Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Pasi Toiviainen pääkuva

Maailma vuonna 2061 – Matkalla Pariisiin

Aamuinen katu Pariisissa.
Tiistaiaamuinen katunäkymä Pariisista. Aamuinen katu Pariisissa. Kuva: Yle/Pasi Toiviainen pasi toiviainen

Minun tyttäreni on saman ikäinen kuin minä nyt vuonna 2061. Millainen on hänen maailmansa silloin?

Olen kauhuissani. Toki vielä nyt elämä kulkee päivästä toiseen kuten aina ennenkin – ja välillä jopa pieni toiveikkuus nostaa päätään – mutta sisimmässäni olen hiljaa kauhuissani.

Suoraan sanottuna olen jo pitkään vältellyt ilmastoasioista kunnolla kirjoittamista. Jotain pientä on sentään tullut tehtyä, mutta monien suunnittelemieni jutunaiheiden olen lopulta antanut lipua ohi. On tuntunut, että kaikki on tullut jo sanottua. Kaikki skeptikkojen huuhaat on käsitelty, uhkakuvat maalattu ja ratkaisumahdollisuuksia pohdittu. Mitä tässä nyt enää hoheltamaan. Tämän vuoden huikea globaali lämpöennätyskään ei oikeastaan ole mikään uutinen – saati yllätys.

Nyt on kuitenkin aika taas aktivoitua ilmastotoimittajana. Pariisi kutsuu – joskaan ei enää niin houkuttelevasti kuin vielä kuukausi sitten, ennen terroria. Sinne kuitenkin nyt suuntaan, monien muiden tavoin, siihen suureen, ratkaisevaan ilmastokokoukseen.

Mutta, niin, onko maailman kohtalo nyt ratkeamassa? Siis ihan todella.

Maailma ei saa lämmetä enemmän kuin 2 astetta!

Maailmassa vallitsee tätä nykyä milteipä liikuttava yksimielisyys siitä, että maapallo ei saa lämmetä esiteolliseen aikaan verrattuna 2 astetta enempää. Tämä tavoite kirjattaneen sellaisenaan myös uuden globaalin ilmastosopimuksen pohjaksi Pariisissa.

Toisaalta, samaan aikaan yhä useampien ilmastoasiantuntijoiden keskuudessa vallitsee myös sellainen käsitys, jonka mukaan mainitussa 2 asteen tavoitteessa pysyminen on toiveajattelua. Teoriassa toki mahdollista – niin kuin lähes mikä tahansa – mutta käytännössä ei.

Viime vuosina on kyllä tehty iso liuta erilaisia teknis-taloudellis-yhteiskunnallisia tietokonemallinnuksia, jotka osoittavat, että kahdessa asteessa voidaan pysyä. Ongelmana kuitenkin on se, että ne on tehty juuri siksi: osoittamaan, että kahdessa voidaan pysyä. Tai tosiasiallisesti niiden tarkoitus on ollut kertoa, miten kahdessa asteessa voitaisiin ehkä pysyä ja sitten niitä on vain tulkittu mahdollisimman yltiöoptimistisesti.

Ne jotka väittävät, että lämpeneminen voidaan yhä rajoittaa turvallisesti kahteen asteeseen ohittavat todellisuuden eli sen, mikä erottaa mallit maailmasta.

Nuo ilmastonmuutoksen hillintämallit sisältävät lähtöoletuksinaan, että kaikki maailman maat tekevät vastedes saumatonta yhteistyötä ilmastonsuojelussa eivätkä anna minkäänlaisten konfliktien häiritä tätä suurta projektia. Samoin niiden mukaan myös maailman talous kasvaa tasaisesti, eikä mikään heiluttele sitäkään. Vastaavasti teknologiseen kehitykseen satsataan suuria summia ja syntyneet innovaatiot jaetaan heti kaikkien käyttöön. Erityisesti hiilen talteenottoteknologiat saadaan tehokkaiksi ja edullisiksi ja hiiltä voidaan alkaa massiivisissa mitoissa varastoida maaperään. Lisäksi metsäkato pysäytetään ja maailmassa aloitetaan välittömästi valtavat metsityshankkeet, ja ydinvoimaa ja uusiutuvia energiamuotoja lisätään nopeasti hurjia määriä. Vielä yhtenä taustaoletuksena on, ettei ilmastonmuutos itse etene tulevina vuosikymmeninä sillä tavalla, että se aiheuttaisi minkäänlaista takapakkia millekään näistä toimista.

Kyse onkin varsinaisesta toiveiden tynnyristä. Mahdollisia heikkoja kohtia on vaikka kuinka, mutta itse pelkään, että homma kaatuu yksin jo tuohon kaikissa hillintämalleissa aivan keskeiseen oletukseen hiilen imemisestä pois savukaasuista ja ilmasta sekä sen varastoimisesta maaperään talteen. Se mitä asian suhteen ei yleensä tunnuta oivallettavan, on, paitsi vaaditun teknologian keskeneräisyys, ennen kaikkea hankkeen mittakaava.

Kun poltetaan vaikkapa tonni puhtainta mahdollista hiiltä, hiilidioksidpäästöjä syntyy 3,7 tonnia. Tämä johtuu siitä, että palamisessa hiileen yhtyy happea. Palaminen on hapettumista. Vähintään saman verran hiilidioksidia syntyy tietysti myös, kun poltetaan muitakin polttoaineita. Lisäksi itse hiilen talteenotto syö energiaa, ja siksi saman nettoenergiahyödyn saamiseksi polttoainetta kuluu noin kolmannes aiempaa enemmän ja päästöjä vastaavasti lisää (nyt yhteensä jo 5 tonnia). Samoin, koska päästöjä ei voida useinkaan pumpata maahan suoraan voimalaitoksella, myös kuljetukset kaasun komprerssointeineen vaativat energiaa ja tuottavat yhä lisää päästöjä.

Vaikka hiilen talteenotolla ja varastoinnilla (CCS) ei tulevaisuudessa pyrittäisi korvaamaan kuin murto-osa maailman nykyisestä fossiilienergian käytöstä, syntyvä päästöralli olisi suunnaton. Eikä koko teknologia ole vielä edes kypsää. Eikä aiottujen maanalaisten hiilidioksidivarastojen pitävyydestä ole mitään takeita.

Toisaalta, on joissakin 2 asteeseen tähtäävissä mallinnuksissa vielä tätäkin villimpää teknologiaoptimismia. Niissä osa päästöistä on kuitattu yksinkertaisesti vielä kokonaan keksimättä olevalla mysteeriteknologialla. Ajatuksena on, että eihän sitä voi tietää, jos vaikka jokin kaiken ratkaiseva hopealuoti löytyisi.

Anteeksi, mutta olen epäileväinen. Pessimisti, sanoisi joku.

Ylilyönti ja ilmastoloikka

Silti, se 2 asteen mallien kaikista suurin hölmöys on, että niissä yleisesti sallitaan niin sanottu ”ylilyönti”. Niissä ajatellaan, että vaikka maailman lämpötila ehtisikin nousta jonnekin 3 asteen tuntumaan, se saataisiin vuosisadan lopulla vielä laskemaan turvallisiin rajoihin, kunhan hiiltä imettäisiin pois ilmakehästä. Käytännössä tämän fantasoidaan tapahtuvan niin, että ensin laajojen metsitysten seurauksena hiili sitoutuu ilmasta puihin, ja sitten, kun puuta hyödynnetään bioenergiana, vapautuva hiilidioksidi napataan talteen ja johdetaan maaperään.

Tällaisen strategian mielekkyyteen en usko hetkeäkään. Paitsi etten luota moisen hiilinielun aikaan saamiseen, ennen kaikkea koko ylilyöntiajattelu on äärimmäisen vaarallista tulella leikkimistä. Ei ymmärretä, että jossain kohtaa lämpeneminen alkaa ruokkia itseään. Että ylitetään se hienovarainen kynnys, jonka jälkeen ikiroudat sulavat peruuttamattomasti, meren pohjan metaanihydraatit ryöppyävät pintaan ja suuret metsäalueet palavat soihtuina ilmaan – ehkä Amazonasissa, tai sitten pohjoisten mannerten keskiosien laajoissa havumetsissä. Samaan aikaan taustalla hupenee myös lumi- ja jääpeite, mikä sekin vauhdittaa lämpenemisen kierrettä. Planeetta menettää yhä enemmän auringonsäteilyä avaruuteen heijastavasta peilistään.

Jossain pisteessä tämän kaiken keskellä mitään ei ole enää tehtävissä. Itse pelkään, ettei tuo kriittinen kynnys ole välttämättä kovinkaan kaukana. Itse asemoisin sen intuitiivisesti – pitkällisen paleoklimatologisen pohdinnan perusteella – juuri jonnekin kahden ja kolmen asteen väliin. Sinänsä harmittoman kuuloisena esitetystä ylilyönnistä seuraisikin nopea ja peruuttamaton ilmastoloikka.

Kuten ilmastotutkija Peter Cox minulle jo vuonna 2003 totesi: ”Jos päädytään tuollaiseen takaisinkytkentätilanteeseen, [ilmasto-] järjestelmä on jo päätöksensä tehnyt, ja se on matkalla jonnekin muualle, eikä sille ole oikeastaan mitään tehtävissä. … Asia ei enää ole riippuvainen siitä, kuinka paljon ihmiskunta muuttaa maapalloa. On vain päädytty tilanteeseen, jossa pieninkin muutos voi aiheuttaa järjestelmän siirtymisen tilasta toiseen.”

Tästä samaisesta syystä en muuten vakuutu niistäkään monesti kuulluista pohdinnoista, että onhan 3 astetta kuitenkin parempi kuin 4. Tai jopa 4 astetta parempi kuin 5. Väitän, että ei välttämättä ole. Todellisuudessa 3 astetta voikin olla sama kuin 6 astetta. Ehkä jopa 2 voi olla 6. Jossain pisteessä ilmastokatastrofi onkin yhtäkkiä joko tai.

Sitä paitsi, ei se inhimillisesti katsoen enemmän tai vähemmän totaalinen ilmastokatastrofi edes tarvitse edellä esiin nostamaani kuutta astetta. Viimeistään neljän asteen luulisi riittävän. Taannoin eräässä puheenvuorossaan Potsdamin ilmastovaikutusten tutkimusinstituutin johtaja Hans Joachim Schellnhuber kysyi retorisesti, ”mitä eroa on kahdella ja neljällä asteella”, ja vastasi: ”Ihmisen sivilisaatio.”

Totuus vai kompromissi?

Muistutettakoon siitäkin, että myös niiden varsinaisten ilmastomallien antamat lämpenemisennusteet ovat tunnustetusti monin tavoin aliarvioita. Niiden tiedetään aliarvioivan esimerkiksi maaperästä kiihtyvän hajoamistoiminnan myötä vapautuvan hiilidioksidin määrää sekä Jäämeren pysyvän merijään samoin kuin suurten mannerjäätiköiden sulamisvauhtia. Vastaavasti ikiroudan sulamista ne eivät ota huomioon vielä mitenkään.

Ja koska nämä ilmastomallit ovat tietysti myös teknis-taloudellisten hillintämallien pohjana, 2 asteen tavoitteessa pysyminen on niiden aliarviot huomioon ottaen jälleen pykälän kauempana. Ja siis itse 2 asteen lämpeneminen pykälän lähempänä. Se lähestyy meitä salakavalasti, kuin varjoissa.

Muuan arvostamani tutkija tosin kerran totesi minulle, että noista edellä mainitsemistani varsinaisten ilmastomallien puutteista ei itse asiassa pitäisi edes julkisesti puhua. Ei siksi, eivätkö ne olisi tosia, vaan siksi, etteivät ilmastonmuutoksen kieltäjät saisi siitä taas yhtä asetta, jolla leimata mallit kaiken kaikkiaan epäluotettaviksi ja siten ennustettu lämpeneminen kyseenalaiseksi.

Tämä on oikeastaan aika karmea ajatuskuvio. Totuutta ei pitäisi sanoa siksi, etteivät jotkut meuhkaajat käyttäisi sitä väärin. Ennemmin tehdään älyllinen – ja ehkä sen seurauksena käytännöllinenkin – kompromissi. Siitä huolimatta, että pelissä on, niin … koko maailma.

Paljon tämäntapaisia kompromisseja on ilmastotieteessä ja ilmastoviestinnässä kuitenkin vuosien varrella jo tehty.

Oikeastaan voikin sanoa, että ilmastoskeptikot ovat ”voittaneet”. Tai ainakin, että ilmastonsuojelijat ovat hävinneet. Kun vuonna 1988 pidetyssä ilmastokokouksessa tutkijat vaativat, että maailman hiilipäästöjä pitäisi vuoteen 2015 mennessä leikata 50 prosenttia, niin nyt kyseinen vuosi saavutettuamme voimme todeta, että päästöt ovat sen sijaan lisääntyneet 50 prosenttia! Pitkälti kiitos öljy- ja autoalan masinoiman, heti vuonna 1989 käynnistyneen ja neljännesvuosisadan jatkuneen disinformaatiokampanjan.

Juuri nyt on tietysti jännittävää, että Yhdysvalloissa parhaillaan New Yorkin yleinen syyttäjä tutkii mahdollisuutta nostaa syyte öljyjätti Exxonia vastaan tämän vuosien ajan maailmalle tietoisesti syytämistä ilmastovalheista. Vastaavassa hengessä jo vuonna 2007 meteorologian emeritusprofessori Juhani Rinne kaipasi erityistä totuuskomissiota setvimään ilmastoskeptikoiden tekosia. Voisikohan tuonkaltainen prosessi siis olla nyt alkamassa? Ehkä. Ehkä ei.

Toivonpilkahduksia

Lienee syytä mainita, että esiin nostamiani synkkiä arvioita toiveikkaampiakin tilannekatsauksia on toki esitetty. Esimerkiksi äskettäin haastattelemani SYKEn erikoistutkija Sampo Soimakallio muistutti, että teknis-taloudelliset ilmastomallit ovat toisaalta myös aliarvioineet aurinkosähköpaneelien halpenemisen ja yleistymisen nopeuden. Tämä voisikin siis osittain kompensoida mallien muita heikkouksia.

Tätä nykyä toiveikkuutta uhkuu myös Greenpeacen ilmastovastaava Kaisa Kosonen. Äskettäin USA Todayn haastattelussa hänkin oli vaikuttunut uusiutuvien energiamuotojen läpimurrosta. Lisäksi hän vielä huomautti Kiinan päästöjen kasvun hiipuneen ja kenties jopa pysähtyneen. Juuri tällaisten hyvien uutisten myötä Kosonen kertoi myös vihdoin viimein uskaltaneensa jopa tehdä lapsen. ”Hänen 7-kuinen tyttärensä on hänen mukanaan Pariisissa”, lehti mainitsi.

Kieltämättä ilmassa on myös muutamia hyviä ja toiveikkuutta herättäviä virtauksia, mutta riittävätkö ne vastavoimaksi?

Huomaan itse odottavani maailmalta jonkinlaista syvällisempää ilmastollista ja ekologista herätystä. Minun on yksinkertaisesti vaikea uskoa, etteikö meidän pitäisi myös perustavanlaatuisesti muuttaa ajatttelutapojamme ja arvomaailmaamme nykyisestä ympäristöllisestä kriisistä selviytyäksemme. Luulen, että koko vallitseva kasvun ideologia olisi kyseenalaistettava.

Toisaalta, tällaisen toteutuminen vasta toiveajattelua taitaakin olla.

Muutosta pimeydessä

Sitä on tietysti pohdittu, mitä lopulta tarvittaisiin, että kaikki ihmiset kokisivat jonkinlaisen kollektiivisen ympäristöherätyksen. Jo 1980-luvun lopulla Pentti Linkola määritteli, että siihen vaadittaisiin valtava ympäristökatastrofi, joskin niilläkin tuppaa olemaan se rajoitus, että ne ovat yleensä paikallisia. Siksi hänen mukaansa tilanne on toivoton, koska kaikki eivät koskaan havahdu kerralla.

Tässä samassa hengessä kysyin kerran, sittemmin edesmenneeltä, geokemisti Charles Keelingiltä, mikä tapahtuma voisi mahdollisesti toden teolla herättää ihmiskunnan ilmastonmuutokseen. Keeling vastasi, että se voisi olla Jäämeren pysyvän merijään sulaminen. Hän arveli, että ehkä me – kaikki – sitten tajuamme, että ”tämän ei olisi pitänyt antaa tapahtua”. Tuohon potentiaaliseen valaistumisen hetkeen lienee pahimmillaan – tai parhaimmillaan (?) – enää muutama vuosi.

Viime vuosina olen itse paljon miettinyt sitä, että tajuaisimmeko me suomalaiset, että ”tämän ei olisi pitänyt antaa tapahtua”, kun huomaamme jäävämme talvisin ilman lunta. Ainakin me eteläsuomalaiset. Millaisia tulevatkaan olemaan pimeät, pilviset, vesisateiset talvemme? Miten me selviämme niiden loputtomasta synkkyydestä? Valtavilla led-valoseinillä kaupungeissa? Sulkeutumalla yhä tiiviimmin kodinelektroniikkaan?

Kai me nyt sentään tajuamme ja muistamme, mitä kaikkea olemme lumen myötä menettämässä?

Minun kaksivuotias tyttäreni ei sitä enää voi muistaa.

Perillä

No niin, kaikkea tällaista tuli mietittyä. Matkalla tänne Pariisiin. Nyt painelen itsekin ilmastoneuvottelujen kokouspaikalle ottamaan selvää, mitä maailman päättäjät aikovat asialle tehdä.

Ja miltä maailma näyttää vuonna 2061.

_______

Päivitetty 8.12.2015 klo 14.04. Korjattu se, että kun poltetaan tonni puhdasta hiiltä, hiilidioksidipäästöjä syntyy 3,7 tonnia eikä 6 tonnia. Piti tarkistamani ennen julkaisua, mutta unohtui. On sentään "Ilmastonmuutos. Nyt" -kirjassani (2007) oikein. Sori tästä.

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Tiede