Hyppää pääsisältöön

Nobel-tarinoita 1: Christian de Duve - elämäntutkija päätti elämänsä eutanasiaan

christian de duve
Christian de Duve vuonna 2012 christian de duve Kuva: Julien Doornaert christian de duve

Professori Christian de Duve, belgialainen solututkija ja nobelisti, kuoli 95-vuotiaana toukokuussa 2013 kotonaan Belgiassa. Kuolinsyy oli Belgian lain sallima eutanasia.
De Duvella oli ollut terveysongelmia, mutta tauditkaan eivät saaneet häntä eutanasia-aatoksiin. Tarvittiin kaatuminen, jonka seurauksena iäkäs nobelisti päätti itse panna pisteen pitkälle elämälleen. Muutaman kuukauden kuluttua hän olisi täyttänyt 96 vuotta.

De Duve oli aktiivinen vielä viimeisinä vuosinaan ja jaksoi osallistua Lindaussa Boden-järven rannalla pidettäviin kesäisiin nobelistien tapaamisiin. Hän piti siellä luentoja nuorille tutkijoille, jotka saattoivat havaita iäkkään tiedemiehen yhä älyllisesti teräväksi.

Lindaussa de Duve huokui luonnollista karismaa, lämpöä ja rauhallisuutta, jonka tilaisuuteen valikoituneet nuoretkin huomasivat. De Duve keräsi ennätysyleisön kuuntelemaan pohdintoja elämästä ja sen alkuperästä. Kaikille halukkaille ei riittänyt edes istumapaikkoja, kun sali oli tungokseen asti täynnä ja osa joutui jäämään eteisen puolelle.

Säkkimäiset lysosomit tekivät de Duvesta kuuluisan

Christian de Duve jakoi lääketieteen Nobel-palkinnon yhdessä Albert Clauden ja George Paladen kanssa vuonna 1974. He kaikki kolme tekivät uusia löytöjä solusta ja sen toiminnasta.
De Duve palkittiin, koska hän ensimmäisenä löysi ryhmineen solusta lysosomi-nimisiä soluelimiä, jotka toimivat solujen jätteenkäsittelylaitoksina. Ne löytyivät tekniikalla, jonka Albert Claude oli ottanut käyttöön Rockefeller-instituutissa ennen toista maailmansotaa.

”Solut jauhettiin niin, että ne menivät rikki mutta solun sisäelimet pysyivät yhä ehjinä liemessä. Kun liemi sentrifugoitiin, eripainoiset solurakenteet kulkeutuivat eri jakeisiin ja kun tutkimme niitä kemiallisesti, löysimme sieltä lysosomit”, de Duve muisteli Lindaussa.
”Havaitsimme maksasoluissa pienen säkkimäisen elimen, jollaisia tuntui olevan muissakin soluissa. Näissä pikkusäkeissä oli digestiivisiä entsyymejä, jotka toimivat samaan tapaan kuin ruoansulatusentsyymit mahassa. Annoin niille nimen lysosomes eli ”stomach in the cell”.

lysosomi
lysosomi lysosomi Kuva: lumoreno lysosomi

De Duven haasteena oli alun pitäen ollut insuliinin toimintamekanismin selvittäminen, mutta nyt solun jakeet alkoivat kiinnostaa enemmän ja insuliini unohtui.
Lysosomit löytyivät vuonna 1958, kun de Duve työskenteli Louvainin katolisessa yliopistossa. Vuonna 1962 hänet kalastettiin New Yorkiin. ”Amerikassa oltiin kiinnostuneita minusta, koska olin löytänyt jotakin tärkeää”. New Yorkiin siirtyminen merkitsi jatkuvaa matkustelua yli Atlantin koska professuuri Louvainissakin jatkui. ”Minulla oli kaksi laboratoriota samaan aikaan ja jaoin aikani 50/50 niiden kesken”.

New Yorkissa hän pääsi työskentelemään innostavaan Rockefeller-instituuttiin. ”Se oli ainoalaatuinen tutkimusympäristö, jossa oli vapautta tutkia ja työskennellä yhteistyössä huippututkijoiden kanssa. Siellä lieneekin jo 35 Nobelilla palkittua tutkijaa”, hän laskeskeli.
De Duven mukaan tuloksia syntyykin kun tutkija saa vapauden toteuttaa omia ideoitaan. ”Hyvän tutkijan pitää saada tehdä, mitä hän haluaa. Hyvä tutkimusjohtaja taas voi sanoa hyvälle tutkijalleen, että annan sinulle viisi vuotta aikaa näyttää mitä haluat tehdä”, hän ohjasti.

Elämä ihmetytti

Christian De Duve oli todellinen elämisen ammattilainen elettyään varsin pitkän elämän mutta myös suuri elämän asiantuntija. Elämä biologisena ilmiönä ja sen kosminen alkuperä askarruttivat häntä. Mitä elämä on, mistä elämä sai alkunsa ja mitä elämä ja sen syntyminen edellyttävät? Näitä kysymyksiä hän pohti kirjoiksi asti. Näitä kirjoja käännettiin useille kielille ja ne olivat suosittuja lukemistoja englannin-, ranskan- ja saksankielisissä maissa.
Kirjassa A guided tour of a living cell vuodelta 1984 sytonautti sukeltelee solun sisällä ja tutkailee sen rakenteita ja soluelimiä, joita nobelisti pääsi kansantajuisesti kuvailemaan tekstissä ajan tietämykseen perustuen.

Seuraavassa kirjassa Blueprint for a cell de Duve summasi elämälle välttämättömiä asioita ja kirjassa Vital Dust vuodelta 1995 hän esitti elämän ilmestymisen maapallolle eräänlaisena kosmisena välttämättömyytenä. Elämän syntyminen onkin kirjattu jo itse aineen rakenteeseen.
”Elämän syntyminen on kemiallinen prosessi, ja kemia taas tarkoittaa toistettavia ilmiöitä, jotka johtavat aina samaan lopputulokseen. Meillä on tehtaita, koska kemia on täysin determinististä ja toistettavaa”.

Entäpä maan ulkopuolinen elämä, onko sitä? ”Todennäköisyys löytää maapallon ulkopuolista elämää riippuu todennäköisyydestä löytää paikka universumissa, missä olosuhteet ovat samanlaiset kuin maapallolla silloin kun elämä täällä alkoi”.
”Jos jollakin avaruuden miljardeista auringoista on samanlainen planeettakunta kuin meillä täällä, niin kuulostaa todennäköiseltä, että siellä on myös elämää. Varmasti emme saa sitä kuitenkaan tietää, koska tähdet ovat hyvin kaukana meistä”.
Millaista elämä siellä olisi? ”En tiedä varmasti, mutta jos avaruudessa on samanlaisia olosuhteita, joissa elämä syntyi aikoinaan maapallolla, niin silloin voidaan odottaa myös kaltaistamme elämää. Elämähän on kemiaa, joka on samanlaista samanlaisissa olosuhteissa. Se rakentuu DNA:sta, proteiineista ja entsyymeistä. Ehkä sieltä ei löydy ihmisiä vaan muita elämänmuotoja, jotka ovat yhteneviä oman elämämme peruskemian kanssa”, hän pohdiskeli.

Nojatuolimatkailua kirjojen ääressä

Kirjoitustyön de Duve aloitti, kun hän oli lopettanut tutkimustyöt laboratoriossa. Oikeastaan tässäkin hänen mielestään oli kyse tutkimuksesta tai nojatuolitutkimuksesta, koska kirjojaan varten hän joutui päivittämään tietonsa lukemalla suuren määrän muiden tutkijoiden kirjoituksia.

”Olen ollut viimeiset 25 vuotta kuin matkalla oppiakseni uutta. Tänä aikana olen lukenut, ajatellut, pohtinut ja kirjoittanut”. Hän kertoi lukeneensa varsin kattavan kokoelman tieteellisiä kirjoja, biologiaa, lääketiedettä, evoluutioteoriaa, neurobiologiaa, filosofiaa ja uskontoakin. Omat kirjat syntyivätkin osaksi juuri synteesinä luetusta.
Entä seurasiko hän yhä omaa tutkimusalaansa, lysosomitutkimusta? ”Täytyy tunnustaa etten seuraa sitä enää. Ala on kehittynyt niin paljon ja muuttunut monimutkaisemmaksi, ja jopa termit ovat vaihtuneet. Geenejäkin kutsutaan nykyisin kirjainlyhenteillä, ja tutkijoilla on nyt käytössään ihan uusi sanastonsa ja uusia tekniikoita. Kun nyt luen lysosomeista, en ymmärrä enää ollenkaan, mitä niistä sanotaan”, hän naurahti.

Tutkijan sosiaalista vastuuta de Duve-instituutissa Louvainissa

Nobelin saatuaan Christian De Duve käynnisti biolääketieteellisen instituutin Louvainin katolisen yliopiston yhteyteen Belgiassa. Myöhemmin instituutti nimettiin hänen mukaansa.
Hän itse oli peruskoulutukseltaan lääkäri, jonka tiede vei mukanaan niin että käytännön lääkärintyö jäi. Hän arvosti kuitenkin tieteen tulosten soveltamista ihmisten auttamiseen lääketieteessä.
”Oma paikkani tutkijana oli lisätä ymmärrystä tieteessä eikä kantaa niinkään huolta sovelluksista. 1960-luvulla ajankohtainen ilmiö oli nuorison liikehdintä. Nuoret sanoivat, että tutkijoilla on myös sosiaalista, yhteiskunnallista vastuuta. Niinpä vastasin heille, että ehkä he ovat oikeassa. Olin itse myös varsin vaikuttunut Rockefellerin instituutista, jossa sen lisäksi että tehtiin korkeatasoista perustutkimusta, hoidettiin myös potilaita instituutin yhteydessä olevassa sairaalassa. Niinpä halusin kollegojen kanssa perustaa Belgiaan samanlaisen instituutin, jossa tehdään korkeatasoista tutkimusta mutta sovelletaan tuloksia myös käytännön lääketieteeseen. Lisäksi halusimme rekrytoida sinne vain lahjakkaimpia tutkijoita”.

Nykyisin tämä de Duve-instituutti on varsin vireä ja sen palveluksessa työskentelee 250 tutkimushenkilöä 15 miljoonan euron vuosibudjetilla.

Nobel-sivusto

Haastattelu on tehty Lindaussa Saksassa Nobel Laureats Meetingissä vuonna 2010.

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Tiede