Hyppää pääsisältöön

Kun viemäröinti on taidetta

Otso Kantokorpi
Otso Kantokorpi Otso Kantokorpi Kuva: Yle/Jyrki Valkama kultakuume,kolumnistit,kriitikot

Brittiläinen taidepalkinto Turner Prize on yksi maailman seuratuimmista taidepalkinnoista. Voittajasta on palkinnon saatuaan aina tullut maailmantähti – usein myös miljonääri, kuten kollegani Heikki Kastemaa vähän aikaa sitten Facebookissa huomautti.

Maailman viidentoista rikkaimman taiteilijan joukossa on nykyään kolme Turner Prizen saanutta. Itse palkintosumma on kuitenkin varsin pieni, 25 000 puntaa. ”Suomen Turner Prizen”, Ars Fennica -palkinnon palkintosumma on suurempi, 40 000 euroa. Tunnen henkilökohtaisesti useammankin sen voittaneen taiteilijan ja tiedän heidän kaikkien olevan persaukisia suurimman osan ajastaan. Selitys on yksinkertainen. Globaali taidemaailma – ja varsinkin sen markkinoihin keskittynyt vallankäyttäjien joukko – seuraa Turner Prizea ja odottaa jännityksellä uutta voittajaa. Seuraa sitä koko muukin taidemaailma: valinta kertoo sen, minkälaista on taiteen terävin kärki, minkälaiset teemat ovat keskeisiä. Tämän jälkeen taiteilijoiden teosten hinnat sekä gallerioissa että suurten huutokauppahuoneiden nykytaiteen huutokaupoissa ponnahtavat pilviin. Museot alkavat kilpailla heidän näyttelyistään.

Minkälaista on taiteen terävin kärki, minkälaiset teemat ovat keskeisiä

Toisin on Suomessa: ei New Yorkissa kukaan ns. merkittävä taidevaikuttaja ole kuullutkaan Ars Fennicasta – ja jos onkin, unohtaa hän saamansa lehdistötiedotteen seuraavalla viikolla. Ei mikään kansainvälinen museo käynyt veristä taistelua saadakseen vuoden 2011 Ars Fennica - voittajan, Anssi Kasitonnin seuraavan yksityisnäyttelyn tai retrospektiivin.

Minulla ei ole varaa ostaa taidetta, mutta ostin alkuvuodesta Anssi Kasitonnin lentikulaarisen printin hänen näyttelystään 80 eurolla. Jos se olisi ollut vuoden 1995 Turner Prizen voittajan Damien Hirstin tekemä, se ei olisi todennäköisesti ollut esteettisesti yhtään parempi tai sisällöltään kiinnostavampi, mutta se olisi maksanut kymmeniä tuhansia puntia. Syy tähän on täysin yksinkertainen: taidemaailmaan liittyvät rahamarkkinat toimivat jossain ihan muualla kuin Suomessa: esimerkiksi Lontoossa ja New Yorkissa sekä nykyään myös Dubaissa, Abu Dhabissa ja Kiinassa. Ne ovat siellä jossain muualla, koska ne seuraavat kapitalismin rautaista lakia ja ison rahan liikkeitä. Suomi ei kuulu tähän maailmaan, eikä tule koskaan kuulumaankaan, vaikka pääministeri Juha Sipilä sitä kuinka haluaisi. Ehkäpä: onneksi!

Suomalainen taide pysyy monipuolisena ja kiinnostavana

Turner Prize siis luo miljonääritaiteilijoita – halusi tai ei. Turner Prize luo muutakin: se luo trendejä ja sitä kautta jäljittelijöitä. Pienen ja kapitalistisen taidemaailman kannalta merkityksettömän Suomen Ars Fennica -palkinto ei tee näin. Ehkäpä jälleen: onneksi! Juuri tällaisten seikkojen takia suomalainen taide pysyy monipuolisena ja kiinnostavana ja säilyttää integriteettinsä. Omaa yhtenäistä kansallista identiteettiä sillä ei kuitenkaan ole, vaikka jotkut tahot ovat sellaista halunneet toisinaan jopa tietoisesti rakentaa. Jälleen kerran: onneksi ei ole!

Vain harvat ottavat sänkyynsä iltalukemiseksi Wittgensteinin

Saatuani selville tämänvuotisen Turner Prizen voittajan en kuitenkaan ajatellut sen paremmin rahaa kuin nationalismiakaan. Palkinnon voitti Lontoosta käsin toimiva 18 hengen arkkitehtuuria ja kansalaisaktivismia edustava ryhmittymä Assemble. He muuttivat Liverpoolin Toxtethsissa sijaitsevan kurjistuneen, post-apokalyptisen Grandby Streetin oikeaksi ihmisten paikaksi elää – viemäröinteineen kaikkineen. Palkinnon ehdokaslistalla oli siis oikeastaan liverpoolilainen katu. Jotkut brittitaiteilijat ovat vetäneet tästä herneen nenään. Maailman arvostetuin taidepalkinto on ensimmäistä kertaa annettu ei-taiteilijalle – siis joko kadulle tai joukolle sitä rakentaneita aktivisteja. Se, mitä uutisen luettuani varsinaisesti ajattelin, liittyi siihen, mihin taide sulautuu tai voi sulautua ollakseen osa potentiaalisesti kaikkien elämää. En valitettavasti muista, kuka oli se muodikas ajattelija, joka takavuosina ennusti taiteen sulautuvan filosofiaan, mutta tuolloin pidin ajatusta kiehtovana. Sittemmin olen ajatellut, että ehkä se ei olisikaan ollut niin hyvä juttu. Monet ihmiset pelkäävät filosofiaa. Vain harvat ottavat sänkyynsä iltalukemiseksi Wittgensteinin.

Suomalaiset ovat olleet nyt trendikkäästi muuttuvassa taiteessa edelläkävijöitä

Nyt olen iloinen siitä, että Turner Prize luo trendejä. Ehkäpä he nyt valinnallaan näyttävät yhden tavan siitä, miten taide voi tulla osaksi kaikkien elämää.

Lopuksi pieni ”nationalistinen” osuus. Meidän ei tarvitse seurata trendejä tässä suhteessa. Suomalaiset ovat olleet nyt trendikkäästi muuttuvassa taiteessa edelläkävijöitä. Ympäristö- ja yhteisötaiteilija Ritva Harle teki duunarikavereineen täsmälleen saman jo vuosina 1991–95 muuntaessaan Helsingin Pihlajiston keskelle jääneen ruman montun, kaupunkisuunnittelullisen järkyttävän virheen, ihmisten paikaksi elää ja viihtyä. Sen montun olisi pitänyt saada tuolloin Ars Fennica -palkinto. Olisimme olleet vieläkin enemmän edelläkävijöitä.

*lentikulaarinen
Lentikulaarinen kuva on kuva, jonka pinta on päällystetty juovitetulla kalvolla. Kuva muuttuu sitä liikuttaessa. Yhdestä suunnasta katsoessa näkee yhden kuvan, toisesta suunnasta katsoessa puolestaan toisen.

  • Avaruusromua: Ajatuksista tekoihin!

    20-vuotias DiN-merkki on elektronisen musiikin merkkituote.

    Ian Boddy istuskelee pubissa. Istuu, miettii ja puhuu. Miettii ja puhuu lisää. Ollaan Newcastlessa Iso-Britanniassa. Eletään 1990-luvun loppua. Ian Boddylla on idea. Se on jännittävä, mutta samalla hieman vaarallinen ajatus. Hän aikoo perustaa levymerkin. "OIen ehkä vähän hullu", hän sanoo virne naamallaan. Nyt 20 vuotta myöhemmin hänen luotsaamansa DiN-merkki on kokeellisen ja elektronisen musiikin kansainvälinen merkkituote. Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri