Anni Alatalo
Yle
Kotiäitejä – siis naisia tai miehiä, joiden työura on hoitaa omia lapsiaan kotona – on enää harvassa. Me kahdeksasta viiteen -päiväkotilapsien äidit olemme normi.
Äitiysloma ei ole helppo nakki, mutta vanhemmuusvapaiden jälkeen pitää sukkuloida työn ja perheen välillä vastuita kannatellen kuin paraskin jonglööri. Se onnistuu vaan jos verkot on heitetty mahdollisimman laajasti veteen ja lapsi viihtyy muidenkin kuin äitinsä hoidossa.
Ei riitä, että tekee työnsä hyvin ja huolellisesti. Täytyy osata aikatauluttaa perheen menot ja huolehtia kaikkien fyysisestä hyvinvoinnista, toivottavasti puolison kanssa yhteistyötä tehden. Sen lisäksi on käsiteltävä ja suodatettava ne valtavan kokoiset tunteet, joita vanhemmuus tielle heittelee: kun täytyy väkisin irrottaa lapsen käsi omasta ensimmäisenä päiväkotiaamuna tai kun huomaa lapsen olevan viimeinen joka haetaan päiväkodin pihalta. Ja se kaiken peittävä ikävä, kun silittää jo nukkuvan lapsen poskea ylitöistä kotiin tullessa.
Työpaikoille yleinen 24/7-käytäntö aiheuttaa vanhemmille syyllisyyttä
Työpaikoille yleinen 24/7-käytäntö aiheuttaa vanhemmille syyllisyyttä ja ristiriitaisia tunteita. Kun kollegat, joiden ei tarvitse hakea lasta päivähoidosta, voivat helposti tehdä kymmenentuntisia työpäiviä, meidän vanhempien on mahdotonta jäädä hengailemaan työpaikalle tai lähteä "yksille" töiden jälkeen. Työt on tehtävä niille varatussa ajassa, sillä toinen työpäivä odottaa kotona. Herää ajatus, teenkö tarpeeksi töitä? Olenko se, joka jättää kollegat pulaan?
Uran ja vanhemmuuden yhdistäminen huutaa tukiverkkoja. Tai ei kyseessä tarvitse olla mikään ura. Ihan tavallinen työnteko tarkoittaa satunnaisia ylitöitä tai ruuhkaantuneita työmatkoja. Mummolat, naapurit ja ystäväperheet soitetaan apuun kun palaveri venyy yli viiteen tai juna seisoo Tikkurilassa ylimääräiset puoli tuntia. Me suorittaja-vanhemmat aristelemme avunpyytämistä – usein turhaan tai omaa ylpeyttämme.
Meidän naisten on usein opeteltava siihen, että muutkin kelpaavat lastemme hoitajiksi. Työn tuloksista saattaa olla vaikeaa nauttia, jos ajattelee ettei lasten toinen vanhempi tai vaikka isovanhempi ole tarpeeksi hyvä hoitaja. Jos olet ollut lapsen tunteiden tulkki vastasyntyneestä lähtien, vastuuta lapsesta voi olla vaikeaa jakaa muille. Siksikö alisuoriudumme emmekä pinnistä menestykseen niin kunnianhimoisesti kuin omat kyvyt antaisivat myöden? Onko menestys työssä valinta perhettä vastaan?
Jos olet ollut lapsen tunteiden tulkki vastasyntyneestä lähtien, vastuuta lapsesta voi olla vaikeaa jakaa muille.
Hyvässä parisuhteessa molempien työuraa arvostetaan. Ei ole väliä kumman työ on tärkeämpää tai kumpi tienaa enemmän – tärkeää on se, että työnsä saa tehdä juuri niin hyvin kuin sillä hetkellä tuntee tarvetta. Ei ole elättäjää ja elättiä, vaan kaksi aikuista ihmistä, jotka saavat tasapuolisesti toteuttaa itseään, oli se sitten työn tai harrastuksen kautta. Kaksi aikuista jotka yhdessä huolehtivat lapsista. En tiedä miten pystyisin tekemään työtäni ilman aviomieheni yhtä suurta panosta perheessämme.
Minun ei pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä, että tykkään työstäni ja käytän sen tekemiseen aikaa. Tätä juttua kirjoitan keskellä yötä hoitovapaalla kun muu perhe nukkuu. Syyllisyys koputtelee minua kuitenkin. Ehkä ikiaikaiset naisen rooliin kohdistetut paineet muistuttelevat olemassa olostaan aivojeni takalohkossa. Jos olisin mies, kukaan – en edes minä – kyseenalaistaisi perheemme vastuurakenteita.
