Viritys

Viritys on soittimen asettamista oikeaan vireeseen. Tietystä värähtelytaajuudesta poikkeaminen on epävireisyyttä. Orkesterissa oboisti antaa viritysäänen. Soittajien pitää aina tietää, mitä virettä eli hertsilukemaa missäkin kokoonpanossa käytetään.

Oboisti antaa viritysäänen, koska ääni on läpitunkeva ja hän soittaa istumajärjestyksen keskellä. Oboella on myös pitkä perinne yhtenä orkesterisoittimena. Jousiorkestereissa konserttimestari tai joku muu ykkösviulisti antaa viritysäänen.

Sinfoniaorkesterin eri soittimet menevät eri aikavälein epävireeseen. Konserttien alkujen virityshetket ovat pikemminkin tarkistuksia, koska jokainen soittaja virittää etukäteen mittarin avulla. Joissakin tapauksissa oboisti antaa yksiviivaisen a-sävelen lisäksi yksiviivaisen b:n vaskisoittajia varten.

Viime vuosisadalla niin sanotun keski-c:n yläpuolinen a eli yksiviivainen a saatiin lopullisen tuntuisesti vakiinnutettua tasoon 440 Hz. Epämääräisyys ei loppunut, mutta hertsilukemien maantieteellinen vaihtelevuus pieneni: Yhdysvalloissa on vaihtelua 440:n ja 442:n välillä, Englannissa yleisempää on 440 ja manner-Euroopassa taas vaihdellaan 442:n ja 443:n välillä.

Vuosien kuluessa sinfoniaorkesterin viritystaso on noussut. Barokin aikana paikalliset viritystasot olivat nykyiseen verrattuna sekä reilusti matalampia että korkeampia. Niin sanottuna barokkivireenä voidaan yleistäen pitää tasoa 415 Hz, joka on noin puolta sävelaskelta nykyistä virettä matalampi.

Viritysjärjestelmät

Luonnonpuhdas viritys määrää sävelet luonnon yläsävelsarjan mukaisiin etäisyyksiin toisiinsa nähden. Puhdasvireisyys on aina sidoksissa sävellajiin. Samannimiset sävelet vaihtelevat vireeltään, joten puhtaus vaatisi pianon kaltaisten kiinteävireisten soittimien virittämistä joka sävellajia varten uudelleen. Laulajat ja vaikkapa viulistit voivat noudattaa jatkuvasti tällaista puhtautta. Taajuuksien väliset suhteet ovat puhdasvireisillä intervalleilla samoja kuin pienten kokonaislukujen suhteet.

Viritysjärjestelmät kehittyivät kiinteästi musiikin käytännön kanssa. Pythagoralaisessa virityksessä sävelten suhteet määräytyvät puhtaiden kvinttien mukaan. Tämä tapahtui terssien vireen kustannuksella, mutta keskiajan yksiäänisyydessä sekä varhaisessa moniäänisyydessä ei käytetty terssiharmoniaa. Keskisävelviritys huomioi terssien puhtauden ja kavensi kvinttejä. Modulointi oli hyvin rajattua.

Renessanssin ajasta lähtien viritykset tehtiin temperoituina eli kiinteävireiselle soittimelle väistämättömien kompromissien kautta. Hyvä viritys (saksankielinen adjektiivi wohltemperiert) ja tasavireisyys ovat keskisävelvirityksen ohella temperoituja järjestelmiä. Hyvässä virityksessä sävellajien määrä laajeni, ja sävellajeilla oli virityksen takia vaihtelevaa ilmaisuvoimaa, joka myöhemmin menetettiin.

Tasavireisessä järjestelmässä oktaavi jäi ainoaksi luonnonpuhtaaksi intervalliksi. Kvintit ovat hieman epäpuhtaita (matalia). Enharmonisuus toteutuu jokaisessa sävelessä. Kaikki sävellajit kuulostavat samanlaisilta ja ovat käyttökelpoisia. Tasavireisyyden nousu ajoittui täysromantiikan musiikin muunnesointujen runsauteen sekä myöhempään 12-sävelmusiikkiin sopivalla tavalla.

Mikrotonaalisuus tarkoittaa monenlaista musiikkia, jossa on käytössä puolisävelaskelia pienempiä intervalleja tai jonka viritys pohjautuu muuhun kuin 12-säveliseen tasavireisyyteen. Oktaavin jakautumiselle on lukuisia erilaisia järjestelmiä. Nykymusiikkiteosten erilaisten viritysmerkintöjen lukeminen ja toteuttaminen on nykyään aivan tavallista orkesterisoittajan työssä.