Hyppää pääsisältöön

Olipa kerran minä minä minä

Kansallisteatterin näytelmä Olipa kerran minä. Minna Haapkylä.
Minna Haapkylä näyttelee Kirjailijaa, joka tuskailee uuden näytelmänsä kanssa. Kansallisteatterin näytelmä Olipa kerran minä. Minna Haapkylä. Kuva: Kansallisteatteri/ Stefan Bremer olipa kerran minä

Ennen esitystä etsiskelin ohjaaja Milja Sarkolan nimeä käsiohjelman kansilehdeltä. Ei löytynyt. Sitten huvittuneena tajusin: ei tietenkään, ei tässä näytelmässä. Nyt keskipisteessä on Kirjailija.

Heini Junkkaalan uuden näytelmän nimi on Olipa kerran minä – narsistin kootut totuudet.

Minulle näytelmän avainkohtaus on se, jossa päähenkilö kertoo terapiastaan. Päähenkilö on näytelmäkirjailija, joka yrittää kirjoittaa näytelmää narsismista. Hän paljastaa pelänneensä terapiassa istuessaan, että tylsistyttää terapeuttinsa. Että hänen ongelmansa eivät ole kyllin kiinnostavia ja omaperäisiä.

Koko esitys on tavallaan kuin tuo terapiaistunto. Terapeutin paikalla vain olemme me, katsojat.

Kansallisteatterin näytelmä Olipa kerran minä. Katja Küttner ja Minna Haapkylä.
Katja Küttner (vas) näyttelee Kirjailijan ystävää. Kansallisteatterin näytelmä Olipa kerran minä. Katja Küttner ja Minna Haapkylä. Kuva: Kansallisteatteri/ Stefan Bremer katja küttner
Näyttämöllä nähdään epätoivoisesti toisten huomiota ja ihailua janoava Kirjailija, joka pelkää jatkuvasti, että hänen näytelmänsä ei ole tarpeeksi raju, traaginen, tarkka, kiehtova, kohauttava.

Hän pelkää jopa, ettei ole edes kylliksi narsisti kirjoittaakseen narsismista.

Hän luo ja hylkää roolihahmoja, kyselee ja kipuilee: onko tämä kiinnostava kohtaus? Toisin sanoen: olenko minä kiinnostava ihminen.

Minna Haapkylä näyttelee Kirjailijaa upeasti, suorastaan lumoavasti. Kirjailijasta välittyy kuva neuroottisena ja älykkäänä, karismaattisena mutta epävarmana ihmisenä, joka tarkkailee koko ajan muiden silmistä näkyvää heijastustaan.

Ainoastaan hänen taiteellaan, tällä teoksella, on väliä.

Häikäilemättömästi hän napsii ystävien ja vieraiden intiimit tarinat ja muistot omaa muotokuvaansa vahvistamaan. Ainoastaan hänen taiteellaan, tällä teoksella, on väliä.

Katsomossa istuessani mieleen nousee muisto teinivuosiltani: ajattelin silloin tuskissani, että minulla pitäisi olla jokin iso, dramaattinen ja salainen ongelma. Vasta sitten olisin erityinen, jännittävä tyyppi.

Jotenkin puberteettista tämä Minän ympärillä maanisesti pyöriminen on, sen myöntää Kirjailijakin, nelikymppinen perheenäiti. Ehkä tämä aika selfieineen ja some-peukkuineen on tehnyt meistä aikuisista luvallisesti keskenkasvuisia. On ok kaivata jatkuvaa huomiota, on normaalia tonkia loputtomasti omaa napaa.

Kansallisteatterin näytelmä Olipa kerran minä. Jessica Grabowsky, Antti Pääkkönen,
Sisko ja Esko, Jessica Grabowsky ja Antti Pääkkönen, öisen riidan syövereissä. Kansallisteatterin näytelmä Olipa kerran minä. Jessica Grabowsky, Antti Pääkkönen, Kuva: Kansallisteatteri/ Stefan Bremer jessica grabowsky

Näytelmässä liikutaan jokaisessa meissä olevasta narsismista sairaalloiseen käytökseen. Ja juuri siksi ainakin tämä katsoja joutui katsomaan näyttämön lisäksi myös peiliin, pohtimaan omia narsistisia taipumuksiaan.

Terve narsimihan on itsearvostusta, johon ei kuulu muiden mitätöintiä. Persoonallisuushäiriöstä on kyse, kun ihmiseltä puuttuu kyky empatiaan, kun hänellä on ylimitoitettuja käsityksiä omasta paremmuudesta, kun hän käyttää muita hyväkseen, on kateellinen ja toisia vähättelevä.

Näytelmässä on liuta eriasteisia narsisteja ja narsistien uhreja.

Kansallisteatterin näytelmä Olipa kerran minä. Heikki Pitkänen ja Iida Kuningas.
Aluksi Riko näkee Heilin jumalattarena. Heikki Pitkänen ja Iida Kuningas. Kansallisteatterin näytelmä Olipa kerran minä. Heikki Pitkänen ja Iida Kuningas. Kuva: Kansallisteatteri/ Stefan Bremer heikki pitkänen
Heikki Pitkäsen manipuloivalle narsisti-aviomiehelle Rikolle vaimo on joko jumalainen ihme, tai seksi- ja siivousorja, jota voi nöyryyttää julmasti, ja sen jälkeen vaatia aulista antautumista.

Pitkäsen itsekeskeinen tv-juontaja on loistava, hysteerisen hauska hahmo! Juontaja pääsee haastattelemaan suoraan lähetykseen Jeesusta, mutta ei anna tälle lainkaan puheenvuoroa.

Iida Kuningas näyttelee mainittua alistuvaa vaimoa, Heiliä, herkästi ja todesti. Katsomossa puristan käsiä nyrkkiin ja ajattelen, että jätä se hullu! Sen sijaan vaimo nousee vastustamaan Kirjailijaa. Hän kysyy: miksi et kerro mitään suhteen hyvistä puolista?

Kuningas tekee myös pienen mutta ällistyttävän hahmon tv-juontajana, joka haastattelee Breivik-kirjailija Åsne Seierstadia. Miten voi olla niin vakava ja niin hauska, ja vain muutamalla repliikillä!

Jos Pitkäsen Riko on paha aviomies, Antti Pääkkösen Esko on itse hyvyys ja kärsivällisyys. Ei tuollaista miestä olekaan, ajattelen. Niin ajattelee näyttämöllä Kirjailijan ystäväkin.

- Eikö Esko ole jo liian ihanteellinen hahmo, epäilee tuo ystävä, jonka Kirjailija on huiputtanut mukaan esitykseen. Katja Küttner näyttelee ystävän roolissa vilpittömästi ja luontevasti. Ystävä on pälyilevä, hämmentynyt, kiva ja hassu. Hän koettaa sanoa suoraan ja silti varovaisesti Kirjailijalle, mitä tämän hengentuotteesta ajattelee.

Narsismin, rakkauden ja vanhemmuuden yhdistelmästä syntyy pelottavia näkyjä.

Narsistin ystävällä ei ole helppoa, se käy selväksi.

Ja kehutaan vielä. Jessica Grabowsky on häkellyttävän hyvä monissa rooleissaan: lasta leikittävänä fysioterapeuttina, Åsne Seierstadina, ahdistuneena Siskona. Sisko on Eskon puoliso, jonka narsismi nousee esille loputtomissa öisissä ja päiväisissä riidoissa. Kaikki kääntyy aina Siskoon, kaikessa on aina kyse hänestä.

Kumpikin näytelmän pariskunnista saa lapsen. Narsismin, rakkauden ja vanhemmuuden yhdistelmästä syntyy pelottavia näkyjä.

Kansallisteatterin näytelmä Olipa kerran minä. Heikki Pitkänen ja Antti Pääkkönen.
Juontajan tähtihetki: suorassa lähetyksessä Jeesuksen kanssa! Heikki Pitkänen juontajana ja Antti Pääkkönen Jeesuksena. Kansallisteatterin näytelmä Olipa kerran minä. Heikki Pitkänen ja Antti Pääkkönen. Kuva: Kansallisteatteri/ Stefan Bremer heikki pitkänen

Taitaa olla niin, että Milja Sarkolan ohjauksissa näytellään aina loistavasti. Nytkin joka ikinen henkilö, hetki ja repliikki on tarkasti nähty ja tulkittu.

Näytelmä on muodoltaan sukua Sarkolan ohjauksille Perheenjäsen ja Jotain toista. Niissäkin liikutaan sujuvasti todellisuuden tasolta toiselle. Niissäkin tehdään teatteriesitystä, jossa roolihahmot ja näyttelijät kommentoivat teosta. Niissäkin päähenkilö on taiteilija, joka ammentaa omasta elämästään. Välillä huomasin unohtavani, että nyt katsonkin Junkkaalan kirjoittamaa näytelmää, en Sarkolan.

Kansallisteatterin näytelmä Olipa kerran minä. Heikki Pitkänen Jussi Parviaisen roolissa.
Heikki Pitkänen Jussi Parviaista. Repliikit ovat sitaatteja Parviaisen elokuvasta "Yksinteoin kaksi". Kansallisteatterin näytelmä Olipa kerran minä. Heikki Pitkänen Jussi Parviaisen roolissa. Kuva: Kansallisteatteri/ Stefan Bremer heikki pitkänen
Yhtä kaikki: Olipa kerran minä on hieno, älykäs esitys. Se on raju, traaginen, tarkka, kiehtova. Ei ehkä kuitenkaan kohauttava.

Ei, vaikka Kirjailija marssittaa näyttämölle tarinaansa vahvistamaan joukon tunnettuja ihmisiä: narsismia julkisuudessa käsitelleet Jari Sarasvuon ja Jussi Parviaisen, sekä mm. Jeesuksen, Mika Myllylän ja kriitikko Suna Vuoren. Ja lopulta, kun mikään ei enää tunnu riittävän, aikamme megalomaanisen narsistin, Anders Behring Breivikin. Breivik ivaa Kirjailijaa: kirjoitit sitten minut näyttämölle, itsellesi saarnaamaan.

Näyttämöllä todellisuuden tasot sekoittuvat. Näin kävi katsomossakin, kun katsoin lavalla karjahtelevia Jussi Parviaisia ja nauroin tikahtuakseni. Tiedättehän sen hihityksen, joka ei ota loppuakseen, vaikka kuinka yrittäisi. Vieressäni nauroi oikea Jussi Parviainen.

Kansallisteatteri: Olipa kerran minä. Käsikijoitus Heini Junkkaala. Ohjaus Milja Sarkola, lavastus Kaisa Rasila, puvut Tuomas Lampinen, valot Ville Toikka, äänet Esa Mattila, videot Timo Teräväinen, naamiointi Tuire Kerälä. Dramaturgit Elina Snicker ja Pauliina Feodoroff. Rooleissa Jessica Grabowsky, Minna Haapkylä, Iida Kuningas, Katja Küttner, Heikki Pitkänen ja Antti Pääkkönen. Kantaesitys Pienellä näyttämöllä 25.11.2015.

Kultakuumeen haastattelussa ohjaaja Milja Sarkola:

Penkkitaiteilija

  • Väinämöinen ei tiennyt soittavansa kansanmusiikkia

    Kansanmusiikki on käsitteenä melko nuori, soitettu on aina

    Muinaiselle muusikolle soitto ja laulu olivat keinoja olla yhteydessä jumaliin. Musiikilla oli myös heimoa yhdistävä vaikutus osana erilaisia rituaaleja. Nämä eivät ole vieraita musiikin käyttötapoja nykyäänkään.

  • Rakkautta & Anarkiaa: Elokuva puhuttaa

    Sarja keskusteluita festivaaliklubeilta

    Rakkautta & Anarkiaa -festivaali, Yle Kulttuuri, Draama ja Teema esittävät sarjan keskusteluja festivaaliklubeilta Dubrovnikista, Gloriasta ja Korjaamolta 20.-23.9. Yle Areenassa. Mukana muun muassa tanskalaistähti Pilou Asbaek, omaperäiset suomalaisohjaajat Hannaleena Hauru, Jesse Haaja, Jukka Kärkkäinen ja Elina Talvensaari, sekä Myrskyn jälkeen -sarjan tekijät Kaarina Hazard ja Leea Klemola.

  • Onko kirja kertakäyttö- vai kestokulutustuote?

    Kirjan lyhyt elinkaari huolestuttaa

    Moni kaltaiseni lukutoukka huomaa tilan loppuvan kirjahyllyissään. Viimeistään muuttolaatikoita raahatessa sadattelee vuosikymmenten aikana kertynyttä pölyistä ja painavaa kirjakokoelmaa. Jos päättää luopua rakkaista kirjoistaan, törmää toiseen pulmaan: kukaan ei halua ottaa kirjoja vastaan, tai ei ainakaan maksaa niistä. Kuinka jokin niin tärkeä ja arvostettu voi muuttua niin turhaksi ja arvottomaksi?

  • Arvoituksellisia muunnelmia on sujuva mutta sisäsiisti

    Kaksi miestä, yksi nainen ja sata salaisuutta.

    Éric-Emmanuel Schmittin Arvoituksellisia muunnelmia on kertomus kahdesta miehestä – ja juonen edetessä yhä enemmän eräästä erikoislaatuisesta naisesta. Viiden teatterin yhteistuotantona toteutettu tulkinta on sujuva ja viihdyttävä, mutta jää pintatasolle.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri

  • Väinämöinen ei tiennyt soittavansa kansanmusiikkia

    Kansanmusiikki on käsitteenä melko nuori, soitettu on aina

    Muinaiselle muusikolle soitto ja laulu olivat keinoja olla yhteydessä jumaliin. Musiikilla oli myös heimoa yhdistävä vaikutus osana erilaisia rituaaleja. Nämä eivät ole vieraita musiikin käyttötapoja nykyäänkään.

  • Hätä on tullut Karjalohjalle, mutta onneksi kyläläiset auttavat

    Maamme kirja 2017: Uusimaa

    Sakari Topelius perheineen vietti kesiä Karjalohjalla. Siellä hän myös viimeisteli Maamme kirjansa ja allekirjoitti kirjan esipuheen. Karjalohja oli Topeliukselle Uudenmaan helmi. Tänä päivänä karjalohjalaiset kiistävät Topeliuksen väitteen, jonka mukaan Karjalohjalla ei ole koskaan hallaa eikä hätää.

  • Siri Kolu: Niskavuoren Hetan Suomi

    Onko väärin olla tämän päivän Heta Niskavuori?

    Onko väärin olla tämän päivän Heta Niskavuori? Nykymaailmassa Heta ei olisi kylmä ja ylpeä Muumäen emäntä, vaan ehkä konsultti tai poliitikko. Näin pohtii kirjailija Siri Kolu, Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.

  • Rakkautta & Anarkiaa: Elokuva puhuttaa

    Sarja keskusteluita festivaaliklubeilta

    Rakkautta & Anarkiaa -festivaali, Yle Kulttuuri, Draama ja Teema esittävät sarjan keskusteluja festivaaliklubeilta Dubrovnikista, Gloriasta ja Korjaamolta 20.-23.9. Yle Areenassa. Mukana muun muassa tanskalaistähti Pilou Asbaek, omaperäiset suomalaisohjaajat Hannaleena Hauru, Jesse Haaja, Jukka Kärkkäinen ja Elina Talvensaari, sekä Myrskyn jälkeen -sarjan tekijät Kaarina Hazard ja Leea Klemola.

  • Salon seudulla maa vajosi 1800-luvulla – ja vajoaa yhä

    Maamme-kirja 2017: Varsinais-Suomi

    Mikä on parasta Suomessa? Sen kertoo Sakari Topelius Maamme kirjassa: Valitaan kallio Ahvenanmaan saaristosta, rakentaja Pohjanmaalta, leipä Uudeltamaalta, voi Savonmaalta, omena Varsinais-Suomesta, hevonen Karjalasta, pellava Hämeenmaasta, rauta Satakunnasta, turkki Lapinmaasta – ja ystävä kaikista maakunnista. Toimittaja Jakke Holvas lähti maakuntiin etsimään Topeliuksen suosikkeja.

  • Elektroninen sarjakomputaattori ja kummitekoneistoja. Avaruusromua 24.9.2017

    Amiga-musiikkia, ite-oopperaa ja minimalismia

    Vuonna 1954 Teknillisessä korkeakoulussa alettiin rakentaa ensimmäistä suomalaista tietokonetta, elektronista sarjakomputaattoria. Vielä ei puhuttu tietokoneista, vaan matematiikkakoneista tai sähköaivoista. Sitten koitti 1980-luku ja alkoi tapahtua: MikroMikko, IBM PC, Atari, Commodore, Amiga, Apple, Tandy… Etenkin Commodore 64 ja saman valmistajan Amiga 500 olivat meillä valtavia menestyksiä. Niillä tehtiin musiikkia - ja tehdään edelleen. Avaruusromussa Amiga-musiikkia, ite-oopperaa, konstruktivismia, minimalismia ja kummitekoneistoja. Toimittajana Jukka Mikkola.