykologi teki oudon havainnon: yhtäkkiä useista ikkunoista kajastava televisioruudun sinertävä hohde sammui. Sama ilmiö toistui aina tiettyinä iltoina, tiettyyn aikaan.

Miksi? Strømnes päätti ottaa selvää.

Paljastui, että tromssalaiset sulkivat yksissä tuumin televisionsa, koska Norjan Televisio, maan ainoa tv-kanava, lähetti tuolloin suomalaisia tv-näytelmiä. Strømnes otti asian puheeksi maanmiestensä kanssa. Kävi ilmi, että norjalaiset katsojat eivät tekstityksistä huolimatta tajunneet, mitä televisionäytelmissä tapahtuu.

Lenkillään psykologi teki oudon havainnon.

Tutkijan kiinnostus heräsi. Mistä ymmärtämättömyys johtui? Miten asiaa voisi tutkia?

Asiat alkoivat loksahdella paikoilleen, kun Strømnes löysi tutkimusapulaisikseen opiskelija Antero Johanssonin, toimittaja Erkki Hiltusen sekä mainoselokuvaohjaaja Martti Jänneksen.

Pirkko Peltomäki ja Iiris-Lilja Lassila tv-teatterin näytelmässä Nukkekoti vuonna 1968.
Pirkko Peltomäki ja Iris-Lilja Lassila näyttelivät Tuija-Maija Niskasen ohjaamassa Nukkekodissa vuonna 1968. Pirkko Peltomäki ja Iiris-Lilja Lassila tv-teatterin näytelmässä Nukkekoti vuonna 1968. Kuva: Yle/ Markku Vuorela iiris-lilja lassila

Turkulainen metodi

- Tutustuin Strømnesiin vuonna 1977, kertoo Antero Johansson, joka työskentelee tätä nykyä psykologina ja tutkijana Puolustusvoimien tutkimuslaitoksessa.

- Menin Strømnesin luennolle, jossa hän selitti, että eri kielten takana on erilaiset ajattelumallit, Johansson sanoo.

Oli asioita, jotka ruotsinkieliset kaverit ymmärsivät helposti. Mutta suomenkieliset eivät ollenkaan.

Luennosta seurasi ahaa-elämys. Johanssonin mieleen nousi muistoja lapsuudesta.

Hän on lähtöisin suomenkielisestä perheestä, joka muutti ruotsinkieliselle alueelle Johanssonin ollessa 2-vuotias. Poika laitettiin ruotsinkieliseen päiväkotiin. Ummikkosuomalainen lapsi joutui oppimaan ruotsia pärjätäkseen ja lopulta ruotsista tuli hänen vahvempi kielensä.

Kun Johansson sitten aloitti koulunkäynnin suomenkielisessä koulussa ja sai suomenkielisiä ystäviä, hän joutui ymmälleen. Oli asioita, jotka ruotsinkieliset kaverit ymmärsivät helposti. Mutta suomenkieliset eivät ollenkaan.

- Suomenkieliset olivat joskus ihan öönä, Johansson kuvailee. Strømnesin havainnot tuntuivat selittävän lapsuuden kielellistä hämmennystä.

Myös Martti Jännestä aihe kiehtoi lapsuudenkokemuksen takia.

- Minut laitettiin 5-vuotiaana ruotsinkieliseen lastentarhaan. Se oli jännittävä kokemus, aivan eri maailma, Jännes toteaa.

Frode J. Strømnesin prepositioanimaatio. Kuvakaappaus ohjelmasta KIELI MIELIKUVAN ILMAISUVÄLINEENÄ (1977).
Frode J. Strømnesin prepositioanimaatio. Kuvakaappaus ohjelmasta KIELI MIELIKUVAN ILMAISUVÄLINEENÄ (1977). frode j. strømnes
Frode J. Strømnesin tutkimusryhmän prepositiofilmi. Kuvakaappaus ohjelmasta KIELI MIELIKUVAN ILMAISUVÄLINEENÄ. (1977)
Frode J. Strømnesin tutkimusryhmän prepositiofilmi. Kuvakaappaus ohjelmasta KIELI MIELIKUVAN ILMAISUVÄLINEENÄ. (1977) frode j. strømnes
Frode J. Strømnesin prepositioanimaatio. Kuvakaappaus ohjelmasta KIELI MIELIKUVAN ILMAISUVÄLINEENÄ (1977).
Strømnesin tutkimusryhmä teki animaatioita, joilla havainnollistettiin prepositioita ja sijamuotoja. Frode J. Strømnesin prepositioanimaatio. Kuvakaappaus ohjelmasta KIELI MIELIKUVAN ILMAISUVÄLINEENÄ (1977). adessiivi
Frode J. Strømnesin prepositioanimaatio. Kuvakaappaus ohjelmasta KIELI MIELIKUVAN ILMAISUVÄLINEENÄ (1977).
Animaatioita näytettiin v. 1977 tv-ohjelmassa "Kieli mielikuvan ilmaisuvälineenä." Frode J. Strømnesin prepositioanimaatio. Kuvakaappaus ohjelmasta KIELI MIELIKUVAN ILMAISUVÄLINEENÄ (1977). adessiivi

Oma oppimisvaikeus johti metodiin

Strømnes itse oli kipuillut suomen kielen opintojensa kanssa. Hän kertoo vuonna 1977 kuvatussa dokumentissa, että yritti opetella suomea perinteisistä oppikirjoista 2,5 vuotta, ilman edistystä.

Strømnes kehitti uudenlaisen, kuvallisen kieliopin.

- Tein sen johtopäätöksen, että tässä on koira haudattuna jossakin, mutta tuo vaikeus ei voi olla minussa. Koska muuten olin oppinut kieliä helposti. Saksan kielen opin aika hyvin puolessa vuodessa, Strømnes sanoo.

Strømnes kehitti uudenlaisen, kuvallisen kieliopin. Se perustui siihen, että vaikkapa sijamuotojen tai prepositioiden tarkoitus määriteltiin tarkasti kuvien avulla. Ei siis etsitty vastaavuuksia eri kielten sanastoista, vaan havainnollistettiin sijamuotojen ja prepositioiden alta löytyviä mielikuvia.

Uuden metodinsa avulla Strømnes oppi nopeasti puhumaan vivahteikasta suomen kieltä.

Risto Aaltonen ja Pirkko Peltomäki televisioteatterin näytelmässä Nukkekoti vuonna 1968.
Risto Aaltonen ja Pirkko Peltomäki Nukkekodissa vuonna 1968. Risto Aaltonen ja Pirkko Peltomäki televisioteatterin näytelmässä Nukkekoti vuonna 1968. Kuva: Yle/ Markku Vuorela risto aaltonen ja pirkko peltomäki.

Klassikoita eri kielillä

Muutamien suoraan kielenkäyttöön ja –oppimiseen kohdistuneiden tutkimusten jälkeen Erkki Hiltunen teki ehdotuksen: jos tutkittaisiin eri Pohjoismaissa tehdyjä filmatisointeja näytelmäklassikoista. Näin päätettiin tehdä. Ehkä nyt löytyisi selitys sille, miksi suomalaisnäytelmät olivat saaneet tromssalaiset sammuttamaan televisionsa.

Yhdessä tutkimusryhmänsä kanssa Strømnes kehitti menetelmiä, jolla pystyttiin analysoimaan liikkuvaa kuvaa.

- Pohdiskelimme, mitä voisi tutkia, mitä elokuvan kielessä ja rakenteessa on sellaista, mitä eri kielien ja kulttuurien välillä voisi vertailla, Martti Jännes kertoo.

Mukaan liittyneet elokuvamiehet Heikki Takkinen ja Jarkko Uosukainen tekivät ensimmäisen mittaustyön. He vertailivat Henrik Ibsenin Villisorsan suomalaista ja norjalaista versiota.

Matti Varjo Televisioteatterin näytelmässä Vanja-eno vuonna 1971.
Matti Varjo Vanja-enossa vuonna 1971. Näytelmän ohjasi Mauno Hyvönen. Matti Varjo Televisioteatterin näytelmässä Vanja-eno vuonna 1971. Kuva: Yle/ Håkan Sandblom televisioteatteri
-He istuivat satoja tunteja leikkauspöydän ääressä, mittailivat ulottuvuuksia, liikkeiden suuntia ja niin poispäin, ja tekivät johtopäätöksiä, Jännes muistelee.

Myöhemmin analysoitiin muun muassa Moliéren Tartuffe ja Anton Tšehovin Vanja-Eno, samoin kuin Ibsenin Nukkekoti. Ne oli kaikki kuvattu sekä indoeurooppalaisella kielialueella Ruotsissa tai Norjassa että fenno-ugrilaisessa Suomessa.

Vertailussa huomattiin, että suomalaiset tv-näytelmät olivat täynnä staattisia lähikuvia henkilöistä, kun taas skandinaavisissa versioissa ripotteltiin tasaisin välein sekaan kokokuvia, joissa liikuttiin.

Ohjaaja Jaakko Pakkasvirta vuonna 1978.
Jaakko Pakkasvirta vuonna 1978. Ohjaaja Jaakko Pakkasvirta vuonna 1978. Kuva: Kalle Kultala jaakko pakkasvirta
Martti Jännes muistelee huvittuneena jonkun suomalaisnäytelmän norjalaisessa lehdessä saamaa murska-arviota, joka oli otsikoitu jotakuinkin näin: ”Taas hidasta sotkua idästä”.

Antero Johansson käyttää ilmaisua ”indoeurooppalainen kuvakieli”. Siinä pidetään tarkasti huolta, että television tai elokuvan katsoja pysyy tietoisena siitä, miten roolihahmot liikkuvat tilassa ja mikä on ajankulku kauanko heiltä siirtymiin menee. Missä ollaan, mistä tullaan, onko yö vai päivä.

Tutkituissa suomalaisissa 1970-luvun tuotannoissa sen sijaan henkilösuhteiden kuvaaminen oli selvästi ykkösprioriteetti, jopa niin, että ajan ja paikan jatkuvuus jäi toissijaiseksi. Pisimmälle tässä meni suomalainen Nukkekoti, kertoo Johansson.

Nukkekodissa on kohtaus, jossa kaksi naista keskustelee.

- Siinä on hyvin paljon lähikuvia. Keskustelu aloitetaan olohuoneessa. On lähikuvia, lähikuvia, lähikuvia. Seuraavan kerran kun kuva avautuu, naiset ovatkin keittiössä. Siinä kohdassa norjalaiset viimeistään tippuivat kärryiltä. He ihmettelivät, menikö heiltä kokonaan ohi siirtymä olohuoneesta keittiöön, kertoo Johansson.

Tutkituista klassikkofilmatisoinneista vain Tartuffessa kuvakerronta oli samantapaista eri maissa. Kun suomalaisversion ohjannutta Jaakko Pakkasvirtaa aikoinaan haastateltiin, hän vastasi nimenomaan pyrkineensä noudattamaan näytelmästä tehdyn ranskalaisfilmatisoinnin henkeä.

- Minähän olin työskennellyt elokuva-alalla ja sieltä tuli vaikutteita, että se kuvarytmi olisi nopeampi ja leikkauksia olisi enemmän, sanoo Pakkasvirta nyt. Hänen mielestään kuvakerronnan hitaus johtui pääosin sen aikaisista studio-olosuhteista. Erilaisten kuvakokojen käyttö oli työlästä, otot olivat pitkiä ja leikkausmahdollisuudet jäivät vähäiseksi.

- Studiokuvaus siihen aikaan oli jäykkää. Kamerat oli suuria ja vaikeasti liikuteltavia. Se oli sellaista teatteriesityksen taltioimista.

Paavo Pentikäinen ja Matti Oravisto televisioteatterin näytelmässä Tartuffe vuonna 1976.
Paavo Pentikäinen ja Matti Oravisto televisioteatterin Tartuffessa vuonna 1976. Paavo Pentikäinen ja Matti Oravisto televisioteatterin näytelmässä Tartuffe vuonna 1976. Kuva: Yle/ Leif Öster matti oravisto
Näyttelijät Matti  Oravisto (Orgon), Liisamaija Laaksonen (Elmire) ja Paavo Pentikäinen (Tartuffe).
Oraviston ja Pentikäisen keskellä Liisamaija Laaksonen. Tartuffe sai kriitikoilta aikoinaan suopean vastaanoton. Näyttelijät Matti Oravisto (Orgon), Liisamaija Laaksonen (Elmire) ja Paavo Pentikäinen (Tartuffe). Kuva: Yle/ Leif Öster matti oravisto

Kieli ja kuvakieli

Televisiofilmien analyysi paljasti, että eri maissa tehtyjen ohjausten kuvakieli erosi toisistaan.

Kuvakieli taas liittyy kieleen. Strømnes ajatteli, että näköaisti on läheisessä suhteessa kielen oppimiseen. Teorian mukaan kielellinen ilmaus perustuu näköhavaintoon. Eri kieliä puhuvat ihmiset luovat kuitenkin mielikuvia näkemästään eri tavoin. Kieli toisin sanoen ohjaa tapaa, jolla näemme maailman.

Strømnes ajatteli, että näköaisti on läheisessä suhteessa kielen oppimiseen.

Strømnes apulaisineen teki seuraavanlaisen johtopäätöksen: ero erikielisten tv-filmien kuvakielessä vastaa samojen kielten rakenteessa olevia eroja. Suomen kieli – ja sen takana oleva mielikuvasto – keskittyy asioiden välisiin suhteisiin, kun taas norjassa ja muissa indoeurooppalaisissa kielissä jatkuva liike, sekä ajan ja tilan jatkuvuus on tärkeää.

- Teorian mukaan kieli on yksinkertainen symbolijärjestelmä. Kielen välineillä voidaan luoda jonkinlainen viittausjärjestelmä, joka kieliryhmästä riippuen olla hyvin erilainen, sanoo Johansson.

Suomen kielen sijamuodot korostavat staattisia suhteita tai lyhyitä muutoksia näissä suhteissa. Esimerkiksi kirja pöydällä on staattinen suhde ja kirja pöydältä on lyhyt muutos tällaisessa suhteessa.

- Indoeurooppalaisissa kielissä jokainen prepositio kuvaa jonkinlaista liikettä. Liike voi suuntautua paitsi sivusuuntaan myös syvyyssuuntaan, ylös- tai alaspäin. Liike on tärkeä ja sen suhde aikaan. Över on liike. Under on liike, Johansson havainnollistaa.

Frode J. Strømnesin tutkimusryhmä töissä. Kuvakaappaus ohjelmasta KIELI MIELIKUVAN ILMAISUVÄLINEENÄ. (1977)
Turun yliopiston psykologian opiskelijoita kokeiden parissa. Frode J. Strømnesin tutkimusryhmä töissä. Kuvakaappaus ohjelmasta KIELI MIELIKUVAN ILMAISUVÄLINEENÄ. (1977) kokeellinen psykologia
Frode J. Strømnesin tutkimusryhmä töissä. Kuvakaappaus ohjelmasta KIELI MIELIKUVAN ILMAISUVÄLINEENÄ. (1977)
Koetta johtaa Pentti Tuimala (oik). Kuvat ovat peräisin televisio-ohjelmasta "Kieli mielikuvan ilmaisuvälineenä" vuodelta 1977. Frode J. Strømnesin tutkimusryhmä töissä. Kuvakaappaus ohjelmasta KIELI MIELIKUVAN ILMAISUVÄLINEENÄ. (1977) kokeellinen psykologia

Strømnes tutki myös suomen- ja ruotsinkielisten lehtien otsikoita. Tulos oli se, että suomalaiset suosivat otsikoissa substantiiveja, kun taas ruotsinkieliset käyttivät mieluummin verbejä.

Jääkiekkoselostuksiakin tutkittiin: taas sama tulos. Suomalaiset selostajat korostivat pelaajien suhteita, toisin sanoen sitä, kuka syöttää ja kenelle, kun taas ruotsalaiset selostajat keskittyivät kiekon liikkeisiin.

Suomalaiset selostajat korostivat pelaajien suhteita, kun taas ruotsalaiset selostajat keskittyivät kiekon liikkeisiin.

Tukea havainnoille kielen ja näköaistin yhteydestä löytyi myös kuurojen lasten kanssa tehdyistä opetuskokeiluista. Siihen aikaan pidettiin ongelmana, kuinka opettaa kuuroille koululaisille sijamuotoja.

Esineiden nimet oli helppoa oppia viittomilla. Mutta miten selittää, mitä tarkoittaa pöydälle tai pöydältä? Kun sijamuotoja alettiin opettaa lapsille visuaalisten esimerkkien avulla – nousemalla pöydälle, laskeutumalla alas – he sijamuodon idean ymmärrettyään omaksuivat tiedon helposti.

- Strömnes oli ensimmäinen, joka ymmärsi yhdistää mielikuvatutkimuksen sekä kielen ja ajattelun tutkimuksen, painottaa Antero Johansson.

Kuka ottaisi kopin?

Frode J. Strømnes kuoli vuonna 2012. Hän työskenteli Suomen vuosiensa jälkeen suurimman osan elämäänsä Tromssan yliopistossa ja myöhemmin Norjan valtion stipendiaattina, mutta yhteistyö suomalaisten kanssa jatkui loppuun asti.

- Moni asia, oikeastaan kaikki, jäi kesken Strømnesin kuoltua, toteaa toimittaja Erkki Hiltunen.

Sanat ovat kuin kottikärryjä, jotka kärräävät mielikuvia.

Viimeisinä vuosinaan Strømnes kokosi ajatuksensa kirjaansa The Fall of the Word And the Rise of the Mental Model (2006).

532-sivuisen kirjajärkäleen ydin on ”Yleinen merkkijärjestelmiä koskeva teoria”. Sen voisi tiivistää näin: jokaisessa merkkijärjestelmässä on kaksi tasoa. On fyysinen osa, jota luonnollisessa kielessä edustavat sanat, ja mielikuvaosa.

- Strømnes käytti vertausta kottikärryistä. Sanat ovat kuin kottikärryjä, jotka kärräävät mielikuvia. Eli tieto ei ole sanoissa, vaan sanojen herättämissä mielikuvissa, selittää Hiltunen.

Frode J. Strømnes. Kuvakaappaus ohjelmasta KIELI MIELIKUVAN ILMAISUVÄLINEENÄ (1977).
Frode J. Strømnes. Kuvakaappaus ohjelmasta KIELI MIELIKUVAN ILMAISUVÄLINEENÄ (1977). frode j. strømnes
Toimittaja Hiltunen on esitellyt Strømnesin ajatuksia monissa seminaareissa ja keskusteluissa. Mutta viekö joku eteenpäin Strømnesin aloittamia psykolingvistisiä tutkimuksia?

Tällä hetkellä jatkajaa ei ole tiedossa, vastaa Johansson.

- Psykologeja jotka olisivat jaksaneet kiinnostua tästä niin pitkälti, että olisivat ryhtyneet tekemään omia tutkimuksia, ei ainakaan minun tiedossani vielä ole.

Strømnesin teorian sovelluksille luulisi olevan käyttöä näinä aikoina, kun erikieliset ihmiset ovat koko ajan enemmän tekemisissä keskenään.

- Olen miettinyt asiaa nykyisen työni puolesta, kansainvälisten konfliktien näkökulmasta. Maailman konfliktialueilla ovat usein vastakkain eri kielikulttuurit, erilaiset ajattelutavat. On hankala ymmärtää, miten vastapuoli ajattelee, kun omalla logiikalla asioiden pitäisi olla toisin.

Johansson arvelee, että maahanmuuttajien kielikoulutuskin voisi hyötyä Strømnesin ajatuksista.

- Parhaat traditionaaliseen kielenopetukseen perustuvat opetusmenetelmät ovat osoittautuneet aika heikosti toimiviksi, kun puhutaan ihmisistä, joiden lähtökieli on kaukana suomenkielestä.

Kieliopin ja sanojen lisäksi täytyisi omaksua kokonainen ajattelutapa, kielen pinnan alla oleva syvärakenne.

Kieliopin ja sanojen lisäksi täytyisi omaksua kokonainen ajattelutapa, kielen pinnan alla oleva syvärakenne.

- Kun pitäisi opetella jotain vierasta kieltä, joka poikkeaa kovasti omasta kielestä, tiedostamattomat rakenteet kummittelevat taustalla. Uutta kieltä yritetään vääntää äidinkielen muottiin. Tämä selittää, minkä takia alle kymmenvuotiaat oppivat vieraita kieliä helpommin kuin yli kymmenvuotiaat. Jossain 10-12 ikävuoden paikkeilla äidinkielen järjestelmä on niin pitkälti automatisoitunut, että uuden oppiminen on hankalampaa, Johansson selittää.

Hän itse jää parin vuoden kuluttua eläkkeelle Puolustusvoimien tutkimuslaitokselta.

- Katson sitten mitä eläkepäivilläni teen. Jos lähtisin vetämään jotain tämäntyyppistä juttua, Johansson miettii.

Hän lupaa ottaa yhteyttä, mikäli työ jatkuu.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri