Sini Sovijärvi
Yle
Soitin on konkretiaa. Se on tehty puusta tai vaskesta, sitä on katseltava, siveltävä ja tunnusteltava, pideltävä kädessä, jotta ymmärtää, mistä sointi ja ääni syntyvät, sanoo maestro Adriano Bassi.
Orkesterisoittimista
Milanolainen La Scalan ja RAI:n kanssa työskentelevä orkesterinjohtaja, säveltäjä, pianisti ja musiikkitieteilijä Adriano Bassi tuntee soittimet.
– Soitin on opittava tuntemaan konkreettisesti, silmin ja sormin, on tunnettava sen pinta käsillään. Mistä materiaalista soitin on tehty? Puusta, vaskesta, metallista? Mistä syntyy juuri tämän soittimen ääni? Miksi se soi juuri näin?
Bassi korostaa, että moni soitin voi harhauttavasti muistuttaa toista soitinta, silti siitä lähtevä ääni täräyttää ilmoille jotakin aivan muuta.
Celesta on tavallisen pianon näköinen. Soittajan sormissa se helisee ranskalais-italialaisen nimensä mukaisesti "taivaallisesti". Celestassa on pianon koskettimisto ja koneisto, mutta vasarat lyövät metallisia levyjä ja kuulostavat siksi vanhan ajan kellopeliltä. Soittimen patentoi Auguste Mustel Pariisissa vuonna 1886.
– On hyvä erottaa eri soitinryhmät, vaikkapa vaskisoittimet (strumenti di ottone) ja jouset (archi). Eri soitinperheet ovat tärkeitä orkesterikokonaisuudessa. Jean Sibeliukselle ominaiset, vahvasti humisevat tai kevyesti kuiskivat jouset tekevät hänen musiikistaaan ainutlaatuista orkesterimusiikkia.
Sibelius ja aikakauden italialaissäveltäjät
Adriano Bassi tuli Suomeen Helsingin Musiikkitaloon pitämään (29.10.2015) vertailevan esityksen Sibeliuksesta (1865-1957) ja hänen italialaisista aikalaisistaan, erityisesti Ottorino Respighistä (1879-1936), jonka tiedetään käyneen Ainolassa tapaamassa Sibeliusta.
Sibelius tunnetaan säveltäjänä, joka rikkoi radikaalisti klassisen säveltämisen lainalaisuuksia. Siksi häntä ei kaikissa maissa vieläkään ole hyväksytty vakavasti otettavana säveltäjänä.
Italiassa Sibeliusta on ymmärretty paremmin kuin Keski-Euroopan maissa. Monelle tavallisellekin italialaiselle Sibeliuksen Valse triste on korkeasti myyttinen, mutta tuttu ja rakas teos.
Adriano Bassi nostaa Sibeliuksen musiikista heti kärkeen tinkimättömän omintakeisuuden. – Liian sovinnaiselle korvalle sävelkieli on tukalaa kuunneltavaa, sillä se ei todellakaan kunnioita sääntöjä. Sibeliusta ei voi kategorisoida eikä ahtaasti leimata "pohjoismaiseksi säveltäjäksi", Janne kulkee aivan omia polkujaan! Silti Suomi soi hänen musiikissaan.
– Olen itsekin säveltäjä, käsialani on voimakasta ja viriiliä. Samat piirteet tunnistan rakastamassani Sibeliuksessa. Hän on arvaamaton, ristiriitainenkin, sanoo maestro Bassi.
– Melodiarakenteessa kiehtoo se, kuinka Sibelius kuin muina miehinä heittää teoksissaan sekaan muutaman taiturimaisen leadin, "hittiteeman", joka välillä pulpahtelee pintaan tai vain hienovaraisesti käväisee varjona taustalla – ja pitää kuulijan armotta hyppysissään. Miksi? Koska – mitä ovelimmin – teema ei päätykään. Sille ei ole olemassa akateemisesti kuitattua loppua. Se vain jää soimaan kuulijan päähän ja sieluun. Siinä kenties Sibeliuksen mestarillisuuden salaisuus.
Bassi osoittaa, kuinka Sibeliuksen aikalaissäveltäjä Ottorino Respighin I Pini di Roma -teoksen kakkososa Pini presso una catacomba (Pinjoja katakombin kupeessa) on hyvin lähellä Sibeliuksen sävelkieltä ja sinfonista runoa. Samanhenkisyys on hätkähdyttävä. Pinjojen tumma humina nousee suoraan hautojen syvyyksistä. Yhtä synkeäsävyisinä jymisevät kuuset Sibeliuksen Tapiolassa.
Adriano Bassi kertoi tulleensa Suomeen myös oppimaan Sibeliuksesta uutta, hakemaan vastauksia kysymyksiin, jotka olivat häntä mietityttäneet.
Vastauksia löytyi pian: Suomen syksyn niukka valo ja huikea äänimaailma on vaikuttava kokonaisuus. Ja tämä on vain yksi vuodenaika neljästä.
