Mitä syntyy kun kirjailija, muusikko Maija Vilkkumaa ja kirjailija, muusikko Emma Hooper kohtaavat Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla? Tietysti paitsi kiintoisa keskustelu, myös riemukas vihellyskonsertti!
Kehoitan, että aloitat kuuntelemalla tätä:
Siinä soi Waitress for the Bees, kanadalaisen Emma Hooperin oma ääni, hänen musiikillinen sooloprojektinsa. Hienolla, herkällä ja omaperäisellä levyllä Albertosaurus on musiikkia yhteensä 26 minuuttia. Kahdeksan kappaletta, joista jokainen on nimetty dinosauruksen mukaan.
Kirjallisuusfestareilla vieraillut Hooper on siis paitsi kirjailija myös tutkija ja muusikko. Niinpä on ymmärrettävää, että kun häntä haastattelee nimenomaan Maija Vilkkumaa, puhutaan myös musiikista.
Oman äänen olemuksesta
- Kumpi on sinua lähempänä, musiikin tekeminen vai kirjoittaminen? Vai ovatko ne sinulle sama asia?, Maija Vilkkumaa aloittaa.
- Ei, ne eivät ole sama asia. Ja juuri sen takia ne molemmat ovat niin tärkeitä, Hooper vastaa.- Kun kirjoittamisessa tulee huono päivä ja paperille tuntuu ilmestyvän vain kaikkea typerää ja tyhjänpäivästä, voin mennä musiikkihuoneeseeni ja ruveta soittamaan. Ja toisin päin, huono musiikkipäivä voi olla hyvä kirjoittamispäivä.
Emma Hooperin musiikissa kuuluu omaperäinen ääni. - Soiko se sama ääni kirjoissasi, tulevatko molemmat jostain samasta sisäisestä paikasta, ovatko ne sillä tavalla samaa, Vilkkumaa utelee.
Kyse on rytmistä ja tilasta sanojen välissä.
- Kyllä ne ovat suhteessa toisiinsa, molemmissa on kyse itseilmaisusta, oman äänen löytämisestä ja sen kommunikoimisesta toisille. Ja niissä on paljon samaa. Kirjoittamisessakin on kyse rytmistä ja valkoisesta tilasta. Siinä on kyse tilasta sanojen välissä, kappaleiden välissä yhtä paljon kuin itse sanoista… joten kyllä, minusta ne ovat sukulaisia, molemmat ovat kieliä, ilmaisua.
Elämän kokoinen tarina
Emma Hooperin menestyksekäs esikoisromaani Etta ja Otto ja Russell ja James on käännetty jo 18 kielelle, myös suomeksi. Kirja kertoo 82-vuotiaan naisen 3000 kilometrin patikkamatkasta halki Kanadan. Mutta oikeasti se kertoo tietenkin myös paljon enemmästä.
Vilkkumaa kertoo lukeneensa kirjan kahteen kertaan, ja ihailee näin paljastuneita pienten yksityiskohtien syvempiä merkityksiä. Sitä, miten pieni arkinen “anteeksi”, taitaa itse asiassa tarkoittaa koko elämän kokoista anteeksipyyntöä…
- Niin, yleensä esimerkiksi elokuvissa pitkät ihmissuhteet kuvataan siten, että niissä on ongelma, joka ratkeaa. On aina ongelma ja ratkaisu, oli se sitten aviomiehen, tai tyttären tai kenen kanssa vaan. Mutta oikeassa elämässähän se ei ole niin. Pitkissä ihmissuhteissa ei välttämättä ole mitään yhtä isoa juttua, joka sitten ratkeaisi tai olisi ratkeamatta, vaan on paljon kaikkea pientä, joka jotenkin vain on siinä ihmisten välissä, Hooper sanoo.
- Ja kun tulet tarpeeksi vanhaksi, saattaa tulla tunne, että nyt vain täytyy tehdä jotain.., Vilkkumaa täydentää.
Täytyy esimerkiksi kävellä meren rantaan, ensimmäistä kertaa elämässään, kojootti seurana.
Valitut sanat 30.11.2015 Yle Teemalla klo 20.00.
