Kimmo Vanhatalo
Yle
1977 ensi-iltansa saanut Saturday Night Fever — lauantai-illan huumaa oli diskomusiikin kaupallisen menestyksen huippukohta. Se johti vastareaktioon ja liikkeeseen, jolla oli vain yksi tavoite: diskona tunnetun musiikillisen taudin tuhoaminen.
Vuonna 1979 DJ Steve Dahl marssi sotilasasussa Chicagon Comiskey Parkissa, baseball-joukkue Chicago White Soxin kotikentällä. Meneillään oli väliaika kahden ottelun välissä niin sanotussa doubleheader-pelissä White Soxin ja Detroit Tigersin välillä.
Tavallisesti kehnosti menestyneen chicagolaisjoukkueen peleissä oli noin 15 000 katsojaa. Tuona heinäkuisena päivänä vähän alle 45 000 henkeä vetävälle stadionille oli ahtautunut yli 50 000 ihmistä, ja he alkoivat olla yhä kiihtyneemmässä tilassa.
Suuri osa yleisöstä ei ollut tullut katsomaan peliä. Dahl ja White Soxin promootiosta vastannut joukkueen omistajan poika Mike Veeck olivat järjestäneet väliaikaohjelmaksi Disco Demolition Nightin. Ideana oli, että jokainen, joka toi peliin diskolevyn, pääsisi halvemmalla sisään. Pelien väliajalla yleisön tuomat levyt kerättäisiin laatikkoon, ja Dahl räjäyttäisi ne.
Dahl johti yleisön huutamaan iskulausettaan: “disco sucks, disco sucks, disco sucks…” Kentälle lenteli lisää levyjä. Lopulta koitti illan huipennus. Levylaatikko räjähti repien reiän kenttään. Vain 50 peliin palkattua turvamiestä eivät voineet mitään, kun villiintynyt yleisö kiipesi aitojen yli ja rynnisti kentälle. Tarvittiin mellakkapoliisien apua ennen kuin riehuva joukko saatiin kuriin.
Steve Dahl oli chicagolaisen rockradiokanava WLUPin DJ, joka oli jouluaattona 1978 saanut potkut vain diskomusiikkia soittamaan siirtyneeltä WDAI-kanavalta. WLUPilla Dahl lypsi saamiaan potkuja ja keskittyi ohjelmassaan diskon pilkkaamiseen. Hän rikkoi lähetyksessä diskolevyjä ja perusti kuuntelijoistaan koostuneen “anti-diskoarmeijan” nimeltään The Insane Coho Lips. Tämän fanijoukkonsa kanssa Dahl järjesti diskonvastaisia julkisuustemppuja ja häiriköi diskotapahtumia.
Dahl oli aistinut ilmassa olevan vastareaktion diskomusiikkia kohtaan. Disko oli noussut 1970-luvun alun underground-klubeista maailmanlaajuiseksi ilmiöksi vuosikymmenen lopulle tultaessa. Sen suosion huippukohta oli 1977 ensi-iltansa saanut John Travoltan (kuvassa) tähdittämä elokuva Saturday Night Fever – Lauantai-illan huumaa.
Saturday Night Fever oli sekä valtava kaupallinen menestys että kriitikkojen kiittämä. Se oli yksi niistä harvoista elokuvista, jotka eivät olleet pelkästään elokuvia, vaan kulttuuri-ilmiöitä.
Yksi olennainen tekijä Saturday Night Feverin menestyksessä oli sen soundtrack. Suurimmasta osasta elokuvan musiikkia vastasi jo 1960-luvulta asti toiminut popyhtye Bee Gees. Lähes kaikki sen elokuvaan tekemät kappaleet olivat valtavia hittejä.
Stayin’ Alive, How Deep Is Your Love, Night Fever ja If I Can’t Have You olivat kaikki Yhdysvalloissa listaykkösiä vuosina 1977–1978. Aikaisemmin julkaistut Jive Talkin’ ja You Should Be Dancing olivat nousseet listakärkeen jo vuosina 1975 ja 1976. Soundtrackin Bee Gees -kappaleista ainoastaan More Than a Woman ei noussut Yhdysvalloissa Billboardin listan huipulle.
Soundtrack-albumi nousi listakärkeen ympäri maailman, myös Suomessa. Tänäkin päivänä Saturday Night Fever on maailman kaikkien aikojen seitsemänneksi myydyin albumi ja toiseksi myydyin soundtrack-levy.
Menestyneitä diskokappaleita oli julkaistu ennen elokuvaakin, mutta viimeistään Saturday Night Fever teki musiikkityylistä koko kansan viihdettä ympäri maailman.
1970-luvun lopulla disko oli kaikkialla. Vaikutti siltä, että kuka tahansa saattoi tehdä hitin, kunhan siinä oli diskorytmi.
Rick Dees and His Cast of Idiotsin novelty-kappale Disco Duck nousi singlelistan kärkeen vuonna 1976. Meco yhdisti kaksi 1970-luvun lopun populaarikulttuuri-ilmiötä ja nousi listaykköseksi vuonna 1977 diskoversiolla Star Warsin teemasta. Vuonna 1978 lastenohjelma Sesame Streetin hahmot tekivät Sesame Street Fever -levyn, jolla esiintyi myös Bee Geesin Robin Gibb.
Rokkaritkin hyppäsivät diskon kelkkaan. Rolling Stones nousi Billboardin listan kärkeen Miss Youlla, Rod Stewart Do Ya Think I’m Sexyllä, Queen Another One Bites the Dustilla ja Pink Floyd Another Brick in the Wall (Part 2):lla.
Jopa Kiss ja Grateful Dead tekivät diskokappaleet.
Vastareaktio oli vääjäämätön. Steve Dahlin diskonvastainen liike oli ajoitettu täydellisesti. Vuoteen 1979 tultaessa diskon ylitarjonta alkoi kyllästyttää suurta yleisöä.
“Disko tappoi itsensä. Liian paljon tuotteita, liikaa ihmisiä, liian monta levy-yhtiötä hyppäsi sen kelkkaan. Silloin ilmestyi paljon huonoja levyjä. Se taisi mennä liian pitkälle”, diskotuottaja Giorgio Moroder kommentoi kirjassa The Last Party: Studio 54, Disco and the Culture of the Night.
Liike diskoa vastaan ei kuitenkaan edustanut pelkkää kyllästymistä popkulttuuri-ilmiötä kohtaan, vaan siinä oli myös synkempiä sävyjä.
Alun perin disko oli ollut mustien, latinojen ja homoseksuaalien musiikkia. Monet diskokulttuurin puolet eivät istuneet Amerikan sydänmaan ajatusmaailmaan, jota Steve Dahl seuraajineen edusti.
He kritisoivat diskokulttuurin pinnallisuutta, elitismiä ja laumasieluisuutta. Näin diskon vastustajat edustivat myöhemmin popmusiikin piirissä yleistä ajatusta, jonka mukaan rock oli jotakin aitoa, rehellistä ja syvällistä. Diskon väriloisto ja hedonismi nähtiin näiden piirteiden vastakohtana.
Tavallista on, että tässä myös rockismiksi kutsutussa ajattelussa valkoisten heteromiesten kulttuuri nähdään parempana kuin kulttuuri, jonka pääasiallisia tekijöitä tai yleisöä ovat etniset ja seksuaalivähemmistöt tai naiset.
Lopulta Dahlin ja hänen seuraajiensa toiminta oli lähinnä ahdasmielistä öykkäröintiä. Disko saattoi vaikuttaa elitistiseltä hienon klubin oven ulkopuolelle jääneestä, mutta todellisuudessa se juhli yhteisöllisyyttä, lupaa olla oma itsensä ja kaikkien mahdollisuutta osallistua juhliin.
Tämän saattoi päätellä jo diskokappaleiden nimistä. MFSB:n Love Is the Message, Donna Summerin I Feel Love, Sister Sledgen We Are Family ja Diana Rossin I’m Coming Out henkivät yhteisöllisyyttä, seksuaalista vapautumista ja rakkauden monimuotoisuutta.
Vaikka diskohittejä ilmestyi vielä 1980-luvun alussa, diskon kaupallinen suosio ei enää noussut samalle tasolle vuoden 1979 jälkeen. Vuoden suosituin single Billboardin listalla oli lopulta The Knackin rockhitti My Sharona.
Disco Demolition Night- tai disco sucks -paitoihin pukeutuneet diskon vastustajat eivät kuitenkaan onnistuneet pysäyttämään diskoa. Se ei kuollut vaan muuntautui ja haarautui lukuisiksi 1980-luvun tanssimusiikin ja elektronisen musiikin genreiksi.
Disko oli olennainen osa housen, hi-NRG:n, synapopin, hip hopin, post punkin, mutanttidiskon ja lukuisten muiden genrejen DNA:ta. 1980-luvun suurimmat tähdet Madonna ja Michael Jackson olivat kumpikin diskomusiikin lapsia.
Euroopassa diskoa tehtiin innokkaasti myös 1980-luvulla. Etenkin Italiasta tullut italodisko nauttii tänäkin päivänä vankkaa kulttisuosiota. Laajemmin eurooppalaisesta diskosoundista saattoi vetää melko suoran viivan 1990-luvun eurodanceen ja siitä nykypäivään asti.
Nykyään diskon vaikutus kuuluu laajasti musiikissa. Artistit Lady Gagan kaltaisista poptähdistä Hercules and Love Affairin tapaisiin vaihtoehtoisempiin nimiin ovat ammentaneet diskon musiikillisesta perinnöstä. Vuoden 2013 isoin hitti, Daft Punkin Get Lucky, oli silkkaa diskoa. Diskovaikutteita on kuultavissa myös vuoden 2015 jättihitissä, Mark Ronsonin Uptown Funkissa.
Lopulta disko säilyy niin kauan kuin sen viesti ilosta, tanssimisesta, musiikista, rakkaudesta, vapaudesta, hyväksynnästä ja yhteisöllisyydestä kiehtoo ihmisiä.
Ja miksei kiehtoisi?
Kukapa ei haluaisi toisinaan vaipua musiikin syleilyyn, unohtaa ympäröivän maailman ja tanssia peilipallon säihkeessä.
