TV1 keskiviikkona 9.12.2015 klo 22.00 - 22.50, uusinta lauantaina 12.12. klo 17.10
Yle Areenassa vuoden ajan.
Joka viides lapsi tai nuori sanoo kokeneensa sellaista yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta, joka ahdistaa. Varsinkin tässä verkostoitumista ja sosiaalisuutta korostavassa maailmassa yksinäinen leimataan helposti epäonnistuneeksi.
Mihin yksinäisyys voi pahimmillaan johtaa?
Inhimillisessä tekijässä lasten ja nuorten yksinäisyyttä pohtivat opiskelija Alviina Alametsä, kirjailija Elina Hirvonen ja tutkija Niina Junttila.
Yksinäisyydestä vihaa?
Alviina Alametsä kävi Jokelan koulukeskuksessa yläkoulun yhdeksättä luokkaa, kun maailma pysähtyi hetkeksi.
Kahdeksan ihmistä kuoli lukiolaispojan luoteihin, ampuja kuoli myös. Koulusurmapäivästä on jäänyt Alviinan mieleen ääniä ja hetkiä. Viereisestä luokasta kuului kirkumista ja jollakin tavalla oli jo itsekin valmistautunut kuolemaan.
Jälkeenpäin Alviina yritti unohtaa kaiken ja hyväksyi yleisen käsityksen ampujasta, jolla vaan napsahti.
Asia ei jättänyt rauhaan ja varsinkin ampujan äidin tapaaminen sai Alviinan miettimään sitä, voiko yksinäisyys ja ulkopuolisuus johtaa niin suureen vihaan, että sen kostaa muille.
Tilaa ymmärrykselle
Elina Hirvonen pohtii Kun aika loppuu -kirjassaan sitä, miten perheessä kaikki ovat yksin, ja miten kaksi lasta päätyy erilaisiin ratkaisuihin.
Aluksi hänellä oli mielessä kuva pojasta aseen kanssa Lasipalatsin katolla. Miten tähän oli tultu? Outo, vähän erikoinen poika, joka ajautui erilleen kaikista muista ja löysi netistä tappavan yhteisön.
Kun sekä Elina että Alviina yrittävät ymmärtää surmaajan mieltä, niin voiko se loukata uhrien muistoa ja omaisia?
”Voi olla näinkin”, Alviina sanoo, mutta silti hänelle itselle oli tärkeätä löytää syitä, koska uuden iskun uhka pelotti pitkään. ”Voiko ymmärryksen lisääminen olla koskaan pahasta”, Elina kysyy.
Ulkopuolinen ja näkymätön
Kasvatuspsykologian dosentti Niina Junttila on pitkään tutkinut lasten ja nuorten yksinäisyyden kokemuksia. Voiko yksinäisyys johtaa kostofantasioihin ja jopa teon toteuttamiseen?
”Mitään loogista selitystä ei varmaankaan voi antaa, mutta pitää muistaa, että yksinäisyys ja oman vertaisryhmän ulkopuolelle sulkeminen on asia, joka satuttaa paljon enemmän kuin aikuiset tajuavat”, Niina sanoo.
Taannoin Niina kiersi haastattelemassa neljäsluokkalaisia koululaisia ja muistaa itsekin hätkähtäneensä lasten maailman synkkyyttä, semminkin kun oma lapsi oli silloin samanikäinen.
Lapset puhuivat siitä, että tuntee itsensä näkymättömäksi, että kukaan ei huomaa vaikka kuolisin pois. Usein viha kääntyy itseä kohti ja viiltely, syömishäiriöt eivät ole mitenkään epätavallisia reaktioita.
Mitä aikuiset voisivat tehdä?
Elina muistaa itsekin, miten hän mestari oli piilottamaan omaan pahaa oloaan aikuisilta. Vanhempia ei halunnut kuormittaa.
Niina sanookin, että esimerkiksi koululuokassa hän olisi paljon enemmän huolissaan niistä maan hiljaisista kuin häiriköistä. Tunnilla remuavalla on kuitenkin joku väylä purkaa tunteitaan.
Alviina sanoo, että nuorten menestymisen paineet ovat kovat ja kun joku kiusaa tai tyttöystävä jättää, niin saattaa kokea, että on hävinnyt menestymisen pelin.
”Varsinkin nuoret ovat paljon hauraampia kuin kuvitellaan, kukaan ei ole niin vahva, että selviäisi yksin”, Niina muistuttaa.
Uusi ryhmässä, liian hyvä, köyhä
Miten yksinäisyys siten alkaa? ”Usein jostakin sattumasta, ei ole mitään yhtä syytä”, Niina sanoo.
Voi tulla uutena oppilaana ryhmään, voi olla liian hyvä matikassa, voi olla köyhä, voi olla mitä vaan.
Kuulee myös sanottavan, että se ja se on niin outo, että kukaan ei halua olla sen kaveri. Mutta voiko yksinäisyys tehdä omituiseksi?
”Kyllä voi”, Niina sanoo.
Yksinäinen lapsi tai nuori alkaa usein rakennella suojakuoria ympärilleen, yrittää suojella itseään kolhuilta. Silloin helposti alkaa hahmottaa muiden ihmisten käytöstä ja koko maailmaa uhkakuvien kautta. Häviää luottamus itseen ja muihin.
Olisiko pitänyt huomata?
Vanhempien tuki riittää tiettyyn pisteeseen, mutta musertavinta on se, jos ei ole vertaisryhmässään hyväksytty.
Alviina, Elina ja Niina puhuvat puuttumisesta ja sitä, miten yksin perheen usein jäävät ongelmien kanssa. Alviina sanoo, että jonkinlainen syyllisyys on hänelläkin: olisiko voinut huomata jotakin, tehdä jotakin?
Samoin Elinan kirjan Aslak-pojan tiellä oli monta kohtaa, jossa asiat olisivat voineet mennä tosin. Oli vanhempien yritykset saada apua, oli vähän aikaa yksi kaveri.
Kunpa joku pyytäisi mukaan
Niina sanoo, että lapset ja nuoret kertovat hänelle usein pienistä toivomuksista. Että olisi se yksi kaveri, että joku pyytäisi mukaan, tervehtisi koulun käytävällä.
Hän kertoo Liedossa eräässä koulussa tehdystä pienryhmien mallista. Ryhmään koottiin erilaisia nuoria ja ryhmä pidettiin samana, vaikka vaikeuksiakin tuli.
Aluksi nuoret inhosivat sitä, ettei saanut olla samanmielisten kanssa, mutta loppujen lopuksi oltiin sitä mieltä että se lisäsi yhteisöllisyyttä ja erilaisuudenkin ymmärtämistä. Ei ollut kallista eikä edes kovin vaivalloista.
Lapsi leimaantuu?
Yksi tärkeimpiä asioita kuitenkin olisi varhaiskasvatus. Niina sanoo, että sekä meillä että maailmalla on paljon tutkittua tietoa siitä, miten suuri merkitys varhaiskasvatuksella on lapsen vuorovaikutukselle, sosiaalisille suhteille ja tavoille olla muiden kanssa.
Englannissa on juuri tehty selvitys, miten jokainen varhaiskasvatukseen satsattu punta säästää 83 puntaa myöhemmissä sosiaali- ja terveyshuollon menoissa.
Nyt halutaan puuttua subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen.
”On kaunis ajatus, että lapset voisivat viettää enemmän aikaa vanhempiensa kanssa, mutta helposti tulee myös lyötyä leima lapseen: sinun vanhempasi ovat työttömiä, joten saat olla täällä muiden kanssa vain kahdesti viikossa”, Niina sanoo
Elinan mielestä tapsilta ei pitäisi evätä pääsyä harjoittelemaan sosiaalisia taitoja ikätovereidensa kanssa. ”Se on käsittämätöntä sokeutta ja näköalattomuutta”, hän miettii.
