Hyppää pääsisältöön

Finlandia-ehdokas ja kirjallinen paranoia

I.k. Inha ja Pietari Kylmälä
I.k. Inha ja Pietari Kylmälä Kuva: Daniel Nyblin ja Yle/ Jyrki Valkama i.k. inha

Julkisuudessa on viime viikkoina keskusteltu siitä kuinka paljon kirjailijalla on oikeus lainata teokseensa tekstiä muista lähteistä. Panu Rajalan romaani Intoilija vie muiden lähteiden kopioimisen äärimmilleen. Rajala on sisällyttänyt valokuvaaja ja kirjailija I. K. Inhasta kertovaan Intoilija-romaaniinsa arviolta sata sivua päähenkilönsä muissa yhteyksissä julkaisemia kirjoituksia. Onko Intoilijan tapauksessa kyse harhautuksesta vai taidokkuudesta?

Kollaasi vai plagiaatti?

Minut, kuten muutkin nykykirjallisuudenystävät on koulittu erilaisissa tekstuaalisissa kokeiluissa. Viime vuosisadan kirjallisuushistoria on herkistänyt meidät muistamisen ja omasta elämästä kertomisen vivahteille. Muisti voi koostua paitsi koetuista tapahtumista myös kaikesta, mitä jää näiden tapahtumien väliin, täydennyksistä, valheesta, unohduksesta ja erilaisista muistin apuvälineiden välityksistä. Kollaasi on yksi tämän moderniksikin kutsutun aikakauden tyypillisiä muotoja, joka mahdollistaa kokemuksen esittämisen jonain muuna kuin subjektin yksinomaiseen todistukseen perustuvana. Suomalaisessa romaanitaiteessa kollaasitekniikkaa on käytetty ainakin 60-luvulta alkaen, joten mistään uudesta innovaatiosta ei ole kyse.

Intoilija on kaukana kollaasiestetiikasta.

Panu Rajala määrittelee Intoilijan laajat lainaukset kollaasiromaanin lajityypillisiksi piirteiksi. Kollaasiromaanin estetiikka perustuu lainaan ja se tuo tavalla tai toisella materiaalinsa eriaineksisuuden esille. Intoilija on kuitenkin kaukana kollaasiestetiikasta.

Intoilija on yksioikoisimpia elämäkertateoksia, joihin olen viime aikoina törmännyt. Se liikkuu jossain elämäkertatutkimuksen ja elämäkertaromaanin välimaastossa. Romaanin minäkertoja on oman elämänsä suhteen lähestulkoon kaikkitietävä. Hänen vanhuudenasunnossaan muistelema elämänsä on kokonainen, kirkas ja tasavaloinen. Päähenkilön muisti ei haperru. Inhan muistellussa ja kerrotussa elämässä ei ole päällisin puolin katkoksia tai ristiriitoja, mikä jo sinällään herättää kriittisessä nykylukijassa epäilyksiä. Epäilykset vain kasvavat, kun lukija sukeltaa Rajalan “kollaasitekniikan” syvällisyyksiin.

Pyörällä muistoihin

Luin tarkkaan ja kriittisesti vertaillen Intoilija-romaanin kahdeksannen luvun, jossa Rajala tekee selkoa I. K. Inhan Keski-Eurooppaan suuntautuneesta pyörämatkasta vuonna 1886. Luku perustuu I. K. Inhan matkastaan kirjoittamaan reportaasisarjaan, jonka sanomalehti Uusi Suometar julkaisi. Myöhemmin kirjoitukset on koottu teokseksi Muistelmia polkupyöräretkiltäni (toim. Mikko Kylliäinen, Vanhat velot ry, Kangasala 2009). “Perustua” on kylläkin hieman harhaanjohtava sana, sillä noin puolet luvun tekstimassasta on suoraa kopiota Inhan kirjoituksista. Vaikka Rajala väittää merkitsevänsä kopioimansa Inhan tekstit romaanin lopun lähdeviitteisiin, Uuden Suomettaren reportaasit on kuitattu ylimalkaisesti (“lisäksi I. K. Inhan toimituksia, suomennoksia, lehtikirjoituksia”). Mitä tässä oikein tapahtuu?

Maisemakuva Keski-Euroopasta
Maisemakuva Keski-Euroopasta Kuva: I.K. Inha, videotaltio i.k. inha

Vuoristomaisema, lumihuippuisia vuoria
Vuoristomaisema, lumihuippuisia vuoria Kuva: Yle / I.K. Inha, Museoviraston kokoelma img_2010_00084830

Maisemakuva Keski-Euroopasta
Maisemakuva Keski-Euroopasta Kuva: I.K. Inha, videotaltio i.k. inha

Kyseisessä luvussa romaanin kertoja-Inha muistelee nuoruutensa polkupyörämatkaa. Siellä täällä Rajala on muuttanut Inhan käyttämiä sanoja, joidenkin lauseiden paikkaa on vaihdettu, tapahtumien aikajärjestys eroaa hieman historiallisen Inhan kertomasta. Välillä Inhalta kopioitu vaihtuu Rajalan kirjoittamaan. Kopioitu ja kirjoitettu sulautuvat toisiinsa niin, että lukunautinto ei häiriinny. Tämä on ilmeisesti ollut Rajalan pyrkimys ja siinä näkyy myös kirjailijan kyky imitoida kohteensa tyyliä.

Sujuva lukukokemus kuitenkin häiriintyy, kun romaanin kertoja-Inha viittaa historiallisen Inhan, eli oman kaksoisolentonsa kirjoittamiin sanomalehtikirjoituksiin.

- Nolouteni kasvaa, kun luen aikojen päästä artikkeleitani Uuden Suomettaren kellastuneista leikkeistä. Huolellisesti otin ne talteen, olivathan ne ensimmäisiä matkakertomuksiani, romaanin kertoja tunnustaa.

Missään ei kuitenkaan tehdä selväksi, että minäkertojan muistamissa tapahtumissa on kyse näistä samaisista kellastuneista lehtileikkeistä. Romaanin kerronnassa kopioidut lehtileikkeet sulautuvat saumattomaksi osaksi päähenkilön muistia. Inha selailee lehtileikkeitä kuin ohimennen, mutta samalla muistaa kaiken juuri niin kuin on joskus nuorena kirjoittanut. Mikään ei viittaa siihen, että kyseessä olisi kaksi erilaista muistamisen tilannetta, kaksi materiaalia, jotka lomittuisivat keskenään. Romaanin kertoja-Inhan, eli vanhan omaa elämäänsä jälkikäteen tarkastelevan kirjailijan muisti sattuu vain olemaan sanasta sanaan sama kuin nuoren historiallisen Inhan kirjoittamat lehtikirjoitukset.

Minulle tulee Intoilijaa lukiessa paranoidi olo. Kuka tässä oikein puhuu? Rajalan koostama ja sepittämä I. K. Inha on kuin Blade Runner -elokuvan ihmisen kopioksi valmistettu replikantti, joka ei voi olla varma mitkä hänen muistikuvistaan ovat hänen omiaan ja mitkä keinotekoisia.

Lukijalle tulee paranoidi olo.

Tavalliselle lukijalle tämä ei kuitenkaan aukea, sillä Rajalan Intoilija ei erottele eri aikakausien ja todellisuuksien I. K. Inhoja. Se on tavallaan hyvin naiivi oman kopiontitekniikkansa seurauksille (eikä näin ole oman tekniikkansa tasalla). Ehkä sikäli on ymmärrettävää, että Helsingin Sanomien toimittaja heräsi puolustamaan Intoilija-romaanin päähenkilöä plagiaattisyytöksiä vastaan: “minä-kertoja ei voi plagioida itseään”. Päähenkilö on vastuussa kirjailijan epäilyttävistä tekosista vain täysin paranoidissa kirjallisessa tilanteessa.

Finlandia-palkintoa odotellessa

Miksi Panu Rajalan Intoilija on sitten Finlandia-palkintoehdokkaana? Tästä ei kai voi syyttää ketään muuta kuin kirjallisuuden vastaanottoa, eli kriitikkoja ja palkinnon valitsijaraatia, jotka eivät ilmeisesti jaksaneet tai halunneet lukea Intoilijaa tarkasti. Onneksi Suomi on kuitenkin täynnä tarkkoja lukijoita, jotka nappasivat välittömästi kiinni Intoilijan lainauksiin. Intoilijan lukeminen tapahtui laajalla joukolla ja mieleen tulee, että ehkä tällainen “kollaasiromaani” vaatii “kollaasilukemista”.

Miksi suurelta osin kopioitu teos on Finlandia-palkintoehdokkaana?

Panu Rajalan Intoilija-romaanilla on omat ansionsa, mutta siitä pitäisi kirjoittaa kaksi kritiikkiä. Toinen näistä pitäisi kirjoittaa ennen kuin kukaan on kertonut lukijalle, että neljäsosa romaanista on suoraa lainaa I. K. Inhan julkaistuista teksteistä, toinen tämän jälkeen. Jälkimmäistä kirjoittaessa ei voi väistää paranoiaa, jonka Intoilija tuottaa. Jos Intoilija voittaa Finlandia-palkinnon, kenelle se ojennettaisiin? Panu Rajalalle vai I. K. Inhalle?

Yle Kulttuuri: Onko Panu Rajalan Finlandia-ehdokaskirja plagiaatti?

Yle Uutiset: Rajalan Finlandia-ehdokkaassa sivutolkulla I. K. Inhalta kopioitua tekstiä

Yle Kulttuuri: Finlandia-palkintoehdokkaat 2015 Puttosen ja Nowakin esittelyssä - Sattumia ja sanataidetta

Yle Kulttuuri: Finlandia-ehdokkaat ovat kriitikoiden ylistämiä

Suomen valokuvataiteen museo julkaisi juhlavuoden kunniaksi I.K. Inhan Helsinki -kuvia vapaaseen käyttöön

Kommentit
  • Avaruusromua: Kohti uusia seikkailuja!

    Aitoja ääniä uuden musiikin kunniakkaasta historiasta.

    Darmstadt on pieni kaupunki eteläisessä Saksassa, Hessenin osavaltiossa, lähellä Frankfurt am Mainia. Kaupunki kärsi pahoin toisen maailmansodan aikaisista pommituksista, mutta jo niinkin pian kuin kesällä 1946 kaupunkiin kokoonnuttiin kuuntelemaan outoa puhetta ja uutta musiikkia. Berliiniläinen äänitaiteilija ja säveltäjä Hanno Leichtmann on päässyt penkomaan Darmstadtin kesäkurssien ääniarkistoa ja sen mukana kantautuu korviimme aitoja ääniä uuden musiikin kunniakkaasta historiasta. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Miksi robotti ei voi ymmärtää taidetta?

    Tahto, pyrkimys ja motivaatio erottavat ihmisen koneesta.

    Tekoäly, vaikka kuinka kyvykäs ja oppivainen, on kuitenkin pelkkä ohjelmistoalgoritmi. Neuroverkon algoritmit osaavat tunnistaa informaatiota, luokitella ja järjestää sitä. Niiden on mahdotonta ymmärtää merkityksiä inhimillisellä tavalla. Koska ihmisaivojen toimintaa ei vielä täysin ymmärretä, on selvää ettei sitä voi täysin jäljitelläkään.

  • Avaruusromua: Kuinka nämä voidaan yhdistää?

    Ratkaisu alkoi hahmottua Japanissa vuonna 1981.

    Ratkaisu alkoi hahmottua Japanissa. Roland-yhtiön perustaja Ikutaro Kakehashi teki ehdotuksen elektronisten soitinten ja musiikkilaitteiden valmistajille: kehitetään yhteinen järjestelmä. Kehitetään tekninen standardi, jolla kaikki laitteet voidaan kytkeä toimimaan keskenään: syntesoijat, sekvensserit, rumpukoneet, efektilaiteet ja tietokoneet. Samaan aikaan Suomessa eräs nuori mies, Tommi Lindell, hankki ensimmäisen syntesoijansa. Oli vuosi 1981 ja sillä tiellä herra Lindell on edelleen. Hän kyllä muistaa, mikä on MIDI. Toimittajana Jukka Mikkola.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri