Lastenkirjat syöttävät lapsille aikansa ideologiaa - sotapropagandasta sukupuolineutraaleihin satuihin ja kakkajuttuihin

Jokainen lastenkirja on aikansa peili ja suodattaa näin aikaansa sopivia kasvatusihainteita, moraalista eetosta ja yhteiskunnallista ajankuvaa. Sota-aikana lapsille ujutettiin kirjojen kautta taistelutahtoa, kun taas radikaalin Peppi Pitkätossun maailmankuva on nykyvalossa jopa rasistinen. KulttuuriCocktail selvitti, millaisia ideologisia arvoja lapsille on kirjojen avulla tarjoiltu sadan vuoden aikana.

1900-luvun alku: Satujen topeliaaninen aika opetti nöyryyttä

Suomalaiset sadut ottivat vaikutteita muun muassa Grimmin veljeksiltä, H.C. Andersenilta ja Topeliukselta. Kantavia teemoja olivat köyhyys ja rikkaus, rohkeus ja pelkuruus. Aineksia otettiin kansansaduista, Raamatusta ja Kalevalasta. Satua pidettiin sopivampana lukemisena lapselle kuin fantasiakirjallisuutta.

Kirjoissa ei kaihdettu käsitellä vaikeita aiheita, kuten lapsen kuolemaa, olihan lapsikuolleisuus tuohon aikaan yleistä. Esimerkiksi Lilli Porthanin Keltaisen talon tarinassa Olavi-pojan surua pikkusiskon kuolemasta helpottavat enkelilapset.

Varhaiset kuvakirjat olivat konservatiivisia. Niitä leimasivat kliseet vanhasta hyvästä ajasta eikä uudet keksinnöt, kuten rautatiet ja höyrylaivat juurikaan näkyneet.

1920- ja 1930-luku: Kiljusten herrasväki parodioi yhteiskuntaa

Jalmari Finnen Kiljusten herrasväki laajensi sadun kenttää. Ne karnevalisoivat perinteisen vanhemmuuden ja yhteiskunnan vakiintuneet instituutiot. Kiljusten päähenkilö oli vallaton lapsihahmo, jonka kohellukseen osallistui koko perhe. Kiljusten herrasväki oli ensimmäinen pitkä lastenkirjasarja.

Uutta oli Finnen yhteiskuntasatiirinen ote, joka salli uudenlaisen kurittomuuden instituutioita kohtaan. Toinen suomalaisen sadun uudistajista oli Anni Swan, jonka saduissa keskeisellä sijalla oli ihmisen ja luonnon suhde.

1940-luku: Ryssittelyä ja sotaa ihannoivia asenteita

Satukirjojen topeliaaninen perinne hylättiin sotavuosina. Samalla sota ja siitä selviäminen tarjosivat uusia samaistumisen kohteita. Lapset ja nuoret kokivat ilmahälytykset, pommitukset ja piiritykset, ja kohtasivat raunioituneet kodit. Lasten ja nuorten kirjat sisälsivät propagandaa: niissä esiintyi pikkulottia ja -sotilaita, jotka tekivät rintamilla sankaritekoja.

Hän kaatuisi, ainakin haavoittuisi. Se tapahtuisi isänmaan puolesta - hän näki vapaudenristin omassa kuolinilmoituksessaan ja tunsi, että isä ja äiti olisivat ylpeitä hänestä.― Kaarlo Nuorlava: Taistelulähetti-seikkailukertomus (1941) s. 78.

Poikakirjoissa venäläisiä ryssiteltiin ajan hengen mukaisesti. Varsinkin poikien kirjoissa korostettiin urheutta ja uhrivalmiutta isänmaan puolesta. Kaarlo Nuorvalan Taistelulähetti-kirja kertoi rintamalle haluavasta upseerinpojasta Matista. Jalo Wainion (1894-1972) teoksissa ihannoitiin avoimesti sodan sankaruutta ja suhtauduttiin taisteluihin kuin ampumiseen kotipitäjän suojeluskunnan ampumaradalla.

Monen sota-ajan lastenkirjailijan ura jäi lyhyeksi. Myöhempinä vuosikymmeninä realistiset ja pasifistiset näkökulmat syrjäyttivät sotaa ihannoivat asenteet.

1950-ja 1960-luku: Irti holhoavasta otteesta

Lastenkirjallisuuden tutkijan Päivi Heikkilä-Halttusen mukaan sodan jälkeen lastenkirjallisuus haluttiin uudistaa valoisammaksi. Samoin lastenkirjallisuudelle ominainen holhoava ote väheni.

Heti sotavuosien jälkeen ilmestynyt Yrjö Kokon Pessi ja Illusia herätti uudella tavalla henkiin saturomaanin. Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu (1956) edusti kokeilevaa, runollista lastenkirjallisuutta.

Astrid Lindgrenin vuonna 1945 luoma Peppi Pitkätossu iski otolliseen maaperään. Peppi oli radikaali ja uhkamas tyttö, joka on herättänyt Ruotsissa keskustelua siitä, sopiiko yksin pärjäävä ja aikuisten auktoriteetin kyseenalaistava tyttö roolimalliksi lapsille.

Nykyään Peppi-kirjoja on kritisoitu rasismista ja valkoisen maailmankuvan levittämisestä. Uusimmissa suomennoksissa Pepin isä on esimerkiksi muutettu ”neekerikuninkaasta” ”hottentottien kuninkaaksi”.

1970-luku: Ongelmalähtöisyys osaksi lastenkirjoja

70-luvulla ympäröivästä maailmasta piti kertoa totuudenmukaisesti, myös negatiiviset asiat huomioiden. Hahmot realisoituvat, kun tavalliset lapset satukirjojen kokijoina syrjäyttivät noidat, möröt ja prinsessat. Television vaikutuksesta vuoropuhelua sisältävät sadut yleistyivät.

Uudenlainen huoli ympäristöstä heijastui lastenkirjoihin. Esimerkiksi Inari ja Leena Krohnin Vihreä vallankumous -kirjassa (1970) lapset järjestäjät mielenosoituksen, jossa he kamppailevat kaupungin puiston pelastamisesta. Yksi hurjimmista tulevaisuudenvisioista on Marja-Liisa Puputin kirjassa Tinttamarin matka aurinkoon. Tinttamari ei saastumisen ja teollistumisen vuoksi ole koskaan nähnyt aurinkoa.

Kiinnostavaa oli, että lapsi oli ratkaisijan roolissa, varsin isoissa saappaissa. Lasten johdattaminen näin kriittiseen ajatteluun liittyi ajanjaksolle leimalliseen vasemmistolaisuuteen.

70-luvun lopulla ilmestuneet Uppo-Nalle -kirjat veivät seuraavan vuosikymmenen teemoihin kuvatessaan aikuisten ja lasten yhdessäoloa ja yleisinhimillisiä tunteita.

1980- ja 90-luku: Elämykselliset ja maltilliset sadut tulevat

Kiinnostus lapsen psykologiseen kehitykseen sekä lapsen ja vanhempien vuorovaikutukseen lisääntyi 80-luvulla. 70-lukulainen ongelmakeskeisyys väistyi ja tilalle tuli maltillinen, eläytyvä ja elämäniloa korostava lastenkirjallisuus.

Mauri Kunnaksen kuvakirjat nostivat esille uudestaan historian, perinteet ja myytit - nyt modernisoituna vitsikkäiden eläinhahmojen avulla.

80-luvulla myös feministiset arvot nousivat esiin lastenkirjoissa. Esimerkiksi Kaarina Helakisan satukirjassa Kuninkaantyttären siivet (1982) prinsessalle kasvaa siivet eikä hän jää odottamaan kosijaa tai vanhempien hänelle suunnittelemaa elämää. Minttu-kirjasarjassa puolestaan kuvattiin muun muassa äidin ja tyttären ristiriitatilanteita.

Vaikka Tove Jansson julkaisi ensimmäiset muumikirjat jo sotavuosina, muumit vakiinnuttivat nykyisen asemansa lastenkirjallisuudessa vasta 90-luvulla. Suomalaiset eivät muumien ilmestyessä olleet tottuneet vielä fantasiakirjallisuuteen.

2000-luku: Moralismi palaa lastenkirjoihin

Aikuisten avioero, uusperheet, adoptiolapset ja maahanmuuttajat ovat ilmaantuneet lastenkirjallisuuden teemoiksi 2000-luvulla. Esimerkiksi Riina Katajavuoren Meidän pihan perhesoppa, käsittelee hedelmöitysasioita.

Tittamari Marttisen ja Aiju Salmisen Ikioma perheeni -kirja on esimerkki sukupuolineutraalista satukirjasta. Sen päähenkilön, Kuun, sukupuoli jää lukijan päätettäväksi. Kuulla on kaksi äitiä ja ystävä Kim, jolla on kaksi isää. Kuu on saanut alkunsa äitiin ruiskutetuista vauvansiemenistä.

Keskustelu sukupuolineutraaleista arvoista ei kuitenkaan ole ollut Suomessa yhtä kuumaa kuin Ruotsissa, jossa sillä on tehty politiikkaa.

“Ruotsissa poliittista korrektiutta vaaditaan hyvinkin pienten lasten kirjoilta samalla kuin pohditaan, kasvaako lapsi kieroon, jos käsitellään vain perinteisiä perhemalleja. Joskus tuntuu, että softataanko sisältöä liikaa", lastenkirjallisuuden tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen sanoo.

Heikkilä-Halttusen mukaan "hipsterivanhemmista" on tullut silti Suomessakin kustantamoja kiinnostava ryhmä, joille mietitään täsmäsisältöjä ja tiettyjä väriskaaloja. Nämä vanhemmat ovat tietoisia kasvatusagendasta ja ostavat paljon lastenkirjoja.

Ruotsalaiset lastenkirjakuvittajat ovat valittaneet, että kustantajat vaativat kirjoilta nuhteettomuutta. Esimerkiksi on nostettu se, että nykyään hyljettäkään ei voi kuvittaa lastenkirjaan ilman pelastusliivejä. Kieltämättä tuntuu hämmentävältä lukea 70-luvun Mikko Mallikasta, jonka yksinhuoltajaisä polttelee piippua.

“Nykyaikana Vaahtenranmäen Eemeli ja Peppi olisivat kaltoin kohdeltuja lapsia, jotka tulisi ottaa huostaan. Molemmat luokiteltaisiin sairastavan adhd-häiriötä”, Heikkilä-Halttunen sanoo.

Uusmoralismin syyksi on esitetty sitä, että aikuiset ovat stressaantuneita eivätkä halua pohtia heidän oman ajattelumaailmansa haastavia vaikeita asioita iltasadun äärellä.

Aika ajoin Suomessakin on noussut palautetta siitä, mitä lapsille on soveliasta esittää. Kun Pikku Kakkosen piirretyssä metsästäjä uhkasi kettua aseella, vanhemmat moittivat kohtausta epäsopivaksi satuun.

Joistain kirjastoista on vaadittu poistettavaksi Miinalan Veikon Nyrkkeilykoulua (2008), joka käsittelee väkivallan kulttuuria nyrkkeilyn avulla. Hämmennystä on herättänyt myös klassikoksi nousseen Zdeněk Milerin Myyrä-satukirja. Yhdessä kirjassa jänis saa rukkaset kosinnasta ja hautoo mielen synkimmissä syövereissä, että pitäisikö napata pala kärpässientä.

Toisaalta kuitenkin suurin osa lastenkirjoista on konservatiivista ja aikuisten ehdoilla kirjoitettua. Esimerkiksi Katri Kirkkopellon ja Mervi WäreenOona ja Eetu -kuvakirjassa (2011) leikki-ikäiset sisarukset kohtaavat aluksi sopeutumisongelmia siirtyessään kotihoidosta päivähoitoon. Ongelmat kuitenkin voitetaan ja vanhempi pääsee työelämään. Toisin päin kuvakirjaa ei Päivi Heikkilä-Halttusen mukaan tehtäisi.

Lastenkirjailijat tienaavat parhaiten lainauskorvauksilla

Lähteet:

Lastenkirjallisuusinstituutin verkkosivusto sota-ajan lasten ja nuorten kirjallisuudesta

Päivi Heikkilä-Halttunen puhuu lasten ja nuortenkirjojen ikärajoista Lukuinto-hankkeen mediapäivillä 18.4.2013.

Simopekka Virkkula/ Aamulehti: Nössöys ahdistaa ruotsalaisia lastenkirjailijoita. 3.2.2013

Päivi Heikkilä- Halttunen: Minttu, Jason ja Peikonhäntä (2010)

Outi Ojala: Han, hon vai hen? Uudet ruotsalaiset kuvakirjat horjuttavat heteronormatiivisuutta Lastenkirjainstituutin Onnimanni-lehti. (2010)

Liisa Huhtala ym. Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten - ja nuortenkirjallisuuden historia (2003)

20:48 Tekstiä korjattu. Tiitiäisen satupuu ilmeistui 1956, eli 1953. Ikioma perheeni -kirjan toinen tekijöistä on Tittamari Marttinen.