Onko Ruotsi Suomelle velkaa isonvihan pakolaisista?

En tiedä humanitaarisempaa pakolaisuutta kuin Suomessa armon vuonna 1714. Avuttomat siviilit pakenivat joukkomurhaa ja -raiskausta sekä orjuutta.

Nämä olivat peloista keskitasoa. Kivuliaampina hoputtivat elävältä käristäminen, ”venytys” kurkihirressä ja sokaisu kiehuvalla kynttiläntalilla. Venäläiset kasakat olivat paholaisia vailla ideologiaa. Kidutusta käytettiin ”ihmisavaimena”, jolla löytyivät nälkään nääntyjien viimeiset ruokakätköt.

Naiset, lapset ja vanhukset painelivat parhaansa mukaan karkuun. Useimpien jalat kantoivat ainoastaan korven piilopirttiin. Pohjanlahden ylitys onnistui vauraille säätyläisille, tavallisille ihmisille lähinnä rannikkoseuduilta. Alle 20 000 suomalaista selvisi Ruotsin turviin. Luku oli pienempi kuin Venäjälle orjina vietyjen.

Kuinka esivalta Ruotsissa suhtautui suomalaispakolaisiin, riikinruotsalaisten maanmiehiin? Mahtajat eivät olleet humanitaarisella tuulella. Lämmitelkää hetki, jos johonkin loukkoon mahdutte, mutta eiköhän teistä irtoa vielä hyötyä sodankäynnille. Tuvissa ja lasareteissa ei pidätelty asekuntoisia miehiä. Hävitty suursota piti sotia katkeraan loppuun saakka.

Ikinä eivät ole kaksilahkeiset käyneet yhtä vähiin kuin näinä vuosina. Viimeinen armeija lakosi Napuen pellolle Suomen sotahistorian verisimpänä päivänä 19. helmikuuta 1714. Vihoviimeiset tähteet rahnustivat sittemmin Norjan tuntureille. Perääntyessään ne jäätyivät lumimyrskyssä kalikkakasoiksi.

Väestön evakuointi ei tuntunut vaivan arvoiselta. Ruotsista käsin lietsottiin sissiliikettä menetetyssä Suomessa. Sissit eivät pärjänneet vainolaiselle, mutta rosvosivat siviileiltä pettuleivänkannikatkin. Sotilaallisesti ylivoimainen vihollinen nitisti vastarinnan poltetun maan ja poltettujen ihmisten taktiikalla.

Kaarle XII:n monikansallinen sotajoukko oli voimansa päivinä riehunut samaan tyyliin Venäjänmaalla. Rahvas oli silti syytön Suureen Pohjan sotaan ja omaan apokalypsiinsä. Nämä rangaistukset eivät langenneet Herralta vaan tietyiltä herroilta. Suomeen oli 1500-luvun lopusta saakka kohdistunut armoton sotarasitus. Harvoin se hyödytti oman synnyinseudun puolustusta. Savupirttien rutiköyhät piruparat eivät vapaaehtoisesti vuotaneet vertaan Puolan, Lützin, Leipzigin ja Narvan mailla.

Pitäisikö Ruotsin pyytää anteeksi isonvihan pakolaiskriisiä ja Suomen autioittamista vuosisataisilla suurvaltapyrinnöillä? En odota moista. Ajatus kymmenen sukupolven päähän taannehtivasta perintätoimistosta on paukapäinen. Omana aikanaan eläneille ja kuolleille ei voi enää mitään korvata saati kostaa. Ammoiset vääryydet on unohdettu ja tulevatkin unohdetaan kerran. Isonvihan muisto humisee enää Hailuodon hiljaisilla hiekkarannoilla.

Teemu Keskisarja, historioitsija