Hyppää pääsisältöön

Ralf Långbacka: En enää tuntenut teatteria kodikseni

Ohjaaja Ralf Långbacka
Ohjaaja Ralf Långbacka Kuva: Yle ralf långbacka

Pitkän teatteriuran tehnyt ohjaaja Ralf Långbacka jätti lopulta teatterin kokonaan ja on ohjannut sen jälkeen vain oopperaa. Långbackan viimeisin ohjaus on vuodelta 2013, jolloin hän teki Savonlinnan oopperajuhlilla Verdin Macbethin. Äskettäin 83 vuotta täyttänyt akateemikko sanoo nyt, että ohjaustyöt myös oopperan puolella saavat hänen osaltaan riittää.

- Kokonaan oopperaan siirtymiseen oli oikeastaan kaksi syytä, Långbacka pohtii Musiikin voimalle antamassaan haastattelussa.

- Kun olin tehnyt enemmän ja enemmän oopperaa, alkoi tuntua, että en voi enää tehdä teatteria ilman musiikkia. Toinen syy liittyi siihen, että parinakymmenenä viimeisenä vuotena minulla ei ollut teatterissa omaa foorumia, jossa olisin tuntenut olevani kotonani. Tästä poikkeuksena oli Viirus-teatteri.

Långbacka kertoo halunneensa aina tehdä teatteria yhteisössä.

- Minulle teatteri on kokonaisvaltaista. Haluan seurata esityksiä ja olla mukana suunnittelemassa kokonaisuutta. En jaksanut enää kiinnostua sellaisesta, että tulen paikalle, teen esityksen ja lähden pois. Kun teatterityö alkoi olla pelkkiä vierailuja, se ei enää maistunut minulle, Långbacka muistelee.

Jotain uutta tuli kuitenkin tilalle.

- Kun teatteri jäi pois, ooppera tuli vastineeksi ja antoi haasteen.

Aika Kansallisteatterissa jäi lyhyeksi

Ralf Långbacka on pitkän uransa aikana paitsi ohjannut myös johtanut useita teattereita. Näistä suomalaiseen teatterihistoriaan jää erityisesti yhteinen kausi Kalle Holmbergin kanssa Turun kaupunginteatterin johdossa 1970-luvulla.

Minua on pidetty vähän vaikeana henkilönä, vaikka omasta mielestäni olen kaikkea muuta

- Vielä nykyäänkin kun liikun maailmalla, ihmiset tulevat muistuttamaan ohjaamastani Van Gogh -esityksestä Turussa ja sanovat, että he eivät koskaan unohda sitä, Långbacka hymähtää.

Helsingin kaupunginteatterin johdossa Långbacka toimi neljä vuotta 1980-luvun puolivälissä ja työ vei myös ulkomaille, ainakin Ruotsiin, Norjaan ja Saksaan. Suomen Kansallisteatterissa Långbacka ohjasi kahden vuoden ajan 1960-luvulla, mutta ei sen koommin palannut taloon.

- Tein Kansallisteatterissa muutaman erittäin tärkeän esityksen. Ensimmäinen ohjaukseni siellä oli Dantonin kuolema ja viimeinen Marat/Sade. Sen jälkeen minulle ei ole tehty yhtään tarjousta Suomen Kansallisteatterista eikä yhteistyöstä ole kertaakaan edes keskusteltu.

Långbackan vaikutus suomalaiseen teatteritaiteeseen on kuitenkin ollut erittäin merkittävä vuosikymmenten ajan. Mistä Kansallisteatterin nuiva suhtautuminen mahtoi johtua?

- Olen myös itse ollut johtaja ja minulla oli mielipiteitä siitä, miten teatteria pitäisi johtaa. Minua on pidetty vähän vaikeana henkilönä, vaikka omasta mielestäni olen kaikkea muuta, Långbacka nauraa.

Oopperaa ei tarvitse keksiä uudestaan

Myös oopperaohjaajana Ralf Långbacka on halunnut toimia toisin kuin monet tämän päivän tekijät.

- Minulle on vieras tämä uusi trendi, että haetaan kummallisia lähtökohtia ja tapahtumille pitää keksiä jokin toinen paikka ja aika. Minusta pitää lähteä liikkeelle teoksesta itsestään ja saada yleisö sen kautta näkemään yhteydet tähän päivään. Teoksesta pitäisi tehdä tulkinta eikä keksiä sitä uudestaan.

Teoksesta pitäisi tehdä tulkinta eikä keksiä sitä uudestaan

Tämä aihe tuntuu selvästi herättävän ohjaajassa ärtymystä. Hän ottaa esimerkiksi Verdin Rigoletton.

- Rigolettossa keskeiselle hallitsijan ja narrin suhteelle ei yksinkertaisesti löydy vastinetta nykymaailmasta. Se kuuluu keskiaikaan ja renessanssiin. Diktaattorin ja sanomalehtimiehen tai ravintoloitsijan ja mafioson suhteet eivät vain ole samanlaisia, Långbacka perustelee näkemystään.

Hän löytää teoksesta kuitenkin myös teemoja, jotka ovat edelleen ajankohtaisia.

- Rigolettossa modernia on esimerkiksi se, että kaikki on kaupan. Murha on kaupan, rakkaus on kaupan, isyys on kaupan. Aktiivinen katsoja näkee että ahaa, silloin oli noin ja tänään on näin, mutta siellä on yhteyksiä.

Långbacka palaa vielä parin vuoden takaiseen ohjaukseensa Savonlinnassa.

- Minun Macbethiani saatetaan pitää vanhanaikaisena, mutta minusta se on edistyksellisin Macbeth, mitä on koskaan nähty! Ja olen nähnyt niitä todella monta, ohjaaja naurahtaa.

Esitys jää elämään katsojassa

Långbacka kertoo, että suhde katsojaan on ollut hänelle aina tärkeä. Teatterinjohtajana hän kuitenkin kohtasi vastustusta ilmoittaessaan, että haluaa kasvattaa yleisöä.

- Kaikissa teattereissa, joissa olen ollut johtaja ja tehnyt ohjelmistoa, olen lähtenyt siitä, että painopiste on syväluotaavassa teatterissa eikä viihteessä, Långbacka linjaa.

- Klassikoiden avulla halusin saada ihmiset ymmärtämään syvemmin ja pääsemään toisella tavalla sisään teatteriin. Ei niin, että ihmiset tulevat passiivisina katsomaan, kuinka hienosti esitys on tehty, vaan niin, että se osuu heihin jollain tavalla syvästi.

Työskentely yhteisössä on ollut Långbackalle aina teatterityön lähtökohta ja suhde näyttelijöihin kiinteä.

- Tavoitteenani on ollut yhteistyössä näyttelijöiden kanssa saada aikaan se suuri loikka, jolloin jotain siirtyy pidemmälle kuin vain niihin muutamaan tuntiin, jonka esitys kestää. Teatteri on täyttänyt tehtävänsä, kun jotain siirtyy ihmisissä eteenpäin. Olen myös itse nähnyt esityksiä, jotka ovat jättäneet sellaisen jäljen, että en unohda niitä koskaan.

Jäähyväiset teatterille

Ralf Långbackan viimeisimpiä teatteritöitä olivat kaksi Shakespeare-esitystä Viirus-teatterissa, jota hänen poikansa Mats Långbacka oli perustamassa 1980-luvun lopulla.

- Ne olivat minulle tärkeitä ja hienoja kokemuksia, ja yhteistyö nuorten kanssa oli erittäin positiivista. Ymmärsin kuitenkin samalla, että enhän minä ole nuoren teatterijoukon ohjaaja, kyllä heillä täytyy olla joku nuori vetäjä, Långbacka muistelee 1990-luvun alkua.

- Viiruksen jälkeen ei oikeastaan ole tullut edes ajatuksia siitä, että voisin jollain tavalla olla vielä jossain teatterissa mukana. Tunsin, ettei minulle ole siellä paikkaa.

Långbacka ei kuitenkaan kuulosta katkeralta.

- Täytyy myös muistaa, että olin silloin jo pitkälti yli 60-vuotias. Teattereihin haluttiin nuoria ja se on ihan luonnollista, niin sen pitää olla. Olen saanut tehdä valtavasti elämäni aikana ja olen siihen tyytyväinen. Mutta on myönnettävä, että en ole enää mukana, en enää kuulu sillä tavalla teatteriin kuin aikoinaan.

  • John Luther Adamsin äänimaisema pitää otteessaan

    John Luther Adamsin äänimaisema pitää otteessaan

    Yhdysvaltalainen John Luther Adams (s. 1953) tunnetaan vahvoja mielikuvia ja tilavaikutelmia tuovista äänimaisemistaan. Nyt päätöksensä saa 2010-luvulla valmistunut orkesteriteosten trilogia. Ensin oli Become River, sitten menestysteos Become Ocean, ja viimeisimpänä nyt ensilevytyksensä saanut Become Desert.

  • Mälkin ja HKO:n pirteää Bartókia

    Mälkin ja HKO:n pirteää Bartókia

    Maltillista levytystahtia ylläpitävä Helsingin kaupunginorkesteri on ylikapellimestarinsa Susanna Mälkin johdolla taltioinut Béla Bartókin varhaista näyttämömusiikkia.

  • Heinisen tuttuja uutuuksia

    Heinisen tuttuja uutuuksia

    Viime vuonna 80 vuotta täyttänyt Paavo Heininen tunnetaan sävellystuotantonsa lisäksi ennen kaikkea opetustyöstään. Heininen on arvostettu pedagogi, joka Sibelius-Akatemian sävellysprofessorin virassa toimiessaan oli taidemusiikin alueella merkittävä esteettisten suuntaviivojen määrittäjä Suomessa.

  • Dalbavien taidokkaita orkesterisoivuuksia

    Dalbavien taidokkaita orkesterisoivuuksia

    Hienostuneita sointivärejä, vivahteikasta orkestrointia sekä perinteistä virtuoosisuutta. Ainakin näitä voi kuulla tuoreelta Seattlen sinfoniaorkesterin omalta julkaisulta, joka sisältää orkesterin entisen nimikkosäveltäjän Marc-André Dalbavien (s. 1961) pääosin solisteille ja orkesterille laatimaa musiikkia.