Hyppää pääsisältöön

Globalisaation lähettiläät

”Rajoja ei ole vedetty käsittelemään eroavaisuuksia; rajat on vedetty siksi että eroavaisuuksia on etsitty, löydetty ja keksitty, koska rajat on piirretty – näin perusteli, ja perusteellisesti havainnollisti, Fredrik Barth, suuri norjalainen antropologi vuonna 1969 kirjassaan ´Etniset ryhmät ja rajaviivat. Kulttuuristen erojen yhteiskunnallinen organisoituminen.´

vanha mies puhujanpöntössä
vanha mies puhujanpöntössä zygmunt bauman

Tällä lainauksella aloitti kuuluisa puolalaissyntyinen sosiologi Zygmunt Bauman tuoreen artikkelinsa `The Messengers of Globalisation` eli globalisaation lähettiläät, jossa hän puolustaa siirtolaisten ja pakolaisten ihmisoikeuksia. Teksti julkaistiin vähän ennen Pariisin viimeisimpiä terrorihyökkäyksiä. Bauman on itsekin ollut pakolaisena toisen maailmansodan aikana, ensin natseja paossa Neuvostoliitossa ja toisen kerran, tultuaan erityisesti holokaustitutkimustensa ja vuonna 1968 Puolassa vallinneen antisemitistisen kampanjan vuoksi erotetuksi Varsovan yliopiston virastaan, hän jatkoi siirtolaisena Isoon-Britanniaan Leedsin yliopistoon sosiologian professoriksi, josta tehtävästä jäi eläkkeelle vuonna 1990. Bauman toimii edelleen 90- vuotiaana aktiivisesti Englannista käsin arvostettuna emeritusprofessorina.

Hänen useista kirjoistaan on suomennettu kolme eli `Sosiologinen ajattelu´, ´Postmodernin lumo` ja `Notkea moderni´. Mutta mennään takaisin rajoihin, joita käsittelevä kirjoitus on julkaistu Eutopia- nimisessä, ajatuksia eurooppalaisuuteen tuovassa nettiaikakauslehdessä.

”Eroavaisuuksia on innokkaasti ja tehokkaasti kalastettu keinona valjastaa ne tosiasiassa perustelemaan rajojen olemassaolo: oikeuttaaksemme yhteisen erottelun yhtä hyvin kuin orwellilaisen kaksoiskielen, punninnan kahde´lla eri vaa´alla –taktiikan, ja hyväksyäksemme kaksinaisen käyttäytymisen säännöt, jotka toivoaksemme turvaavat nämä rajat ja kenties – ei enempää eikä vähempää – jopa oikeasti pystyttävät neljä metriä korkeat muurit, piikkilanka-aidat ja vankilat, jotka odottavat näitä kauttakulkijoita.”

Zygmunt Baumannin mukaan Eurooppa elää nyt siinä tilanteessa, jota Fredrik Barth kirjassaan kuvasi. Aikakauttamme leimaavat populistiset ja äärioikeistolaiset liikkeet, jotka siirtyvät vauhdilla kohti poliittisen vallan keskiötä.

Bauman muistuttaa, että Välimerellä tapahtuneen vuoden 2013 Lampedusan hukkumiskatastrofin jälkeen eurooppalaiset poliitikot eivät ole muuttuneet. Tästä osoituksena hänen mukaansa lokakuussa 2014 kirjoitti Maximillian Popp saksalaisessa Der Spiegel-lehdessä näin:

”Pakolaisilla ei ole laillista tietä tulla Eurooppaan – ei ainakaan useimmilla syyrialaisilla, joista vain hyvin harva on päässyt ns. kiintiöpakolaisena Saksaan. Ei myöskään irakilaisilla, eikä esimerkiksi levottomilla alueilla Länsi-Afrikassa asuvilla. Heidän, jotka haluavat anoa pääsyä turvapaikanhakijaksi, pitää ensin saapua tänne laittomasti, salakuljettajien veneillä, piilossa minibusseissa ja tai matkustaa väärennettyjen asiakirjojen avulla.. EU on eristämässä itsensä.. EU:n muuttuminen yhä enemmän linnoitukseksi saa aikaan vain enemmän kuolemia sen rajoilla. Monet pakolaiset joutuvat käyttämään vaarallista vesitietä, koska Frontex sulkee kaikki maareitit.”

Zygmunt Baumanin sanoo, että kaikista käytännön pyrkimyksistä huolimatta, EU:n reaktio juuri Lampedusan tragediaan jää pysyväksi muistoksi sen lukemattomista toistumiskerroista huolimatta. Veljellisyyden aalto pääsi vyörymään yli Euroopan vasta kun kuva pikkuisen Aylan Kurdi – nimisen pojan ruumiista Turkin rantaan huuhtoutuneena herätti hetkellisesti koko nukkuvan mantereen väestön. Mutta tunnetta ei Baumanin mukaan kestänyt kauan ja asenteet ovat vain päivä päivältä tiukentuneet suhteessa rajavalvontaan.

”Samaan aikaan myötätunnon osoitukset tragedioiden keskellä eläviä ihmisiä kohtaan ovat ajautumassa takaisin marginaaliin putsaten tilaa poliittisen kentän jatkuvalle hälytystilalle, jolloin sieltä löytyy enää sijaa välinpitämättömyydelle, mutta ei moraaliselle herkkyydelle. Poliittinen debatti on palannut takaisin ´pidättäkää tavanomaiset epäillyt´ -asentoon, joka on sekoitus sekä talouteen että turvallisuuteen liittyviä pelkoja.”

Zygmunt Baumanin havainnollistaa sanomalla, että on olemassa eräs seikka, jota julkisessa keskustelussa on vain vähän sivuttu kun tämä muutos on tapahtunut. Nimittäin se tosiasia, että tämä massiivinen vyöry, jossa muukalaiset koputtavat ovillemme ja jossa olemme eräänlaisia sivustakatsojia, ei ole meidän omaa aikaansaannostamme sen paremmin kuin että voisimme siihen jotenkin vaikuttaa. Ei siis ole siinä mielessä ihme, että pakolaisiin on suhtauduttu, kuten Bertolt Brecht aikanaan ilmaisi, eräänlaisina `huonojen uutisten lähettiläinä`.

”Turvapaikanhakijat tekevät meidät tietoisiksi ja muistuttavat meitä sellaisista asioista, jotka oikeasti haluaisimme unohtaa ja toivoa pois: Muistutus jostakin globaalista, etäisestä, ajoittain kuullusta asiasta, joka ei ole käsin kosketeltavaa, muistutus hämäristä ja salaperäisistä voimista, jotka ovat tarpeeksi vahvoja puuttuakseen elämänkulkuumme riippumatta omista valinnoistamme tai siitä yritämmekö olla huomaamatta niitä lainkaan.”

Turvapaikanhakijat ovat anteeksiantamattomien voimien uhreja, ja heidän eräänlainen päätehtävänsä on havahduttaa meitä siihen, että elintasomme ja turvallisuutemme lepää hauraalla pohjalla. He ovat Baumanin mukaan tulleet tänne niin kutsuttuina ´avant-garde`- joukkoina pystyttämään kasarmeja keskuuteemme.

”Nämä sydämettömän kohtalon uhreiksi vastoin omaa tahtoaan nomadeiksi joutuneet muistuttavat ärsyttävästi ja raivostuttavasti meitä omasta haavoittuvaisuudestamme; kuinka särkyvää onkaan oma hyvinvointimme. On kovin inhimillinen tapa syyttää ja rangaista heitä, jotka ovat sanansaattajia, sen sijaan, että syyttäisimme niitä globaaleja voimia, jotka tosiasiallisesti ovat saattaneet elämämme pysyvään epävarmuuden tilaan ja vieneet luottamuksemme suunnitella elämäämme turvallisesti eteenpäin.”

Zygmunt Bauman puhuu globaaleista voimista tarkemmin niitä erittelemättä ja korostaa, että koska emme mahda näille meitä ohjaaville voimille juuri mitään, niin se nostaa pintaan piilossa ollutta vihaa pintaan ja kohdistuu heihin, jotka ovat konkreettisesti tulleet ikään kuin käden mitan päähän.

”Me voimme, niin sanoakseni, manata pois tämän valtavan laajan näköalan tuoneen kuvan. Se ei tosin johda mihinkään, mutta se saattaa helpottaa avuttomuudessamme ja auttaa meitä kohtaamaan sen ajatuksen, että meidän paikkamme maailmassa on ailahtelevaisuus.
Kaikki tämä, ja tätä toistan, ei ole lähelläkään niitä epäinhimillisiä koettelemuksia, joita olemme todistamassa, puhumattakaan sen estämisestä, että joudumme vedetyksi yhä syvemmälle välinpitämättömyyden ja epäinhimillisyyden syviin vesiin.”

Baumanin mielestä olemme joutuneet jo useasti rikkomaan filosofi Immanuel Kantin kategorista moraalista imperatiivia vastaan tekemällä toisille sitä mitä emme haluaisi itsellemme tehtävän.

”Meitä kutsutaan jakautumaan yhdistymisen sijaan – ja näin auttamaan globaalien voimien hallitsemisstrategiaa, joka on tämän murhenäytelmän pääsyy. Kuinka raskaita ovatkaan nämä uhrien maksamat kustannukset ja kuinka tuskallisia itse-uhrauksia tämä vaatiikaan heille solidaarisuutta osoittavilta lyhyellä aikavälillä. Mutta pitkällä aikavälillä tämä myötätunnon osoitus on ainoa ratkaisu, jolla kyetään tilanteen paheneminen jollakin järkevällä tavalla saamaan estetyksi.”

Bauman lainaa saksalaista sosiologia Georg Simmeliä, joka on sanonut, että konflikti on integraation eli yhdistymisen alkusoitto. Eräänlainen kontakti, vaikutus, jolla synkkä hetki voidaan siirtää pois maisemaa rumentamasta, ja näin puhdistaa ilmaa. Jos ei lainkaan haasteta, muukalainen jää muukalaiseksi. Ikuisesti tuntemattomaksi.

”Yhteenotto on ikään kuin oveen koputettaisiin usean kerran peräkkäin tiheään rytmiin tai että vaadittaisiin kurkitusaukon olevan kunnossa ja sen kautta tulijaa voitaisiin huolellisesti tutkia. Ne, joiden oveen koputetaan voivat kyllä reagoida ikään kuin uhkaavaan vaaraan laittamalla oveen lisälukkoja ja ympäröimällä koko talon valvontakameroilla.”

Jos toimitaan sulkeutumalla niin keskusteluyhteys eli eräänlainen horisonttien yhdentyminen on silloin rikki. Simmel oletti, että ilmaisi konflikti sitten keskinäistä rakkautta tai vihaa, se voi kuitenkin johtaa ulos eristäytymisestä ja vieraantumisesta ja johtaa vuoropuheluun – dialogiin, jossa jaetaan yhteistä ihmisyyttä. Näin muuri vaihtuisi sillaksi.

”Ensimmäinen este yhteisen vieraantumisen tieltä poispääsemiseksi on kieltäytyminen vuoropuhelusta: ollaan varautuneita ja välinpitämättömiä eikä keskitytä. Rakkauden ja vihan vastakohtien lisäksi joudutaan ajattelemaan kolminaisuutta rakkaus, viha ja välinpitämättömyys.”

Tässä kohtaa puheenvuoroaan Zygmunt Bauman lainaa paavi Franciscusia, joka Lampedusan onnettomuuden aiheuttaman tunnekuohun vuoksi sanoi näin:

”Kuinka moni meistä – minä mukaan lukien – on kadottanut sisäisen ryhtinsä; emme enää kiinnitä huomiota maailmaan, jonka keskellä elämme. Emme välitä, emme suojele sitä minkä Jumala loi meille kaikille emmekä enää edes pysty välittämään toisistamme! Kun ihmisyys kokonaisuutena menettää merkityksensä, johtaa se tämänkaltaisiin onnettomuuksiin, joita nyt olemme olleet todistamassa. ..Nyt on pakko kysyä: Kuka on vastuussa näiden veljiemme ja sisartemme verestä? Ei kukaan! Se on vastauksemme. En minä ole vastuussa, minulla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa, syyn täytyy olla jonkun toisen, mutta tämä ei ole todellaan minun syyni… Tänään kukaan maailmassamme ei oikein halua kantaa vastuuta, olemme menettäneet kyvyn kantaa vastuuta veljistämme ja sisaristamme… Mukavuuden kulttuuri on saanut meidät ajattelemaan vain itseämme ja vienyt meiltä herkkyyden toisten ihmisten hätää kohtaan ja elämään eräänlaisessa miellyttävässä saippuakuplassa, joka on tyhjä ja tarjoaa vain välinpitämättömyyteen johtavan harhakuvitelman; todellakin, se johtaa myös välinpitämättömään suhtautumiseen globalisaatiota kohtaan. Tässä globalisoituneessa maailmassa meistä on tullut välinpitämättömiä globalisaation seurauksia kohtaan. Olemme tottuneet muiden kärsimyksiin; se ei minuun vaikuta, se ei minua kosketa; se ei ole minun asiani!”

Näin lainasi omassa kirjoituksessaan Paavi Franciscusta juuri 90 vuotta täyttänyt kaksinkertainen pakolainen, puolanjuutalainen ja englantilaistunut länsimaiden omatunto, emeritus sosiologi Zygmunt Bauman. Ja kysyy vielä oman kokemuksensa voimalla onko kukaan tänään, tässä kovien taloudellisten päätösten maailmassa, vuodattanut kyyneliä pakolaisten vuoksi?

”Ihmisten välisiä eroja etsimällä etsitään, koska rajat on piirretty ja vedetty.”

Juha Kulmanen

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta