Sonja Fogelholm
Yle
Mitä nuorelle tarkoittaa olla uskossa? Arkisto-ohjelmissa 1970-luvulta 2010-luvulle nuoret luterilaiset ja helluntailaiset kertovat ajatuksiaan uskosta. Ohjelmista välittyy kuva arkisesta ja sallivasta luterilaisuudesta ja vahvan hengellisestä helluntailaisuudesta. Kiinnostavia näkemyksiä omasta vakaumuksestaan esitti muun muassa nuori taiteilija Marjo Leinonen.
Toukokuussa 1980 Johanneksen kirkon kellot löivät kumeasti. Koristeellisen kirkon sisätiloissa kävi kova kuhina, kun muutama tuhat luterilaisen kirkon nuorta oli kokoontunut sinne viettämään nuorisopäiviä. Usko ja todellisuus -ohjelma oli paikalla, kun nuoret nousivat alttarille kertomaan uskostaan Jeesukseen.
”Mä uskon sen takia, että mä haluan päästä taivaaseen”, kertoi nuori kiharatukkainen mies hymyillen.
Nuorisopäivillä nuoret keskustelivat avoimesti omasta uskostaan. Luterilaisen kirkon piirissä tämä ei ole mikään itsestäänselvyys. Seurakunnan nuorisotalolla aikaa viettivät niin uskovaiset kuin nekin nuoret, jotka ei olleet uskossa. Monille nuorille usko on hyvin henkilökohtainen asia, josta ei haluta tai kehdata puhua ystävien kanssa, ohjelmassa kerrottiin. Erityisen varauksella nuoret suhtautuivat uskon sanoman levittämiseen ystävillensä.
Uskontoa myydään varsinkin nuorille kuten mitä tahansa pintailmiötä tai muotirihkamaa.
Suomalaisista nuorista lähes kaikki halusivat käydä rippikoulun, mutta muuten kirkko on jäänyt nuorille etäiseksi, ohjelmassa pohdittiin. Siitäkin huolimatta uskonnosta oli tullut ohjelman mukaan muoti-ilmiö. Erityisesti muualta tulevat uususkonnot kasvattivat suosiotaan.
”Uskontoa myydään varsinkin nuorille kuten mitä tahansa pintailmiötä tai muotirihkamaa”, kertoja sanoi.
Koska nuoruuteen kuuluu ehdottomuus ja ihanteellisuus, on myös luonnollista, että uskonto kiinnostaa, ohjelmassa pääteltiin.
Jo kymmenen vuotta ennen Usko ja todellisuus -ohjelmaa pohdittiin uskontoa muoti-ilmiönä. Kapsäkissä (1970) aiheesta keskustelivat luterilaisen kirkon aktiivijäsenet nuotion äärellä.
Yksi heistä sanoi, että uskontoon saatettiin helposti liittää iskulause ”Kristus on pop”. Tämä iskulause ei kuitenkaan pitänyt miehen mukaan paikkansa.
”Kyl musta tuntuu, että Kristus ei ole koskaan pop, eikä tule koskaan varmasti sitä olemaankaan”, mies kommentoi.
Hän perusteli väitettään sillä, että oli helppoa tehdä uskonnosta harrastus, mutta elämänsä omistaminen uskolle on paljon vaikeampi tie. Sille tielle jokaista kristittyä kuitenkin kutsutaan.
Pitääkö koko entinen elämä unohtaa uskoon tullessa?
Varsinkin vapaissa kristillisissä yhteisöissä korostetaan ihmisen henkilökohtaista uskoon tulemista. Elämänmuutos ennen ja jälkeen uskoon tulemisen voi olla suuri. Synnit jätetään entiseen elämään ja kasteen jälkeen kaikki teot motivoituvat taivaaseen pääsystä. Tätä aihetta käsitteli nuortenohjelma Anna palaa (1986). Tarkastelussa oli vapaakristillisistä seurakunnista suurin eli helluntaiseurakunta, jonka silloisesta 50 000 jäsenestä reilu kolmasosa oli nuoria.
Siinä missä luterilaisella nuorisotalolla aikaa viettävät myös ei-uskovaiset, helluntaiseurakuntaan liittyminen ei olekaan nuorelle mitään arkista biljardinpeluuta porukassa. Helluntaiseurakunnan jäsenenä nuoren odotetaan osallistuvan hengellisiin kokouksiin, opiskelevan Raamattua sekä kertovan uskostaan muille, ohjelmassa alustettiin.
Kristiina Lahtinen kertoi ohjelmassa, kuinka oli tullut uskoon. Jumalan sana ei auennut hänelle heti, mutta kun hän oli pitkään rukoillut Jeesuksen tulevan hänen elämäänsä, hän huomasi muutoksen.
”Mun mieliteot ja halut alkoivat muuttua. Mä enää kaivannutkaan sellaisia asioita, joita mä olin ennen kaivannut”, Lahtinen sanoi.
Yksi tällaisista asioista oli seksi. Lahtinen eli parisuhteessa ja seksistä luopuminen oli hänen mielestään vaikeaa, mutta kuitenkin Jumala antoi hänelle siihen voimaa. Lopulta se ei tuntunut pahalta tai raastavalta. Luterilaisen kirkon piirissä seksiä ei pidetty lähtökohtaisesti syntinä. Ohjelmassa haastateltu luterilaispappi Lasse Halme sanoi, että syntiä oli vain se, jos itselle tai toiselle teki jotain vahingollista. Samoilla linjoilla olivat Kapsäkinkin luterilaisaktiivit:
”Sitä mitä nuoret harrastavat ja sanotaan synniksi, sitä ei missään nimessä tarvitse hylätä”, yksi miehistä sanoi.
Mun mieliteot ja halut alkoivat muuttua. Mä enää kaivannutkaan sellaisia asioita, joita mä olin ennen kaivannut.
Sen lisäksi, että Anna palaa -ohjelmassa haastateltu Halme käsitti synnit eri tavalla kuin helluntailaiset, hän suhtautui kriittisesti myös siihen, että uskoon tullessa unohdettiin koko siihenastinen elämä.
”Usko on semmoinen prosessi, joka joskus voi käydä hyvin voimakkaana, mutta täytyy koko ajan säilyttää yhteys siihen, mitä ihminen on ollut aikaisemminkin”, Halme pohti.
Ohjelmassa tavattiin myös helluntaipiireissä kasvanut, mutta ne myöhemmin jättänyt toimittaja Daniel Nylund. Myös hän kritisoi Halmeen tavoin uskoon tulemiseen liittyvää radikaalia elämänmuutosta. Hänen mukaansa ihmisen yhteenkuuluvuuden tarve on niin suuri, että tämä on valmis myymään itsestään melkein mitä vain tullakseen hyväksytyksi.
”Samalla hän menettää identiteettiinsä. Hän saa vastalahjaksi kunnon uskovaisen roolin, jonka sisällä ei ole yksilöllisyyttä”, Nylund lausui.
Onko helluntaipiireissä sijaa kyseenalaistamiselle?
Yhteisöllisyys voi olla monelle nuorelle yksi tärkeimmistä asioista uskovaisen elämässä. Mutta entä jos huomaa olevansa erilainen kuin muut yhteisönsä jäsenet?
Ilmestyessään kohua helluntaipiireissä aiheuttanut, vuoden 2011 dokumentti Nuoret hihhulit tutustui kahteen helluntaiseurakunnan toisinajattelijaan. Markus Mäenpää oli luterilainen, joka viihtyi vapaakristillisissä piireissä ja teki työharjoitteluaan helluntaiseurakunnassa. Anna Lehmuskoski taas oli kasvanut helluntailaisessa perheessä, mutta hän epäili oliko ollenkaan oikeanlainen helluntailainen.
Mä en ole semmoinen evankeliointitykki kuin mitä mä kuvittelen, että mun pitäisi olla.
”Helluntailaisuus on enemmän kokemus kuin minkäänlainen oppi, ja jos se kokemus horjuu, on tosi hankalaa olla uskottavasti helluntailainen”, Lehmuskoski sanoi.
Dokumentista välittyi Lehmuskosken syvä syyllisyyden tunto siitä, että hän epäili omaa vakaumustaan. Hän sanoi, että hänen täytyi olla helluntailainen, jotta hänen seurakuntansa ja perheensä hyväksyisi hänet. Lehmuskoski ei kuitenkaan tuntenut olevansa yhtä hyvä helluntailainen kuin muut, koska hän ei esimerkiksi päässyt samanlaiseen karismaattiseen tilaan kuin muut hänen ympärillään.
”Mä en ole semmoinen evankeliointitykki kuin mitä mä kuvittelen, että mun pitäisi olla. Riittääkö se mun seurakunnalle?” nainen kysyi.
Anna palaa -ohjelmassa tavattu nuori taiteilija Marjo Leinonen ei pelännyt kyseenalaistaa ja pohtia omaa vakaumustaan. Helluntaiseurakunnassa pyörivä Leinonen kertoi uskovansa ”ronskiin, rehelliseen, hienhajuiseen, anarkististi-Jeesukseen”.
Kyllä sitä voi rokkaillessaan rukoilla.
Hänen mielestään ei ollut niin yksinkertaista, mikä on hyvää ja mikä syntiä. Leinosella oli kuva hyvästä uskovaisesta, mutta tämä kuva palveli hänen mielestään vain silmiä, ei sydäntä. Hän ei uskonut koskaan mahtuvansa siihen muottiin.
”Hyvä uskovainen menee tynnyriin ja pistää kannen perässään kiinni. Läiskyttää siellä sitten käsiään iloissaan, kun on saanut kokea pelastuksen", Leinonen kuvaili.
Uskossa eläminen ei saanut Leinosta jättämään myöskään hänelle tärkeää rockmusiikkia. Hän ajatteli, että rokatessakin voi rukoilla. Myöhemmin Leinonen tultiin tuntemaan räväkän Balls-yhtyeen solistina.
