Muoto on säveltäjän tekemä musiikkiarkkitehtuuri. Musiikinteorian avulla muotoja tunnistetaan ja luokitellaan. Muotoanalyysi jäsentää teoksia. Säveltäjälle muoto ja teostyyppi ovat melkein kuin yksi asia. Tiettyinä aikoina on suosittu tiettyjä teostyyppejä.
Sibelius ei vuonna 1899 säveltänyt eikä julkaissut Finlandia-nimistä sävelrunoa eikä "Finlandia-hymniä". Tämä yhdeksän minuuttia kestävä rakennelma oli alun perin laajempimuotoisen kuvaelmamusiikin finaaliosa. Tuntemamme sinfoninen runo on vasta muokattu versio tästä.
Sinfoniaorkesteri soittaa moniäänistä musiikkia, jonka eri äänten muodostamaa kudosta kutsutaan satsiksi. Moniäänisyys voi olla polyfoniaa tai homofoniaa. Polyfonisessa sävellystyylissä eri äänet ovat melodisesti ja rytmisesti itsenäisiä. Homofonisen sävellystyylin satsissa on yksi hallitseva melodia ja sen kanssa soinnulliset eli vertikaaliset osatekijät (esim. Finlandian hymniosa). Samanaikaisesti soivien äänten määrä voi vaihdella paljonkin. Materiaali ei perustu äänten väliseen imitaation, kuten polyfoniassa.
Fuuga on polyfoninen sävellysmuoto ja samalla sävellystyyppi. Pääteemaa imitoidaan yleensä kahdella tai kolmella muulla äänellä. Äänet ovat keskenään kontrapunktissa eli ne luovat vastakohtaisuutta toisiinsa ja etenkin päämelodiaan nähden. Kuuntele esimerkkinä J.S. Bachin Pieni fuuga.
Sonaatti koostuu osista nopea–hidas–nopea. Pianon ja kitaran tyylisten soitinten sonaatit ovat sooloteoksia. Muillekin soittimille kirjoitetaan soolosonaatteja, mutta useimmiten "sonaatteja soittimelle ja pianolle". Soitinsarja on läheistä sukua sonaatille.
Sinfonia noudattaa yleensä osien järjestystä nopea–hidas–scherzo–nopea, jossa kaksi viimeistä osaa ovat lyhyempiä kuin kaksi ensimmäistä. Scherzo on rytminen irtiotto muista osista ja luonteeltaan leikkisä. Sinfoninen runo, orkesterikappale ja orkesterisarja ovat sinfonian suppeampimuotoisia lähisukulaisia.
Konsertto on osarakenteeltaan ja kokoonpanoltaan kuin solistille ja orkesterille sävelletty sonaatti. Solisteja voi olla myös useita.