Hyppää pääsisältöön

Susi tulee ja vie

kirjailija Marjo Niemi
kirjailija Marjo Niemi Kuva: Teos / Heini Lehväslaiho Marjo Niemi (kirjailija),marjo niemi

Monimuotoisuus on tulevaisuuden läsnäoloa. En puhu mistään lautasmallista, vaan siitä tuutista joka pursuaa pursuamistaan mitä kekseliäimmin tavoin takapihoilla, asunnoissa, luonnoissa, näyttämöillä, suurissa huoneissa, päissä, missä tahansa, sekä paperilla, kankailla, saven, puun, soittimien, ihmisruumiiden, koneiden, kipsin ja vielä tuntemattomien materiaalien muodoissa. Sekä missä muodossa tahansa. Ei se ole kaaos, se on taiteen ekosysteemi. Se on herkkä kuin mikä.

Kukaan viisas ihminen ei kyseenalaista sen ekosysteemin arvoa, mutta maailmasta on tullut niin monimutkainen ja arvaamaton, että mittatikku on hädässä kärsivälle kouriintuntuvuudessaan parempi turvarätti kuin mielikuvitus ja ajatuksen rohkeus. Sillä tikulla voi mitata vain rahaa ja sitäkin vain nopealla aikavälillä.

Koko ekosysteemi helisi, vuosi vuodelta yhä vaimeimmin kilahduksin.

Amerikan Yhdysvaltojen vanhimman kansallispuiston Yellowstonen sudet tapettiin 1920-luvulla. Se oli huonompi juttu. Peurat ja hirvet alkoivat liikkua laiskasti, pysytellä sijoillaan ja vaihtaa paikkaa vasta kun alue oli kaljuksi syöty. Koko ekosysteemi helisi, vuosi vuodelta yhä vaimeimmin kilahduksin.

Vuonna 1995 neljäkymmentäyksi sutta siirrettiin puistoon. Nopeasti peurojen ja hirvien kannat pienenivät, tervehtyivät ja eläimet alkoivat taas liikkua. Metsät ja kasvit kukoistivat jälleen, jonka jälkeen kukista riippuvaisten hyönteisten kannat kasvoivat, josta seurasi taas lintukantojen kasvu ja monipuolistuminen. Koska oli taas puita ja puhdasta vettä, alkoivat majavakannat rehottaa, puhdas vesi ja majavien patotyöskentely paransivat kalakantoja ja laajensivat ekologista lokeroa muillekin eläimille. Susien pistettyä kojoottikannat kuriin kasvoivat jänisten ja hiirten suvut, sitten niitä metsästävien kotkien, kettujen, mäyrien ja hillerien. Susien jättämät haaskat auttoivat karhukantaa ja elpyneistä metsistä riitti marjoja kouraistavaksi. Susien paluu lopetti eroosion, puut ja kasvit vakauttivat jokien törmät uudelleen. Alunperin vain neljäkymmentäyksi sutta muuttivat alueen maantiedettä nopeammin kuin kukaan osasi kuvitellakaan.

Marginaalitaide on susi. Se mahdollistaa taiteen monimuotoisuuden.

Marginaalitaide on susi. Se mahdollistaa taiteen monimuotoisuuden, uudistumisen ja tulevaisuuden.

Taide menee kovaa vauhtia tulevaisuutta kohti, Suomi on ollut viisas panostaessaan pitkäjänteisesti taiteen rahoitukseen. Koska kielialueemme ja väestömme on pieni, eivät yleisö ja yksityinen rahoitus hyvällä tahdollakaan pidä ekosysteemiä elossa. Ja jos vain sudetkin poistetaan, jätetään taiteen ekosysteemi eroosion armoille.

Suden lailla usein vaaralliseksi, pelottavaksi ja turhaksi koetun marginaalisen taiteen merkitystä ei aina ymmärretä kokonaiskuvassa. Oma maku ei ole hyvä mitta, sillä kaikki taide vaikuttaa siihen, että on olemassa myös taide josta minäkin nautin.

Miksi tanssijat sätkivät mustassa laatikossa, miksi väriä on ruiskittu taululle kun piirtääkin osattaisiin, miksi alaston performanssitaiteilija seisoo nurkassa sormi pyllyssä?

Jonkun saattaa olla vaikea ymmärtää, miksi tanssijat sätkivät mustassa laatikossa tunteellisesti, miksi väriä on ruiskittu taululle kun piirtääkin osattaisiin, miksi alaston performanssitaiteilija seisoo nurkassa sormi pyllyssä, miksi kirjan sivu on täynnä sanoja ilman välimerkkejä tai yhtään ymmärrettävää lausetta. Siinä hämmentyy, ei tiedä mihin mittatikun työntäisi.

Herää kysymys siitä mitä hyötyä tällaisesta on. Mitä hyötyä on tanssijoista jotka sätkivät nolosti mustassa studiossa? Mitä hyötyä on kokeilevasta runoudesta, joka vaikuttaa siltä kuin joku olisi istahtanut joutessaan näppäimistön päälle? Mitä hyötyä on performanssitaiteesta, jossa jonkun pitää aina vilauttaa, tai tauluista joita naapurin Maire-mummokin osaisi maalata?

Palataan Yellowstoneen. Ihmiset eivät kovin pidä susista. Tapetaan sudet. Jätetään vain mukavat pörröiset luontokappaleet. Parit karhut voi jättää, ne ovat niin mukavan pulleita, suloisen äksyjä ja liittyvät ihmisen alkurituaaleihin nyt kuitenkin. Sitten katsellaan miten hirvet ja peurat syövät itsensä ja ekosysteemin kuoliaaksi. Kun viimeinenkin ennen pullea karhu on nääntynyt, seistään yhdessä hetki alavalla kuivalla kaljulla. Tunnetaan hämmennystä omista voimistamme. Koetaan tuuli ja nälkä. Muistellaan ekosysteemiä, potkaistaan kuivaa maata.

Valtavirta tarvitsee marginaalia, kuten Yellowstone susia.

  • Kadonneet: kukko, kirjat, painolaatat ja Daniel Medelplanin maine

    Medelplanin puuaapinen edisti lukutaitoa 1700-luvulla.

    Suomessa oli 300 vuotta sitten samanlaisia huolia kuin tänäänkin: miten sivistää kansaa ja estää lukutaitoa katoamasta? Siksi on syytä muistaa Pälkäneen puuaapista. Käsi pystyyn kuka tietää Daniel Medelplanin? (s. noin 1657 Turku – k. 18. elokuuta 1737 Pälkäne) Pelkään ettei moni, vaikka syytä olisi. Katoavaista on maine ja kunnia?

  • Avaruusromua: Maailman vaarallisin olento!

    Homo sapiens on biologian historian tappavin laji.

    Noin miljoonaa eläin- ja kasvilajia uhkaa sukupuutto. Uhan alla olevien lajien määrä on suurempi kuin milloinkaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa. Noin miljoona eläin- ja kasvilajia, joita ei kohta enää ehkä ole. Eikä se siihen lopu. Lajien kuoleminen sukupuuttoon kiihtyy valtavaa vauhtia. Meillä ihmisillä on kyseenalainen kunnia olla biologian historian tappavin laji. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Bertsolari yhdistää ja voimaannuttaa baskit

    Kilpalaulanta on baskien omaperäisen kulttuurin kulmakivi.

    Pohjois-Espanjassa Atlantin rannikolla sijaitseva Espanjan itsehallintoalue Baskimaa on omaperäinen sanan kaikissa merkityksissä. Alueen kieli on mahdollisesti viimeinen jäänne Länsi-Euroopassa ennen indoeurooppalaisten kielten leviämistä puhutusta kieliryhmästä. Baskin kieli, eli euskara on alueen kulttuurin säilymisen perusta.

  • Avaruusromua: Kieli, jota emme ymmärrä

    Voiko tekoäly kehittää oman koneiden välisen kielen?

    Koneet kuuntelevat meitä. Ne ymmärtävät meitä yhä paremmin. Koneet myös puhuvat meille. Ne puhuvat tosin vielä melko alkeellisin tavoin, mutta kuinka kauan? Mikä on puhutun kielen rooli yhä elektronisemmaksi ja digitaalisemmaksi muuttuvassa tulevaisuudessa? Oletko kuullut kielestä nimeltä darkvoice? Kielestä, jota me emme ymmärrä. Toimittajana Jukka Mikkola.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri