Hyppää pääsisältöön

Musiikkia vanhoille jumalille — Wicker Manin soundtrackin arvaamaton vaikutus

Uhrijuhla (The Wicker Man, 1973).
Uhrijuhla (The Wicker Man, 1973). the wicker man

Vuonna 1973 julkaistu Uhrijuhla eli The Wicker Man on kasvanut vähälle huomiolle jääneestä b-elokuvasta rakastetuksi kulttielokuvaksi ja kauhuklassikoksi. Myös sen musiikki on saavuttanut klassikkoaseman ja inspiroinut artisteja Iron Maidenista Pulpiin. Miten elokuvan ainutlaatuisen soundtrackin luominen onnistui newyorkilaiselta teatterisäveltäjältä ja joukolta vastavalmistuneita musiikkiopiskelijoita?

“Punotuista oksista tai puusta ja heinästä rakennetut jättimäiset ihmishahmot täytettiin elävillä ihmisillä, karjalla ja muilla eläimillä. Hahmot sytytettiin tuleen ja ne paloivat yhdessä elävän sisuksensa kanssa.” Näin kirjoittaa Sir James George Frazer vuonna 1890 julkaistussa laajassa uskontoa ja mytologiaa käsittelevässä vertailevassa tutkimuksessaan The Golden Bough: A Study of Magic and Religion.

Frazerin teos ja etenkin sen kuvaus kelttien tulirituaaleissa käytetyistä hirviömäisistä puisista ihmishahmoista inspiroi käsikirjoittaja Anthony Shafferia. Hän oli vuonna 1971 yhdessä tuottaja Peter Snellin ja näyttelijä Christopher Leen kanssa ostanut oikeudet David Pinnerin vuonna 1967 julkaistuun kirjaan Ritual.

Shafferia kiehtoi Ritualin kertomus uskovaisesta poliisista, joka matkusti syrjäiseen pikkukylään tutkimaan nuoren tytön rituaalimurhaa, mutta lopulta Pinnerin kirja ei ollut hänen mielestään tarpeeksi jännittävä.

Ratkaisu ongelmaan löytyi Golden Boughista. Shaffer keräsi Frazerin antropologisesta klassikosta muinaisia pakanallisia rituaaleja ja uskomuksia. Hän yhdisteli näitä Ritualista saamiinsa ideoihin, ja lopputuloksena syntyi yksi kaikkien aikojen kiehtovimmista kauhuelokuvista. Nimensä se sai Golden Boughissa kuvatuista puuhahmoista. Näistä Frazer käytti nimitystä wicker man.

Kuva elokuvasta Uhrijuhla
Kuva elokuvasta Uhrijuhla uhrijuhla

Vuonna 1973 ensi-iltansa saanut Robin Hardyn ohjaama The Wicker Man eli suomeksi Uhrijuhla kertoi jyrkän kristitystä ylikonstaapeli Howiesta (Edward Woodward), joka matkustaa Skotlannin kaukaisilla Hebrideillä sijaitsevalle Summerislen saarelle tutkimaan nuoren tytön katoamista. Pahaa-aavistamaton Howie laskeutuu maailmaan, jossa vanhat pakanalliset uskomukset ja rituaalit ovat yhä hyvinkin elossa.

Wicker Man oli varsin omalaatuinen kauhuelokuva. Säikyttelyn tai verisyyden sijaan se luotti pahaenteiseen vihjailuun ja vahvaan tunnelmaan. Olennainen osa tämän tunnelman luomisessa oli elokuvan musiikilla.

Wicker Manissa ei kuultu perinteistä orkesterin soittamaa elokuvamusiikkia, vaan folk-vaikutteisia kappaleita, jotka paitsi loivat tunnelmaa, myös kuljettivat eteenpäin elokuvan juonta. Nämä kappaleet olivat niin olennainen osa elokuvaa, että paikoitellen se muistutti musikaalia.

Wicker Manin musiikin takana ei ollut ahavoitunut skotlantilainen folk-laulaja, vaan newyorkilainen näytelmäkirjailija, näyttelijä, ohjaaja ja lauluntekijä Paul Giovanni. Ennen pestiään elokuvasäveltäjänä hän oli tehnyt musiikkia teatteriesityksiin ja soittanut lyhytikäisiksi jääneissä Forever Children- ja Side Show -yhtyeissä.

Shafferiin oli tehnyt vaikutuksen Giovannin säveltämä folkrock-tyylinen musiikki Shakespearen Loppiaisaattoon. Käsikirjoittajalla oli myös henkilökohtaisempi suhde Giovanniin, sillä tämä oli hänen kaksoisveljensä Peterin poikaystävä.

Shaffer oli luonnostellut käsikirjoitukseensa kohtia, joihin hän halusi lauluja. Näihin hän oli hahmotellut sanoituksia runoista ja kansanlauluista. Giovanni kirjoitti uudelleen Shafferin tekemät tekstit, mutta säilytti niiden tunnelman. Hän yhdisteli kappaleissaan luovasti osia kansanlauluista ja historiallisista lähteistä omiin sanoituksiinsa ja sävellyksiinsä. Wicker Manissa kuultiin niin Skotlannin kansallisrunoilija Robert Burnsin säkeitä kuin lastenloru Baa, Baa, Black Sheepinkin, ja keskiajalta peräisin oleva laulu Sumer Is Icumen In.

Alun perin Giovanni halusi kappaleitaan esittämään 1960- ja 1970-lukujen taitteessa suosionsa huipulla olleen folkia, rockia, jazzia ja klassista musiikkia yhdistelleen Pentangle-yhtyeen. Yhdessä sellaisten kokoonpanojen, kuten Fairport Conventionin, Incredible String Bandin ja Steeleye Spanin, kanssa se oli luonut omaleimaisen englantilaisen folkrockin muodon, jossa sähköinen rocksoundi yhdistyi vanhaan brittiläiseen kansanmusiikkiin.

Pentangle oli kuitenkin liian kallis Wicker Manin tuottaneelle British Lion -yhtiölle. Tuotantoyhtiö olisi halunnut teettää musiikin Royal College of Musicin opiskelijoilla, mutta opinahjon mukaan tämä olisi häirinnyt liikaa muusikonalkujen opintoja. Lopulta yhtiö palkkasi opiskelijoiden sijaan tehtävään koulusta vastikään valmistuneen Gary Carpenterin.

Hocket-nimisessä folkrock-yhtyeessä soittanut Carpenter kokosi muusikkotutuistaan Magnet-kokoonpanon, joka paitsi hallitsi folkmusiikin, suostui myös esiintymään tuotantoyhtiötä miellyttävän halvalla. Carpenterin ja yhtyeen yhteistyö Giovannin kanssa toimi heti.

“Pääsimme helposti sisään Paulin soundimaailmaan. Olimme kiinnostuneita puolimystisistä okkulttisista jutuista ja soitimme musiikkia, joka otti vaikutteita oikeista traditioista, kelttiläisestä musiikista ja irlantilaisesta folkista”, Carpenter muisteli Guardian-lehdelle vuonna 2013.

Vaikka Wicker Manin kappaleista vastasi newyorkilainen teatterisäveltäjä ja joukko vastavalmistuneita musiikinopiskelijoita, se onnistui hämmästyttävän hyvin. Magnet oli koottu taitavista soittajista, mutta sen tekemä musiikki ei ollut jäykän akateemista. Elokuvan kappaleet kuulostivat autenttisen horjuvilta ja eläväisiltä. Niissä oli myös jotakin vaikeasti tavoitettavan epätodellista.

Wicker Manin musiikin vahvuus oli myös siinä, että se otti perinteistä vaikutteita, mutta ei jäänyt niiden vangiksi. Giovanni ja Magnet eivät pyrkineet jatkamaan arvokasta musiikillista perinnettä, vaan luomaan tunnelmaa ja kertomaan tarinaa. Tässä he onnistuivat täydellisesti.

Wicker Man vältti elokuvana ilmeiset ratkaisut ja näin se teki myös musiikkinsa puolesta. Vaikka sen kappaleet olivat omalla tavallaan karmivia, niissä ei ollut mitään ilmiselvästi pelottavaa. Sen sijaan monet niistä olivat vahvan seksuaalisia.

Corn Rigs yhdisti Robert Burnsin viljapeltojen aistillisuutta uhkuvan rakkausrunon melodiaan, joka hehkui aamuauringon valoa. Willow’s Song sen sijaan tihkui puhdasta erotiikkaa. Se säesti elokuvan ikimuistoista kohtausta, jossa Britt Eklandin näyttelemä pubin omistajan tytär Willow viettelee seinän läpi himossa hikoilevaa neitseellistä ylikonstaapeli Howieta.

Samaa rehevää lihallisuutta ja kursailematonta härskiyttä pursuilivat myös Gently Johnny ja The Landlord’s Daughter. Maypole puolestaan kertoo elokuvassa Summerislen koululaisille, mistä lapset tulevat.

Wicker Manin kappaleet loivat sekä viekoittelevan että outoudessaan häiritsevän kuvan Summerislen pakanallisesta maailmasta. Se oli maailma, jonka lihallisuus rinnastui tehokkaasti Howien kristinuskon puritaanisuuteen.

Kaikista ansioistaan huolimatta Wicker Man menestyi ilmestyessään huonosti. Suuri syy oli vaikeuksilla, johon se joutui jo ennen ensi-iltaansa. Elokuvan julkaisun aikoihin EMI osti tuotantoyhtiö British Lionin, eivätkä sen uudet johtajat pitäneet kummallisesta elokuvasta.

He olisivat halunneet muuttaa elokuvan loppua onnellisemmaksi, mutta tähän ohjaaja Robin Hardy ei suostunut. Sen sijaan Wicker Mania leikattiin ankarasti ilman ohjaajan suostumusta. Englannissa lyhennettyä elokuvaa näytettiin lopulta toisena filminä eli b-elokuvana kaksoisnäytöksessä Nicolas Roegin Kauhunkierre-elokuvan kanssa. Yhdysvalloissa sitä näytettiin vain muutamissa teattereissa. Wicker Manin matka vaikutti tyssänneen heti alkuunsa.

Vähitellen elokuvan maine alkoi kuitenkin kasvaa. Vuonna 1977 Hardy, Shaffer, Lee ja Snell onnistuivat löytämään Wicker Manin pidemmän version. Se pääsi yleisön nähtäväksi Yhdysvalloissa ja menestyi loistavasti. Elokuvalehti Cinefantastique julisti Wicker Manin “kauhuelokuvien Citizen Kaneksi”.

Elokuvan soundtrackilla kesti paljon kauemmin saada ansaitsemansa huomio. Kun Paul Giovanni kuoli vuonna 1990, hänen New York Timesissa julkaistussa kuolinilmoituksessaan ei mainittu Wicker Mania sanallakaan. Vasta vuonna 1998 englantilainen harvinaisiin ja kadonneisiin soundtrackeihin erikoistunut Trunk Records julkaisi sen ensi kertaa levynä.

Uhrijuhla (The Wicker Man, 1973). Kuvassa Christopher Lee.
Uhrijuhla (The Wicker Man, 1973). Kuvassa Christopher Lee. christopher lee

Wicker Manin musiikin vaikutus on silti ollut arvaamattoman suuri. Sen inspiroimia kappaleita ovat tehneet artistit Pulpista Iron Maideniin, ja Willow’s Songin ovat versioineet muun muassa Sneaker Pimps, Doves ja Isobel Campbell.

Erityisen voimakkaasti elokuvan musiikki on vaikuttanut vaihtoehtoisempiin folkmusiikin genreihin. Tällaisia ovat muun muassa 2000-luvulla suosituiksi tulleet psykedeelinen freak folk ja elektronista musiikkia folkiin yhdistelevä folktronica. Vielä suurempi vaikutus Wicker Manin musiikilla oli Current 93:n, Sol Invictusin ja Death in Junen tapaisiin pakanallisuudesta kiinnostuneisiin neofolk-kokoonpanoihin.

Viime vuosina Englannissa myös katsojat ovat päässeet osallistumaan Summerislen juhlallisuuksiin. Elokuvateattereissa on järjestetty Sing-a-Long-a-Wicker-Man-näytöksiä, joissa yleisö pukeutuu asianmukaisiin asusteisiin ja laulaa elokuvan kappaleiden mukana.

Golden Boughissa Sir James George Frazer kuvailee kelttien mittakaavaltaan valtavia juhlamenoja roihuavien puuhahmojen ympärillä. Kuka tietää, mitä antropologi olisi ajatellut palvonnasta, jonka niiden inspiroima elokuva ja musiikki saavat osakseen vielä 2000-luvun toisella vuosikymmenellä.

Christopher Leen esittämä lordi Summerisle taisi olla varsin oikeassa todetessaan, että vanhat jumalat eivät ole kuolleet.

Elokuvan soundtrackin voi kuunnella tästä:

Kalle Kinnusen artikkelin elokuvasta voit lukea täältä.

  • Anssi Kelan lyriikka vakuutti ja liikutti

    Anssi Kela löysi vanhan menestysreseptin

    Tällä kertaa kokonaan kotimaisessa Levylautakunnassa oli mukana monen hittiartistin uutta tuotantoa. Uusia lauluja olivat kuuntelemassa Diandra, Samuli Laiho ja Pekka Laine. Äänestyksen tulos ja kommentit 1. Anssi Kela: Ilves 26 pistettä (Anssi Kela) Diandra: Ei tätä voinut ruveta analysoimaan, jäi vaan kuuntelemaan. Tarina vei heti mukanaan.

  • Kylie Minoguen kantrivalssi ja Maj Karman rokkileka

    Kylie Minoguen kantrivalssi Levylautakunnan voittaja

    Levylautakunnan arvioille alttiiksi valikoitui viikon uutuuksista mm. Australian lahja pop-maailmalle, tuore laulaja-lauluntekijä ja kotimainen rokkijyrä. Arvionsa antavat Ylen Juha-Pekka Sillanpää, Susanna Vainiola ja Jyrki Koskenseppä. Äänestyksen tulos ja kommentit 1.

  • Kolme sointua riittää tangokuninkaillekin

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela ovat yhdistäneet voimansa duoksi, joka alkaa keikkailla yhdessä ja levyjäkin on tekeillä. Levylautakunnassa Marko ja Jukka saavat arvioitavakseen viikon uutudet. Tämän duon täydentää trioksi toimittaja Maija Salminen. Pisteet ja kommentteja 1.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua