Hyppää pääsisältöön

Kissantappovideon ruumiinavaus

Jos pitäisi valita suomalaisten kulttuurikiistojen ykkönen kautta aikojen, kärkipaikan veisi Teemu Mäen kissantappovideo. Sen tarina on lähes yhtä häiritsevä kuin sen sisältökin. KulttuuriCocktailin toimittaja kävi katsomassa kissantappovideon Kansallisgallerian arkistokokoelmien tiloissa. Hän kertoo, miksi teos pitäisi päästää pannasta.

Haluan nähdä, kun kissa kuolee

Kursorikäteni herkistyy heti, kun jään yksin tutkijankammioon. Dvd-kotelo on tyhjä, ja levy odottaa tietokoneen sisuksissa. Koteloon on kirjoitettu mustalla tussilla ”Teemu Mäki My Way work in progress 11. versio (1h 30min)”

Menenkö suoraan siihen kohtaan, ja katson sen ikään kuin alta pois? En malta mieltäni. Alan naksutella hiirtä aikajanalla 50 minuutin kohdille. Kuvassa näkyy karateottelua, pissapornoa ja lopulta onnettoman näköinen kissa. Sitten iskee morkkis. En halua olla peruskärsimätön nettivemppari – menen takaisin alkuun.

Mietityttää, miksi joudun katsomaan videoteoksen erikoisluvalla arkistossa vuonna 2015. Netistähän löytyy loputtomasti audiovisuaalista materiaalia eläinpornosta Isiksen teloitusvideoihin.

Me emme unohda

Kissantappovideon kannet
Kissantappovideon kannet Kuva: Yle/Mikko Lehtola kulttuuricocktail

Viimeksi tämän vuoden maaliskuussa ryhmä kangasalalaisia keräsi adressin sen puolesta, ettei Teemu Mäki saapuisi seminaarivieraaksi Kangasala-taloon. Adressissa kerrotaan, että ”Teemu Mäki on "taiteensa" vuoksi tuomittu eläinsuojelurikoksesta. ´Taide´videollaan ( Sex and Death ) hän mukiloi kirveellä kissan kuoliaaksi ja runkkaa kissanraadon päälle!”

Kohuttu kissakohtaus on nykyisin osa hänen My Way - A Work in Progress -nimistä isompaa videoteostaan. Sen valmistumisesta on kulunut yli 25 vuotta. Mäki on vuosien aikana muokannut My Wayta useamman kerran uuteen uskoon, näkemäni versio on dvd-kotelon mukaan yhdestoista.

Vaikka teoksen historia eri versioineen ja sijoituspaikkoineen kuulostaa sekavalta, lähtöpiste on selvä. Alkuperäinen 30-minuuttinen Sex and Death –niminen videotyö valmistui 1988. Tämän jälkeen teoksesta ja Teemu Mäestä ei ole puhuttu ilman sanaa kissa.

Älymystö kulttuuritoimittajan kimpussa

Kissantappovideota
Kissantappovideota kulttuuricocktail

Ensimmäinen kissantappovideota käsitellyt julkinen keskustelu käytiin 1990. Suomalaisten muistissa oli vielä muutaman vuoden takainen Jumalan teatterin aiheuttama skandaali Oulussa: ryhmä nuoria vihaisia teatterimiehiä heitti kaupunginteatterissa yleisön päälle ulostetta ja sammutusvaahtoa.

Yhteistä Jumalan teatterin paskanheitolle ja Mäen kissavideolle on se, että molemmat olivat todellisia tekoja, joilla tavoiteltiin sokkiefektiä ja tyrmistyneitä reaktioita. Kumpikin tapaus johti oikeusprosessiin ja taiteilijoiden tuomitsemiseen.

Mäkeen liittyvä julkinen keskustelu alkoi, kun eläinsuojeluyhdistys sai kuulla nuoren taideopiskelijan järkyttävästä videosta, jossa tapetaan kissa. Tätä ennen teosta oltiin ehditty esittää suomalaisilla festivaaleilla muutaman kerran ilman erityisempiä reaktiota.

Eläinsuojeluyhdistys sai tietää videosta vasta, kun sitä oli tarjottu esitettäväksi Hollantiin ja Ranskaan videotaidetapahtumiin. Lopulta eläinsuojeluyhdistys haastoi Mäen oikeuteen.

Vuonna 1990, oikeusprosessin jälkeen, alkoi tapahtua. Joukko taiteilijoita ja kulttuuriaktiiveja hyökkäsi kirjailija Leena Krohnin johdolla, ei niinkään Mäkeä, vaan häntä puolustanutta Helsingin Sanomien kuvataidetoimittaja Tiina Nyrhistä vastaan.

Nyrhinen oli tehnyt haastattelun Mäestä, kun tämä oli voittanut Lahden AV-biennaalin. Kirjoituksessaan Nyrhinen kuvailee Mäkeä väärinymmärretyksi. Tämä luonnehdinta, oikeastaan vain yksi sana, toimi kipinänä tulevalle mediaroihulle.

Kissantappovideota
Kissantappovideota kulttuuricocktail

Krohn ei voinut käsittää, miten Mäkeä voi kutsua väärinymmärretyksi. Hän kyseenalaisti useassa kirjoituksessaan kulttuuritoimittajan pätevyyden.

”Tiina Nyrhiselle: Tiedättekö, mitä on yksi ynnä yksi? – Tarvitaan kurssikeskus, jossa on kylliksi rautalankaa, erityisopettaja sekä kaikki mahdolliset audiovisuaaliset apuneuvot”, kirjoittaa Leena Krohn Helsingin Sanomissa 26.11.1990.

Kulttuuriväki hyökkäsi kirjoituksissaan lähinnä yhtä Helsingin Sanomien kuvataidetoimittajaa vastaan. Se ei juurikaan suominut itse taiteilijaa tai häntä palkinnutta Lahden AV-biennaalin tuomaristoa.

Kissantappovideon mediakäsittelystä gradun tehnyt Sini Palosaari arvelee tämän liittyvän kaunaan, jota taiteilijat kantoivat Helsingin Sanomien valtaa kohtaan – kissantappotapaus antoi oivallisen kanavan purkaa paineita myös muusta kuin Mäen teosta.

Oikeudenkäynti

Kissantappovideota
Kissantappovideota kulttuuricocktail

Elokuvatarkastamo, kotimaiset videofestivaalit ja Kuvataideakatemia eivät tehneet rikosilmoitusta Mäen videosta, vaan sen teki eläinsuojeluyhdistys. Toisin sanoen taidealan ulkopuolinen taho tuli tai joutui taidemaailman valvojaksi ja taiteen määrittelijäksi.

Eläinsuojeluyhdistyksen voi katsoa voittaneen oikeudenkäynnin, mutta myös määritelleen tekijän uudelleen. Hän ei ole enää taiteilija, koska videoitu teko oli oikeuden päätöksellä eläinrääkkäystä ja sen tekijä tuomittu rikollinen.

Lopputulos: Teemu Mäki tuomittiin raastuvanoikeudessa eläinrääkkäyksestä 40 päiväsakkoon sekä maksamaan oikeudenkäyntikulut ja kissan anastuksesta 350 markkaa.

Tyypillinen 80-luvun videotaideteos?

Kissantappovideota
Kissantappovideota kulttuuricockail

Kursori on nyt kohdassa 60 minuuttia. Olen läkähtynyt, koska Kansallisgallerian arkistokokoelmien huoneessa on kuuma ja video aiheuttaa fyysisesti tukalan olon. Välillä siivooja käy ovella. Onko hän oikeasti arkiston työntekijä, joka käy tarkkailemassa minua? Pieniltä vainoharhaisuuksilta on vaikea välttyä, koska videota ei pääse niin vain katsomaan.

Tunnelmani ovat ristiriitaiset. Puuduttavimmillaan kissantappovideo on samanhenkinen kuin sitä vastustavat kirjoitukset. Mäki saattaa saarnata kuvaruudussa rasittavan kauan ihmisten kulutustottumuksista. Sanavyörytyksen jälkeen katsoja joutuu näkemään kuvavirtaa nälkää näkevistä. Sitten perään kovaa pornoa. En tahdo saada yhtään tilaa omille ajatuksilleni.

Kissantappovideota
Kissantappovideota Kuva: Yle/Mikko Lehtola kulttuuricocktail

Mutta parhaimmillaan tuntuu, kuin katsoisin videotaiteen hienointa taidonnäytettä. Jollain oudolla tavalla alan myös nauttia tukalasta olostani. Parikymppinen taideopiskelija Mäki painaa minut, huonoryhtisen kulttuuritoimittajan, seinää vasten ja pitää puolentoista tunnin puhuttelun. Henkilökohtaisemmaksi ja intiimimmäksi kokemuksen tekee se, että hän pitää puhuttelunsa arkistossa, eikä Kiasman näyttelytilassa, jossa videon kuuluisi olla.

En muista kokeneeni aikoihin vastaavaa kuvan ja äänen vyörytystä, joka ei anna katsojalle tuumaakaan periksi.

Kissantappovideo näyttää pintatarkastelussa aikansa videotaiteen tyypilliseltä esimerkiltä. Sen tekninen jälki on kuin tehty kasarinostalgikolle: vhs-tasoista suhjuista kuvaa, paikoin hieman kömpelöitä visuaalisia siirtymiä, 80-luvun Bounty- ja muita vastaavia tv-mainoksia, välähdyksiä amerikkalaisten tv-saarnaajien puheista.

Myös aiheet ovat tyypillisiä tuon ajan kantaaottavalle videotaiteelle. Teemoja ovat materialismi, kapitalismi, tiedonvälityksen valta, luonnon tuhoutuminen ja mediatulva.

Kissantappovideota käsittelevissä kirjoituksissa mainitaan usein, että se käsittelee rakenteellista väkivaltaa, mutta koen tämän enemmänkin vain hienostelevana ilmauksena, joka kumisee tyhjyyttään. Minulle teos on enemmänkin pirullisen taitavasti rakennettu kokonaisuus, joka esittelee alkuperäisen nimensä mukaisesti kuolemaa ja seksiä – eikä kovin hellävaraisesti.

Kissantappovideo on häiritsevä, suora, angstinen ja saarnaava.

Muistele sitä tunnetta, kun kyntesi alle on mennyt puutikku. Kun yrität saada tikkua pois, saatat itse asiassa aiheuttaa sähläämiselläsi vielä enemmän kipua. Juuri tältä videon katselu tuntuu. Kipu on alati läsnä, eikä se välttämättä hellitä, kun lähdet luistelemaan ajatuksinesi muualle.

Kissantappovideota
Kissantappovideota Kuva: Yle/Mikko Lehtola kulttuuricocktail

Itse kissantappokohtaus on järkyttävää katsottavaa, mutta rehellisyyden nimissä: olen nähnyt pahempaakin, myös taideteoksessa. Huomattavasti suuremman shokin aiheutti minulle aikoinaan esimerkiksi Pier Paolo Pasolinin Sodoman 120 päivän näkeminen.

Muutamia sekunteja kestävä teloitus on teoksen ahdistava ja häiritsevä huipentuma, mutta muistan katselukokemuksesta paljon muitakin kuvia: Mäki hakkaamassa päätään kaappiin, lähikuvia lihansyönnistä, hahmoja, joilla menee letkuja ja ristejä takapuolesta suuhun, nälkää näkeviä.

Ehkä suurimman efektin luo Mäen taidolla rakentama painajaismainen ääniraita, joka käy riitasointuista vuoropuhelua kuvien kanssa. Ääniraita on häiritsevimmillään kissantappokohtauksen aikana, tuolloin korvani ovat särkyä ruvelle miksatusta bilemusiikista.

Tuntuu kuin ohjaajat Lars von Trier ja Jean-Luc Godard olisivat päässeet samaan studioon tekemään kokeiluja. Von Trier tulee mieleeni taiteellisten tehokeinojensa lisäksi muutenkin. Vielä monta päivää katsomiskokemuksen jälkeen tuntuu kuin kengässäni olisi kivi. Tätä tunnetta von Trier pitää onnistuneen elokuvan merkkinä.

Mistä me lopulta järkytymme?

Kissantappovideota
Kissantappovideota kulttuuricocktail

Ohjaaja Paul Verhoeven kertoo Robocopin (1987) dvd-julkaisun kommenttiraidalla muiston elokuvan ennakkoesityksestä. Verhoevenin mukaan alkupuolen kuuluisa kidutus- ja teloitusjakso brutaaleine lähikuvineen ja ääniefekteineen ei herättänyt yleisössä niin suurta järkytystä kuin kohtauksen päättävä, ylhäältä nähty yleiskuva. Siinä näkyy ruumis verilammikossa ja naispoliisi ruumiin vieressä. Ääniraita on lähes mykkä ja hahmoja on vaikea erottaa.

Jostain syystä tämä lyhyt välähdys ruumiista ja hänen luokseen saapuvasta poliisista herätti suuremman hyljeksimisreaktion koeyleisössä kuin kiduttamisen näkeminen. Verhoeven päätti ottaa lyhyen kohdan pois.

En yritä väittää Robocop-esimerkilläni, että olisi tekopyhää kauhistua vain kissantaposta eikä kaikesta muusta Mäen kuvaruutuun haalimista kamaluuksista. Fiksuuden ja medialukutaidon merkki ei ole se, että järkyttyy eri asioista kuin suuri yleisö. Me vain reagoimme eri tavoin. Ja kuten kissantappovideo osoittaa, reagoimme toisin pelkästään myös tietoon väkivaltaisen kuvamateriaalin olemassaolosta.

Kiinnostavampaa on kysymys siitä, että mikä oikeastaan järkyttävässä kohtauksessa järkyttää ja miksi. Itseäni kissantapon näkeminen järkytti jonkin verran, mutta pidin kokonaisuutta ja joitain muita yksittäisiä kuvia vielä häiritsevimpinä. Ehkä itse kissantappokohtaus oli lopulta latteampi, koska siitä käyty julkinen keskustelu saa odottamaan jotain vielä järkyttävämpää.


Lähikuva kasvoista - välikuva.




Lähikuva kasvoista - välikuva.
kulttuuricocktail

Uusi kohu

Vasta 2004, 16 vuotta videon valmistumisen jälkeen käytiin kissantappotaukseen liittyvä suurin ja roihuavin julkinen keskustelu. Tällä kertaa mielipideryöpyn kohteeksi joutui nykytaiteen museo Kiasma. Nykytaiteen museo oli ostanut Mäen teoksen jo vuonna 1994, mutta silloin aihe ei herättänyt suuria intohimoja.

Eräänlainen aiheen uudelleen löytäminen tuolloin saattaa johtua siitä, että suuren yleisön oli helpompi osallistua keskusteluun.

Vaikka Twitter oli vielä keksimättä ja Facebook edelläkävijöiden foorumi, tavallinen kansalainen sai äänensä kuuluviin sähköpostin ja lehtien keskustelupalstojen avulla huomattavan helposti. Käytössä oli uudempia ja vapaampia väyliä mielipiteen ilmaisuun kuin 1990-luvun alussa.

Tarvittiin vain sytyke. Sen antoi kirjailija Leena Krohn, joka oli ollut käynnistämässä jo 90-luvun alussa käytyä ensimmäistä kissantappodebattia. Vuoden 2004 lähtölaukauksena oli Helsingin Sanomien juttu, jossa Krohn kertoi kieltäytyneensä menemästä puhumaan Teemu Mäen kanssa samaan tilaisuuteen.

Antti Nylén tiivistää Krohnin roolin Vihan ja katkeruuden esseissään osuvasti: ”Kukaan muu kuin Krohn ei ole sanonut kissantappovideosta mitään muistettavaa. Krohn voisi kiittää Mäkeä inspiraatiosta.”

Kissantappovideota
Kissantappovideota Kuva: Yle/Mikko Lehtola kulttuuricocktail

Leimallista keskustelulle oli se, että vain harva puolusti Mäkeä ja kritisoituja instituutioita, Kiasmaa ja opetusministeriötä. Lisäksi Kiasman edustajat olivat verrattain haluttomia osallistumaan keskusteluun, joka liittyi videon ostamiseen.

Erityisen haluttomasti keskusteluun osallistui Kiasman johtaja Tuula Karjalainen. ”Minulla ei ole osaa eikä arpaa teoksen hankkimisessa”, vakuuttaa Karjalainen Helsingin Sanomissa 6.5.2004.

Kuvastava esimerkki on Kiasman kokoelmaintendentti Marja Sakarin kommentti Radio Helsingin keskustelussa. Sakari ei näe museon toiminnassa ongelmaa: syypää on itsesensuuriin kykenemätön taiteilija, joka ei suostu poistamaan kiistanalaista kohtausta videostaan.

Yllättävää vuoden 2004 kohussa oli se, kuinka laajalti ihmiset närkästyivät Mäen periksiantamattomuudesta: hän maksoi sakot, mutta ei nöyrtynyt, pyytänyt anteeksi ja sanonut katuvansa tekoaan. Sekään ei näyttänyt merkitsevän mitään, ettei taiteilijan tuotannossa tiettävästi ole sen koommin tapettu eläimiä tai aiheutettu kärsimystä muille.

Taiteesta tulee dokumentti

Teemu Mäki syö
Teemu Mäki syö kulttuuricocktail

Vain harva on nähnyt kissantappovideon, koska Elokuvatarkastamo on määrännyt sen esityskieltoon Suomessa. Vuonna 1994 Valtion taidemuseo osti kokoelmiinsa Mäen työn, mutta siirsi sen 10 vuotta myöhemmin mediakohun alla Kuvataiteen keskusarkiston kokoelmiin tutkijoiden käyttöön.

Konkreettisesti tämä tarkoitti puolen metrin siirtoa hyllyllä toiseen kohtaan, mutta symbolisesti ele oli suuri. Kissantappovideon mediakäsittelyä tutkineen Sini Palosaaren mukaan Mäen elokuvasta tuli siirron seurauksena dokumentti, arkistoitu taidehistoriallinen kuriositeetti, ei teos.

Mäen teokseen kohdistuvat sensuurivaatimukset voimistuivat 2004 siksi, että virallinen sensuuri oli höltynyt. Aiemmin suomalaisista videovuokraamoista ei videolain takia löytänyt alle 18-vuotiailta kiellettyjä elokuvia, jotka ovat nyt kaikkien saatavilla. Tyypillistä oli myös elokuvatarkastamon tekemät leikkaukset. Moni väkivalta- ja kauhuelokuva päätyi vuokraamoihin rankasti siivottuna.

Palosaari päättelee, että kansalaiset nousivat täyttämään moraalisen arvotyhjiön, kun audiovisuaalisen materiaalin hankkiminen alkoi käydä helpommaksi ja helpommaksi.
Kissantappovideon määritteli ensin siis Eläinsuojeluyhdistys. Vuonna 2004 painavin sana oli järjestäytymättömällä kansalaisliikkeellä.

Yksi ilmentymä kansalaisaktiivisuudesta oli sähköpostiadressi, jossa Kiasmaa vaadittiin siirtämään kissantappovideo taidekokoelmista arkistoon. Kun museo taipui tähän ratkaisuun, adressin alkuunpanija kansalaisaktivisti Pirjetta Kesseli näki teoksen siirron etiikan paluuna taiteeseen.

Teemu Mäki ei ole taiteilija

Kissantappovideota
Kissantappovideota kulttuuricocktail

Kiasma päätti heivata kissantappovideon kokoelmistaan vuonna 2004, kun painostus yltyi yltymistään. Oli kulunut 10 vuotta teoksen ostamisesta. Keskusteluun otti osaa myös tuolloinen kulttuuriministeri Tanja Karpela.

Karpelan puheet olivat huvittavan ristiriitaisia. Toisaalta hän korosti taiteen riippumattomuutta, mutta halusi myös määritellä taidetta itse.

”Tulevaisuuden tutkijat voivat sitä siis katsoa ja samalla he voivat arvioida, onko museon hankkijoiden arvostelukyky pahasti pettänyt”, Karpela sanoo. Omana mielipiteenään Karpela sanoo, että Mäen teoksella ei ole mitään tekemistä taiteen kanssa. (HS 6.5.2004)

Teemu Mäki on taiteilija

Kissantappovideota
Kissantappovideota kulttuuricocktail

Lopputekstit ovat ohi, oloni on pingottunut ja samalla helpottunut. Kuvaruutu pimenee ja dvd lakkaa pyörimästä. Olen katsonut 90-minuuttisen My Wayn loppuun arkiston huoneessa tietokoneen ruudulta. Olen uupunut, mutta perusajatus on tässä vaiheessa selvä: pidän elokuvaa upeana ja tärkeänä. Tämä on taideteos.

Vaikka en ole Tanja Karpelan toivoma tutkija, rohkenen sanoa, että museon hankkijoiden arvostelukyky ei pettänyt heidän ostaessaan videon.

Kiasman johtoportaan harkintakyky kuitenkin petti yhdessä kohtaa. Teos siirrettiin painostuksen alla Kuvataiteen keskusarkiston kokoelmiin tutkijoiden käyttöön, mikä oli onneton paniikkiliike, vaikka ymmärränkin, että museon henkilökunnan saamat lukuisat tappouhkaukset vaikuttivat päätökseen.

Kohtaaminen toisen katsojan kanssa

”Se pitäisi päästää pannasta ja antaa ihmisten nähdä se, ilman muuta.” Tätä mieltä on valokuvaaja Harri Pälviranta. Hän on yksi harvoista videon nähneistä suomalaisista – ulkomaillahan teosta saa esittää.

Väkivaltaa teoksissaan käsittelevää Pälvirantaa huvittaa teoksen yllä leijuva mystisyyden usva. Hänen kokemuksensa mukaan videon nähneillä on tapana painottaa sanaa harva, ikään kuin he kuuluisivat hienoon valikoituneeseen ryhmään.

Pälviranta kävi katsomassa videon väkivalta-aiheista keskustelutilaisuutta varten. Hän vaikuttui suuresti näkemästään.

”Mäki kykeni jo parikymppisenä taideopiskelijana kertomaan jotain sellaista kuvin ja äänin, mihin emme muuten pysty. Hän leikkaa kissantappovideollaan systeemiin kiinni sivusta ja lyö täysillä, käy käsiksi niihin argumentaatioihin, joihin olemme tottuneet. Huvittavaa on tietenkin se, että systeemi, jota video kritisoi, on ottanut sen haltuun.”

Saako kissan tappaa taiteen takia?

Kissantappovideota
Kissantappovideota kulttuuricocktail

Eikö Pälviranta näe Mäen teoissa, kissan pään päälle laukeiluineen kaikkineen, mitään epäilyttävää tai väärää? Eipä juuri.

”Se on ollut Mäelle tuskainen valinta, ei se sitä hyvillään ole tehnyt. Jos Mäki olisi piittaamaton ihminen, ei hän olisi tehnyt tuota elokuvaa. Mutta koska hän välittää, syntyi juuri tuollainen elokuva”.

Joskus asiat on pakko sanoa julmasti ja suoraan, ajattelee Pälviranta. Hän sanoo ymmärtävänsä ja hyväksyvänsä Mäen teot elokuvassa, myös kissan tappamisen.

”Joskus eläimen voi tappaa taiteen vuoksi, vaikka tappaminen on väärin. Mäen elokuva tähtää kamalaan kliimaksiin, se täytyy viedä loppuun asti – muuten katsoja ei joudu seinää vasten avuttomana puntaroimaan sitä, mikä häntä vyöryneessä kuvavirrassa oikeastaan järkytti. Teoksen sisäinen logiikka ikään kuin pakotti Mäen tuollaiseen tekoon.”

Olisiko kohu syntynyt, jos kissan tilalla olisi ollut lahna tai undulaatti, kysyy Pälviranta.

”Ajoittain on välttämätöntä tehdä tekoja, jotka rikkovat hyvän maun, laillisuuden ja harmonian rajat. Myönnän, että olen heikoilla jäillä perusteluissa, mutta välillä se on vaan välttämätöntä.”

Kissantappovideota
Kissantappovideota kulttuuricocktail

Mielipidettään Pälviranta perustelee sillä, että ilman Mäen kaltaisia ravistelijoita mitään ei tapahdu, ja yleisö nukkuu taiteen äärellä niin kuin nyt.

"Mistä taiteilijat puhuvat tänään? Ansaintalogiikoista. Taiteilijat marisevat toimeentulomme vähenemisestä, hyvinvointiasioista. Taiteilijat makaavat kurkku auki maassa kuin antautuneet eläimet. Harva tekijä ottaa kytköstä todella isoihin poliittisiin kysymyksiin niin kuin Mäki videollaan.”

Pälviranta pitää kissantappokohtausta erottamattomana osana Mäen teosta.

”Emmehän me puhuisi tästä aiheesta, emmekä penäisi sitä kohtausta, jos se olisi leikattu pois. Se on olennainen osa, mutta rajoittuminen vain siihen olisi kokonaisuuden hahmottamisen kannalta tyhmää.”

Pälvirannan mukaan Mäen asettamat kysymykset väkivallasta, sen eri muodoista, kerrostumista ja vaikutuskentistä ovat relevantteja ja isoja. Ne ovat tarpeellisia väkivaltakulttuurissamme, jota Pälviranta luonnehtii ultrarealistiseksi.

"Pahaa pelkään, ettei teoksen esittäminen suurelle yleisölle ole vieläkään mahdollista. Keskustelu juuttuu tähän eläinrääkkäyskuvioon, vaikka koko ruokatuotantomme perustuu samankaltaisiin eläinrääkkäystilanteisiin, ja yleinen eläinten ja ihmistenkin kohtelu maailmassa sisältää sellaista julmuutta, mihin vain ihminen massamitassa kykenee.”

Kissantappovideota
Kissantappovideota kulttuuricocktail

Mitä Pälviranta ajattelee taiteilijan saamasta kissantappajaleimasta?

”Historiansa vanki, ” hän huokaisee ja jatkaa:

”Mäki teki teoksensa ja sitä myötä rikoksensa yli 25 vuotta sitten. Siitä on kauan aikaa. Ja häntä ei haluta vieläkään kuulla, vaikka hän on merkittävä taiteilija ja ajattelija. Yleisesti voisi kysyä, miksi ei voisi olla epäonnistunutta, pahaa tai epäeettistä taidetta tai miksi taiteilija ei voisi olla myös rikoksesta tuomittu, epäilyttävä tai epäeettinen."

Pälvirannan mielestä tällaiset seikat eivät saisi johtaa siihen, että ihminen tuomitaan ainaisesti halveerattavaksi.

"Oikeusjärjestelmämmehän perustuu periaatteelle, että rangaistuksen kärsittyään henkilö on kärsinyt rangaistuksensa ja on sitä myötä ’vapaa synneistään’. Mitä siitä tulisi, jos jokainen väärä tekomme kerääntyisi jonnekin vääryystilille, joka olisi kaikkien nähtävillä, ja jota kaikki saisivat kommentoida? Kyllä siinä varmaan myös Krohn joutuisi jotain häpeämään tai katumaan. Kuten kaikki meistä.”

Kissantappovideota
Kissantappovideota Kuva: Yle/Mikko Lehtola kulttuuricocktail

Seliseli

"Tapoin erään kissan vuonna 1988, erästä videoteostani varten." Näin alkaa Teemu Mäen tiettävästi luetuin kirjoitus KISSA-essee, jonka hän kirjoitti vuoden 2004 kohun aikoihin. Esseessä Mäki oikoo teokseen liittyviä väärinkäsityksiä ja selittää videonsa perusteesejä.

Esseetä käsittelevien nettikommenttien perusteella voi tehdä sen johtopäätöksen, ettei sen julkaiseminen ole muuttanut kissantappovideosta kimpaantuneiden mielipiteitä. Sairas paska mikä sairas paska, vaikka miten selittelisi ja teoretisoisi, kirjoittaa eräs kommentoija KISSA-esseestä.

Miksi Mäki halusi oikoa väärinkäsityksiä, ja vieläpä juuri tuolloin, 15 vuotta edellisen ison kohun jälkeen? Miksei hän jäänyt taka-alalle ja antanut ihmisten jatkaa väärillä tiedoilla ja tulkinnoilla argumentointiaan niin kuin siihenkin asti? Eikö hän ollut osannut perustella kamalaa tekoaan aikaisemmin riittävän vakuuttavasti?

Arvaukseni on, että paine alkoi käydä liian kovaksi. Mäen henkeä uhattiin, hänen läheistensä henkeä uhattiin, Kiasman henkilökuntaa uhkailtiin ja painostettiin, netti- ja iltapäivälehtikirjoittelu oli räjähtämässä käsiin.

Vaikka Mäki olisi sitkeimpien ja hullunrohkeimpien suomalaistaiteilijoiden listalla kärkipäässä, ei kukaan kestä loputtomasti.

Teemu Taikuri

kissantappovideota
kissantappovideota teemu mäki

Sanotaan, ettei taikuri saisi paljastaa temppuaan. Saapas, ainakin minusta on äärimmäisen kiinnostavaa kuulla, kuinka illuusio on rakennettu ja missä kohdassa menemme katsojina lankaan. Ei tylsä selitys pilaa hienoa temppua. Tietenkin taikurin käyttämä jippo on pohjimmiltaan yksinkertainen.

Mäki on esseessään hieman kuin temppunsa paljastava taikuri. Hän on parhaimmillaan kertoessaan yleisön joukkopsykologiasta, ei niinkään ruotiessaan itse teosta. Mäki ymmärtää yleisön järkyttymisen, ja hän myöntääkin halunneensa järkyttää kissantapolla.

Sana tekopyhyys toistuu esseessä taajaan. Suhtaudun tämän sanan käyttöön kahtalaisesti. Tuntuu kuin katsojan tekopyhyyteen nojautuminen olisi yksi ainoita kunnollisia aseita, joka Mäellä on varastossaan.

Toisaalta sana on osuva, ja taiteilija osaa myös perustella, mitä hän näkee tekopyhyyden taustalla.

Olen samaa mieltä esimerkiksi siitä, mitä Mäki kirjoittaa katsojien reagoinnista kissantappoon liittyviin yksityiskohtiin, kuten tapahtuman kestoon.

"Minusta siinä, että he ovat huojentuneita kuullessaan, että kuusi sekuntia ja mahdollisimman nopeasti yritin tappaa, on jotain epäilyttävää, falskia."

Vaikka Mäki pakoilee kissan päälle masturboimiseen liittyvää itsekriittistä pohdintaa, hän esittää perusteltuja huomioita lihaa syövien katsojien reaktioista:

"Minun on vaikea ottaa vakavasti niitä lihansyöjiä, jotka ovat kauhistelleet kissantappoa taiteen vuoksi. Katsokaa peiliin, menkää puntariin ja sitten ihan huviksenne vaikka ampumaan hirvi. Harva kuolee katutappelussa tai pedofiilin uhrina verrattuna siihen, kuinka moni kuolee sen vuoksi, että haluamme halvat lenkkarit, banaanit ja bensiinin haluamatta tietää kenen orjuutuksella ja murhaamisella ne maksetaan."

Niin itse kissantappovideossa kuin esseessäkin Mäki jatkaa Markiisi de Saden ajatuksia terävästi. Sadisti aiheuttaa kärsimystä ja kuolemaa, koska hänellä on siihen aito intohimo. Me muut aiheutamme kärsimystä ja kuolemaa, vain koska olemme laiskoja ja harrastamme itsepetosta.

Tuntui pahalta ejakuloida

Kissantappovideota
Kissantappovideota kulttuuricocktail

Mäki menee siilipuolustukseen, kun aiheeksi tulee hän itse. Ikään kuin taikuri ei enää jaksaisi selostaa temppua, vaan alkaa kertoa, minkälaista taikurin elämä on ja miltä taikurista tuntuu.

"Megalomaanisesta ja itseironisesta nimestään huolimatta teos ei ole omaelämäkerrallinen eikä suinkaan käsittele kaikkea."

Mitä sitten, vaikka se olisikin omaelämäkerrallinen?

"En harrasta sadomasoseksiä, joten kissan ja veren kanssa puuhastelu oli minulle tympeää työtä, eikä erektioon ja siemensyöksyyn pystyminen ole ollut minulle koskaan niin vaikeaa kuin näissä ällöttävissä tilanteissa."

Älä. Olisiko Mäellä ollut kanttia myöntää, että harrastaisi sadomasokismia, mutta silti olisi kokenut kissantapon siemensyöksyineen vaikeana?

Kaikista onnettomin yritys löytyy kirjoituksen lopusta, jossa Mäki tarttuu epätoivoiseen oljenkorteen:

"Minulla on esimerkiksi uskovainen ystävä, joka lisäksi kuuluu eläinsuojeluyhdistys Animaliaan. Käyn hänen kanssaan pelaamassa sulkapalloa ja syömässä. Hän syö soijapihvin, minä nautaa. Minulla on myös oikeistolainen rasistikaveri, jonka kanssa mätkin karatea ja jazzkitaristien levyjä."

Mukavaa kuulla, että Mäen ystäväpiiri on näin laaja. Mutta minulle on aika sama, vaikka Mäki kertoisi kaveeraavansa vain jazzkitaristeista kiinnostuneiden oikeistolaisten kanssa. Tämä tieto ei olisi muuttanut käsitystäni hänestä taiteilijana tai kissantappajana.

kissantappovideota
kissantappovideota kulttuuricocktail
kissantappovideota
kissantappovideota kulttuuricocktail
kissantappovideota
kissantappovideota kulttuuricocktail

Ehkä Mäki haluaa tuoda itsestään inhimillisen puolen esiin, mutta tekee sen kömpelösti. Jos hän haluaa tämän ymmärrettävän ironiana, se on ristiriidassa itse videon kanssa. Kissantappovideo ei ole ironinen.

Elokuvassa on tosin yksi hetki, jossa kaikki tuntuu menevän ironian ja läskiksi lyömisen piikkiin: Mäki alkaa nauraa erään rivon monologinsa aikana ja lähtee kuvasta pois. Koen tämän kuitenkin pienenä helpotuksena katsojalle, ehkä muistutuksena siitä, mikä teoksessa on olennaista.

Jos KISSA-esseestä poistettaisiin ”minusta tuntui pahalta laueta kissan pään päälle” ja ”tunnen monenlaisia ihmisiä” -tyyppiset kohdat, olisi kyseessä hyvin argumentoitu kirjoitus väkivallasta ja katsomisesta. Tietenkin kirjoituksella on myös kulttuurihistoriallinen arvo: on kiinnostavaa lukea teoksen syntyhistoriasta ja tapahtumien kulusta taiteilijan näkökulmasta.

kissantappovideota
kissantappovideota Kuva: Yle/Mikko Lehtola kulttuuricocktail

Kissantappovideo Full HD -aikakaudella

Mäki sai kerran eräässä retrospektiivissään esittää My Wayn sillä ehdolla, että hän peittää kädellään projektorin kissantappokohtauksen aikana. Hän ei peittänyt.

Muutoin teosta ei ole esitetty Suomessa, ja tuskinpa Mäen projektoritempauksen jälkeen tullaankaan. Niin kauan kuin Suomen elokuvatarkastamon aikoinaan asettama sensuuripäätös pitää, kissantappovideo on esityskiellossa.

Ajatusleikki kuitenkin sallittakoon: jos kissantappovideo ladattaisiin tänään YouTubeen, mitä tapahtuisi ennen kuin se poistettaisiin sieltä?

Veikkaan, ettei juuri kukaan jaksaisi katsoa videota kokonaan – se kun on pahimmillaan todella puuduttava. Valtaosa etsisi ensitöikseen sen kuuluisan kohdan, järkyttyisi näkemästään ja menisi purkamaan pahimmat paineet ensimmäiseen löytämäänsä kommenttiketjuun.

Joku tietysti saattaisi ihastella vhs-estetiikkaa kasarikarkkimainoksineen ja tv-saarnaajavideoineen.

Kissantappovideota
Kissantappovideota teemu käi

Se harvalukuinen ryhmä, joka katsoisi videon kokonaan ja haluaisi käsitellä sen teemoja, unohtuisi jonnekin taidefilosofiselle keskustelupalstalle, ja teoksen puolustajat saisivat samalla mitalla likasankoa päin naamaa kuin edellisen kohun aikana.

Tuohtuminen näinä eläinaiheisten taideteosten ja tietokirjojen, hellyttävien eläinvideoiden ja ylireagoimisten aikana saattaisi olla yhtä kovaa kuin vuonna 2004. Jos kohu syntyisi, se tuskin kestäisi niin pitkään kuin tuolloin: median tempo on nykyään huomattavasti kiivaampaa kuin 11 vuotta sitten.

Tuolloin kissantappovideota ja sen julkaisemista puolusti elokuvavaikuttaja Aleksi Bardy, joka oli harvoja myötämielisestä teokseen suhtautuneita. Jukka Kuikka ehdottaa kirjoituksessaan hyvin syöneen Teemu Mäen sahaamista kahteen osaan ja kysyy: ”Miten Aleksi Bardylla riittää ymmärrystä mirrin päälle onanoivalle nekrofiilille?” (IS 24.6.2004)

Entä voisiko teos olla esimerkiksi täysi-ikäisten katsottavissa Kiasmassa? Epäilen.Vaikka edellisestä kissantappokohusta on kulunut jo 11 vuotta, Kiasma tuskin haluaa joutua uudelleen viha-aallon kohteeksi, etenkään tällaisena taloudellisesti riskialttiina aikana. Myöskään Mäki ei ole osoittanut kiinnostusta esityskiellon kumoamiseen.

Hän on kaikesta päätellen kyllä halukas esittämään julkisesti videotaan, mutta jättänyt teoksen lopullisen sijoituspaikan muiden varaan. Alituinen ruikuttaminen oman teoksensa vapauttamisesta ei tuntuisi luontevalta Mäen kaltaiselle tinkimättömälle taiteilijalle. Jos Mäki vaikeroisi teoksensa kohtalosta ja vaatisi esityskiellon poistamista aika ajoin, hän osoittaisi heikkoutensa.

Olisi epäloogista olla katumatta mitään ja silti muistuttaa itkuisen katkerana sekä itsensä että teoksensa saamasta kohtelusta julkisuudessa. Jos Mäki tekisi näin, hän aiheuttaisi särön taiteilijaimagoonsa. Tämän lisäksi hän osoittaisi liikaa halua puuttua kissantappovideoon mediataideteoksena, joka on tähän asti rakentunut lähinnä muiden kuin Mäen kommentoinnin varaan.

Kissantappovideota
Kissantappovideota Kuva: Yle/Mikko Lehtola kulttuuricocktail

Mikä on vaiennettu?

Epävirallisesti käymissäni keskusteluissa taide- ja museoalan ihmiset haluavat videon pysyvän piilossa maailmanloppuun asti. Osa toivoo sen ainoiden olemassa olevien kopioiden räjähtävän kappaleiksi. Tapaus kissantappovideo on kuin kulttuurihistoriallisen maton alle jäänyt ikävä kupru, jota ei joko haluta nähdä, tai jonka toivotaan katoavan sitä mukaa kun sen päältä kävelee.

Kun kerroin joillekuille kohuun osallistuneille tai siihen tahtomattaan sotkeentuneille kirjoittavani tästä aiheesta, ensimmäinen reaktio oli vaivaantunut katse ja toive: ethän mainitse nimeäni tai edustamaani instituutiota tekstissä. Moni myös naurahti hermostuneen ylimielisesti ja kysyi, että mitä nyt enää sitä umpijauhettua aihetta käsittelemään.

Vaivaantuneisuuden ja nonsaleeraamisen lisäksi näistä keskusteluista on jäänyt mieleeni yksi piirre: sivulauseessa muistettiin lähes poikkeuksetta mainita siitä, kuinka tärkeä esimerkki kissantappovideo on taiteen määrittelemisen ja suomalaisen kulttuurihistorian kannalta. Toisin sanoen tapauksessa osallisina olleet pitävät taiteen määrittelemistä olennaisena kysymyksenä, mutta eivät halua osallistua siihen tässä tapauksessa.

Kissantappovideota
Kissantappovideota kulttuuricocktail

Kissantappovideo on kieltämättä äärimmäinen ja hyvin kompleksinen esimerkki jopa kokeneimmillekin taide- ja museoalan asiantuntijoille. Tästä huolimatta koin lähes surkuhupaisana, kuinka samaa kaavaa noudattaen keskusteluni etenivät aiheesta Teemu Mäki. Kiperän paikan tullen taidevaikuttajat lähtivät juoksemaan katsomoon turvalliselle tarkkailupaikalle: kissantappovideosta olisi tärkeää puhua, mutta tehköön sen muut.

Tämä kielii siitä, että suomalaista taidekenttää vaivaa varovaisuus: se menee suppuun kuin simpukka juuri silloin, kun sen pitäisi olla auki. Rohkeutta vaaditaan muilta, mutta ei itseltä.

Kissantappovideo saattaa olla aiheena umpijauhettu ja taideteoksena kyseenalainen, mutta on järjetöntä, että se on esityskiellossa vuonna 2015. Niin kauan kuin video on Kansallisgallerian tutkijankammion dvd-hyllyssä eräänlaisena hiljaisena arkistohäirikkönä, emme tiedä, mistä puhumme. Olemme vaikutelmien varassa. Voisiko Kiasma kuitenkin harkita uudestaan?

Toimittaja katsoo kissantappovideota
Toimittaja katsoo kissantappovideota Kuva: Yle/Mikko Lehtola kulttuuricocktail

Artikkeli sisältää kuvakaappauksia Teemu Mäen teoksesta My Way (A Work in Progress).

Kommentit