Hyppää pääsisältöön

Frank Sinatra – mies ja Ääni

Frank Sinatra on monessa yhteydessä julistettu 20. vuosisadan suurimmaksi laulajaksi. Juhani Similä, Peter von Bagh ja Pekka Laine omistivat hänelle vuonna 1994 mammuttimaisen radiospesiaalin, joka kävi juurta jaksain läpi niin miehen kuin hänen taiteensa vaiheet. Kunnianosoitus on tässä kuultavissa neliosaisena sarjana.

Frankien maailma toteutettiin alun perin 6,5-tuntisena yöllisenä maratonlähetyksenä joulukuussa 1994. Kevääksi 1995 siitä editoitiin oheinen neliosainen sarja Frank Sinatran tie laulajasta legendaksi.

Frank Sinatra (1915–1998) oli laulaja, elokuvanäyttelijä, showmies, kaikkien aikojen ensimmäinen teini-idoli ja monimutkainen, ristiriitainen inhimillinen pakkaus. Orkesterinjohtaja Harry Jamesin löytämä laulava tarjoilija nousi muutamassa vuodessa huippusolistiksi, josta alettiin pian käyttää nimitystä "the Voice", ääni.

Sinatraa edelsi kokonainen tunteellisten miessolistien, croonerien, sukupolvi, jonka keulakuva oli hänenkin ihailemansa Bing Crosby. Mutta vasta Sinatran myötä bigbandien hallitsema aikakausi vaihtui toden teolla soololaulajien aikaan. Ohjelman aloitusjaksossa Peter von Bagh jopa määritti tämän murroksen vertauskuvallisen tapahtumahetken.

Tähden syntyhetki

Pitkät pätkät Sinatra-spektaakkelista eteni keskustelevassa moodissa, muiden läsnäolijoiden puheisiin ja soitettuun musiikkiin reagoiden. Jossakin kohtaa Frank-sessiomme alkupuolella Petteri vetäisi ensimmäisen kunnon soolon. Kuuntelimme Sinatran ja Tommy Dorseyn orkesterin levytystä Stardust marraskuulta 1940. Mesmeroivan esityksen päätyttyä Petteri silmäili muistiinpanojaan ja antoi palaa. (– –)

Omien havaintojen, omien tuntemusten ja historiallisten tosiasioiden välille rakennettu kaari huipentui Sinatran esityksen yhden yksityiskohdan, muutaman sekunnin mittaisen draamallisen taitoskohdan purkuun. Noin viidentoista sekunnin kohdalla Frank Sinatran ääni irtoaa The Pied Pipers -lauluyhtyeen ehjästä harmoniarintamasta ja valtaa valokeilan ja kaiken huomiomme. 'Lonely nights, dreaming of a song…' Hetki on halvaannuttava, jos sitä oikeasti kuuntelee. Olin kuunnellut kappaleen aiemmin kymmeniä, ehkä satoja kertoja. En selvästikään ollut ymmärtänyt hiljentää oikealla kohdalla tai suunnata antenneja täysin oikein. Nyt seurasin monttu auki, kuinka Petteri puhui synnytystapahtumasta, yksilön irtaantumisesta kollektiivin puristuksesta, tähden syttymisestä ja ainutkertaisesta luomiskertomuksesta. Toden totta, sehän silmiemme ja korviemme edessä tapahtui.

Lainaus Pekka Laineen artikkelista Peter von Baghin juhlakirjassa Citizen Peter, toim. Antti Alanen ja Olaf Möller, Like 2013.

Ohjelmasarjan toinen osa koskettelee Sinatran nousua teini-idoliksi, radiokuuluisuudeksi, näyttelijäksi ja sotavuosien suurviihdyttäjäksi. Hintelä, hörökorvainen nuorukainen vetosi avuttomuudellaan ja haavoittuvuudellaan nuoreen naisyleisöön, joka vastasi hänelle hysteerisellä pyörtyilyllä.

Laulajasuosikista alettiin 1940-luvulla leipoa myös filmitähteä, aluksi vaatimattomilla tusinatekeleillä. Käännekohta oli uuden tyypin musikaali Laulaen maihin (Anchors Aweigh, 1945), jossa hän jakoi pääosan tanssija Gene Kellyn kanssa. Yhteistyö jatkui neljä vuotta myöhemmin Stanley Donenin ohjaamassa täysosumassa Ilo irti (On the Town, 1949).

Menestynyt moniviihdyttäjä esitettiin yleisölle amerikkalaisten perhearvojen tukipylväänä, vaikka todellisuudessa hän oli valloituksistaan kirjaa pitävä hamesankari. Julkisuuskuva sai jo 1940-luvun lopulla pahaa säröä, kun alettiin huhuilla Sinatran yhteyksistä järjestäytyneeseen rikollisuuteen.

Kolmas osa käynnistyy 1950-luvun alusta, jolloin skandaalinkäryinen avioero ja oletetut mafiasuhteet tekivät supertähdestä sensaatiolehtien maalitaulun. Niin filmi- kuin levyurallaan pysähdystilaan ajautunut, yleisön hylkäämä Sinatra oli Pekka Laineen mukaan varsin selvä esikuva Mario Puzon Kummisetä-romaanin laulajahahmolle Johnny Fontanelle.

Uuden nousun toi vuonna 1953 intensiivinen suoritus elokuvassa Täältä ikuisuuteen (From Here to Eternity), joka nosti Sinatran yhtäkkiä esiin vakavan draaman esittäjänä. Pian hän sai uudenlaista uskottavuutta ja ulottuvuutta myös laulajana.

Vähemmän tunnettua on, että 1950-luvun Sinatra oli vakaumuksellinen rasismin ja mccarthyismin vastustaja. 1960-luvulla hän tuki innolla John F. Kennedyn presidenttikampanjaa, mutta suhde uuteen valtaeliittiin kariutui ilmeisesti viitteisiin laulajan gangsterikytkennöistä. Vuosikymmenen lopulla hän teki poliittisen täyskäännöksen konservatiivien kannattajaksi.

Ohjelman tekijöitä askarruttaa Sinatran jopa tahalliselta tuntuva tapa tehdä urallaan ilmiselviä vääriä siirtoja. Filmografiassa vuorottelevat surkeat ja kelvolliset elokuvat, ja muutamia poikkeuksia lukuunottamatta hän hoiti roolisuorituksensa ikäänkuin vasemmalla kädellä. Pohjanoteeraus koettiin von Baghin mielestä 1960-luvulla, jolloin Sinatran johtaman "Rat Pack"-äijäseurueen remuamiset siirrettiin myös valkokankaalle.

Sarjan päätösjakso käsittelee Sinatraa musiikintekijänä. Viisikymmenluvun alkupuolella hän otti tärkeimmällä työkentällään ohjat omiin käsiinsä. Sinatran suunnittelemat albumit, jotka kukin oli rakennettu tietyn tunnelman mukaan, tekivät LP-levystä uudenlaisen taiteellisen välineen. Kolmen minuutin teoksista siirryttiin 45 minuutin kokonaisuuksiin.

Von Bagh korostaa, kuinka Sinatra palautti amerikkalaisen laulun kertovan perinteen, esitti pieniä vinjettejä elämästä ja oli "paljaasti ihmisenä läsnä". Hän osasi hyödyntää luovasti populaarimusiikin historiaa ja onnistui tekemään kaavamaisista aineksista kestäviä teoksia.

Sinatra oli ensimmäinen 1900-luvun keskeisistä laulajista, joka teki mikrofonista oman instrumenttinsa, von Bagh sanoo. Lauluäänen lisäksi hänen suurin valttinsa oli uskottavuus: "Ääni on löytänyt ainutlaatuisen symbioosin merkityksen kanssa."

Ohjelmasarjan jaksoja on jouduttu hieman lyhentämään tekijänoikeusrajoitusten johdosta.

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto