Elämä ei ole helppoa, kun puoliso surmataan, kasvatettavana on kaksi pientä lasta ja rahat on loppu. Mutta niin vain Minna-Maria sekä hänen lapsensa Veera ja Ville löysivät tien onnelliseen elämään. Sillä tiellä yhtenä suunnannäyttäjänä ja lohdunantajana oli Hectorin musiikki. Veera ja Ville pyysivätkin legendan mukaan, kun he kiittivät äitiään kaikesta, mitä ovat saaneet.
Perheen isä menehtyi vain 29-vuotiaana marraskuussa 1989. Veera oli silloin viisivuotias, ja Ville täytti isänsä hautajaisten jälkeisenä päivänä neljä vuotta. Lapset olivat niin pieniä, etteivät he onnekseen tajunneet tragediaa sen koko laajuudessa - rakas isä vain hävisi arjesta pienten ihmisten mielessä.
Isän kohtalo oli joutua henkirikoksen uhriksi. Perhe asui tuolloin Kotkassa, mutta pian leskenä olo pienellä paikkakunnalla alkoi ahdistaa Minna-Mariaa. Niinpä hän pakkasi vähäisen määrän omaisuutta autoon ja muutti toiseen kaupunkiin aloittaakseen kaiken alusta.
- Moni ajatteli, että minun kuuluisi jäädä lesken rooliin, mutta päätin toisin. Muutin lasten kanssa Tampereelle, joka oli meille vieras kaupunki. Opiskelun lisäksi tein töitä, jotta saatoin elättää perheeni, Minna-Maria kertoo blogissaan.
Häkellyttävä päivärytmi
Minna-Maria ei luovuttanut, vaikka elämä antoi täysiverisen vastuksen. Hän piti huolta kahdesta eläväisestä lapsestaan, opiskeli ja paiski töitä samaan aikaan. Päivärytmi oli häkellyttävä: Minna-Maria opiskeli joka yö klo 22-02, nukkui sitten muutaman tunnin ja heräsi aamukuudelta aloittamaan päivää lasten kanssa. Sellaista väsymystä hän ei ole kokenut enää koskaan.
Meillä oli yksi keittokirja, jota lasten kanssa selailimme iltaisin ja suunnittelimme, mitä ihania ruokia teemme, kun meillä olisi niihin varaa.Tilanne helpottui vähän, kun Veera ja Ville aloittivat koulun. Silloin he ymmärsivät, miten tärkeää opiskelu on äidillekin on. Kolmikolla oli sopimus, että jos äiti sai kolmosen tai paremman numeron kokeista, lapset saivat pienen palkinnon. Se saattoi olla vaikkapa karkkirasia tai yhteinen elokuvailta vuokraleffan parissa. Palkinto tarkoitti, että äiti oli saanut lukea kokeisiin edes hetken rauhassa.
”Olemmeko voittaneet lotossa?”
Veera kertoo, että vaikeassa elämäntilanteessa lapsista ja äidistä muodostui tiivis kolmikko, joka piti ja on aina pitänyt yhtä.
- Meillä ei ole ollut sellaista perinteistä äiti-lapset-suhdetta. Äiti opiskeli ja teki kovasti työtä, mun tehtävä oli kasvaa jo pienestä pitäen vastuuseen ja pitää villistä veljestä huolta. Huomasin koulussa ollessani, että ikätoverit tuntuivat vähän lapsellisilta, sen verran isoja asioita sain vastaani jo nuorena, sanoo Veera.
Veeralla on itsellään nykyisin 7- ja 10-vuotiaat lapset.
- Minun olisi tosi vaikea kuvitella, että he olisivat niin paljon kahdestaan, kuin me Villen kanssa oltiin. Mutta silloin se oli ihan normaalia, ei me sitä osattu outona pitää. Meillä oli monesti tosi tiukkaa taloudellisesti ja opittiin Villen kanssa siihen, että aina rahaa ei ollut.
Perhe muistaa, miten isoäiti tuli kerran käymään Kotkassa heitä tervehtimässä. Hän osti vierailullaan kaappeihin kolme kassillista ruokaa. Ville avasi koulusta tullessaan kaapin ovet, katseli ihmeissään hyllyillä olevaa ruokamäärää ja kysyi, onko perhe voittanut lotossa, kun ruokaa on niin paljon.
Tampereella kolmikko asui alivuokralaisena omakotitalon yläkerrassa. Huoneessa oli vain yksi sänky, joten Veera ja Ville nukkuivat patjoilla lattialla, vaatteet olivat pahvilaatikoissa. Kotkasta lähtiessä lapset olivat saaneet ottaa mukaansa vain kolme lelua, kun enemmälle ei yksinkertaisesti ollut tilaa. Kotkan-koti jäi vuokralle, jolla lyhennettiin talosta olevaa velkaa.
Vaikka kamalia asioita tapahtuu, ei peli ole menetetty.- Pahimpina aikoina meillä oli käytettävissä sata markkaa viikon ruokiin. Meillä oli yksi keittokirja, jota lasten kanssa selailimme iltaisin ja suunnittelimme, mitä ihania ruokia teemme, kun meillä olisi niihin varaa. Lasten ehdoton suosikki oli suklaakakku.
- Jos leipäjonoja olisi silloin ollut, siellä olisimme seisseet, Minna-Maria muistelee.
Raha oli välillä niin tiukilla, että laskuja meni ulosottoon. Yksi rästiin jäänyt lasku oli lasten koulukuvien maksu, Minna-Maria muistaa. Myös sosiaalitoimistossa asioiminen nöyryytti. Se ei kuitenkaan vaikuttanut kolmikon välisiin suhteisiin.
- Meillä on aina ollut hyvä suhde äidin kanssa. Hän ei ole ollut pullantuoksuinen, perinteinen äiti, me olemme olleet enemmänkin hyviä kavereita keskenämme. Ja olemme sitä edelleen!
- Välillä tuntuu, että se on puolisoillemme jopa epäreilua. Meidän kolmen rinkiin ei pääse osalliseksi, me muodostamme aina kokonaisuuden, jota kukaan ei voi rikkoa, eikä siihen pääse kukaan väliin, Veera kuvailee.
Äidille Hector kiitokseksi
Veeraa ihmetyttää edelleen, miten he saivat juonittua äidin mukaan yllätyspaikalle SuomiLOVEn nauhoituksiin.
- Ville oli saanut lauantaina esikoisensa, ja maanantaina me lähdimme Helsinkiin SuomiLOVEn nauhoituksiin. Äidille sanoimme, että mennään yhdessä katsomaan ohjelman kuvauksia, minne Ville oli saanut työnsä kautta vapaaliput. Äiti ei osannut epäillä mitään!
- Miten hän ei hoksannut juontamme! Ville oli juuri tullut isäksi ja ihan niin kuin minä nyt ajelisin Valkeakoskelta Helsinkiin töiden jälkeen maanantai-iltana jotain tv-kuvauksia seuraamaan, Veera nauraa.
Hector on aina ollut perheelle tärkeä artisti ja hänen laulujaan Ville, Veera ja Minna-Maria ovat kuunnelleet usein yhdessä. Hector oli myös isän lempiartisti.
- Äidille oli tärkeää, että opimme suomen kielen hyvin. Hectorin sanoitukset edustavat hyvää kieltä, ja siksikin häntä kuunneltiin paljon. Meillä ei iltaisin luettu satuja, vaan kuunneltiin Hectorin lauluja.
- Äidille varmasti isän kuolema ja siitä selviäminen, meistä yksin huolehtiminen, opiskelu ja työskentely yhtä aikaa sekä jatkuva huoli taloudesta ovat olleet välillä kamalia aikoja. Hectorin Yhtenä iltana on kappale, joka antoi mahdollisuuden haaveilla siitä, että voi unohtaa kaiken edes hetkeksi.
Ei syytä surkutteluun
Veera tahtoo muistuttaa, että vaikka perhe on kokenut kovia, heillä ei ole ollut syytä surkutteluun tai itsesääliin.
- Äiti ei koskaan surkutellut meidän kohtaloa, vaan muistutti ja painotti aina meille, että meistä voi tulla mitä vain. Hän kannusti meitä ja opimme, että meillä ei ole mitään syytä sääliä itseämme. Meillä on ollut hyvä lapsuus ja me olemme kaikki onnellisia nykyisissä elämissämme.
Veera sanoo, että hän toivoo kaikkien vanhempien muistavan, miten heidän kannustuksensa kannattaa aina lapsia ja vie eteenpäin.
- Vaikka kamalia asioita tapahtuu, ei peli ole menetetty, hän muistuttaa.
Isänsä tappajaakaan kohtaan Veera ei tunne katkeruutta.
- Ei minulla ole pahoja tunteita tai kaunaa häntä kohtaan. Kaikesta on kulunut niin paljon aikaa ja hän on tekonsa sovittanut. Mutta kyllä minä toivon, että hän näkee televisiosta Hectorin esityksen äidille.
