Reijo Perälä
Yle
Suomi on vauras maa, kunhan vain kansa puhaltaisi yhteen hiileen ja unohtaisi turhat ennakkoluulot. Näin todistellaan vuonna 1955 valmistuneessa Suomen Filmiteollisuuden elokuvassa, jolla vauhditettiin SKDL:n Eino Kilven vaalikampanjaa vuoden 1956 presidentinvaaleissa.
Maaseudun ja kaupunkien väliset jännitteet on syytä haudata. Eripuralle ja ennakkoluuloille ei ole sijaa, Eino Kilven vaalifilmissä todistellaan.
Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen riveissä poliittisen toimintansa aloittanut Eino Kilpi siirtyi heti sodan jälkeen vuonna 1948 Suomen Kansan Demokraattiseen Liittoon. Hän toimi pitkään SDP:n ja SKDL:n kansanedustajana ja useaan otteeseen SKDL:n ministerinä.
Vuoden 1956 vaaleissa, jossa maalaisliiton Urho Kekkonen voitti täpärästi sosialidemokraattien K. A. Fagerholmin, Kilpi oli kommunistien ja kansandemokraattien ehdokas.
Kilpi sai 56 valitsijamiestä, jotka kuitenkin siirtyivät vaalin toisella kierroksella kannattamaan pääehdokkaita. Osa ryhmittyi taktisesti Fagerholmin, osa Kekkosen taakse. Näin J. K. Paasikivi pudotettiin pelistä ja Kekkosen valinta kolmannelle kierroksella voitiin varmistaa.
Oheisessa filmissä puoluetunnuksia ei näy ja filmissä korostetaankin yhteistyön ja yksimielisyyden merkitystä. Niin kaupungeissa kuin maaseudullakin on omat ongelmansa, mutta Suomi voidaan rakentaa vain yhteisvoimin, filmissä todistetaan.
Kaupungissa asuu Virtasen työläisperhe, joka kamppailee ajoittain taloudellisten vaikeuksien kanssa ja kadehtii maalla asuvia sukulaisiaan. Yhtä ennakkoluuloisia ovat maalaisserkut.
Mutta kun Virtasen työläisperhe tekee lomamatkan maaseudulle, silmät avautuvat: elämä ei ole sen helpompaa maaseudulla kuin kaupungissakaan.
”Ennen lehmä elätti hoitajansa, mutta nyt hoitaja ei jaksa elättää lehmää ilman valtion apua”, tuskaillaan ajan muutosta.
Tukea tarvitsee myös teollisuus, jotta duunari saa leipänsä. Samassa veneessä siis ollaan, on filmin opettavainen johtopäätös.
