Hyppää pääsisältöön

Mikko Niskanen opetti yleläisille, miten elokuvaa tehdään

Mikko Niskanen (1929–1990) tunnettiin tinkimättömänä elokuvantekijänä, joka ei päästänyt ohjattaviaan saati itseään helpolla. Elokuviensa ohessa Niskanen teki 10 vuoden työuran kameran molemmin puolin myös televisiossa. Tässä koosteessa peilataan hänen Yle-uraansa 1960–1970-luvuilla hänen omia sanojansa vasten.

Ennen televisiouraa on palattava ajassa hieman taaksepäin, jotta käsittäisi, millainen mies oli ottanut työkalukseen kameran.

Äänekoskelainen Niskanen oli jättänyt ”vaatimattoman mutta hyvän” kotinsa jo 13-vuotiaana ja lähtenyt muualle ansiotyöhön. ”Minä lähdin pellolta, kesken työpäivän”, hän kirjoitti myöhemmin. Metsätöiden ja autonasentajakoulutuksen jälkeen hän palasi lapsuuden harrastukseensa amatöörinäyttelijäksi, pyrki ja pääsi sitten 18-vuotiaana teatterikouluun.

Elokuvaura alkoi 24-vuotiaana vuonna 1955 apulaisohjaajan töillä Suomen Filmiteollisuudessa. Elokuvaohjaajaksi hän opiskeli Moskovan maineikkaassa elokuvakorkeakoulussa 1958–1961. Vaikka opetus oli korkeatasoista, ei hän itse myöhemmin kokenut venäläisten ohjaajien mainittavasti vaikuttaneen hänen omiin töihinsä.

Moskovassa Niskanen käsikirjoitti ensimmäisen oman pitkän elokuvansa, Pojat. Toivo Särkkä otti elokuvan tuotettavakseen Suomen Filmiteolllisuudessa. Teoksen onnistuminen kulminoitui oikean henkilön löytämiseen elokuvan pääosaan, Jaken rooliin. Niskanen muisteli myöhemmin monessa yhteydessä, miten hän toista tuhatta nuorukaista koekuvattuaan löysi siihen 17-vuotiaan Vesa-Matti Loirin. ”Jo tuossa iässä hänessä oli havaittavissa omalaatuista persoonallista viehätysvoimaa, joka on vuosien mittaan vain vahvistunut.”

Vuonna 1962 valmistunut Pojat palkittiin kaikkien aikojen toisella valtion elokuvapalkinnolla. Maine ja kunnia hivelivät ohjaajan lisäksi myös taloudellisesti elokuvan tuottajayhtiötä. ”Rahat palkinnosta menivät kokonaan tuottajalle, me tekijät emme saaneet niistä penniäkään. Pojista Särkkä lähetti päinvastoin maksettavakseni vielä pienen lisälaskunkin”, Niskanen kertoi muistelmissaan. Särkkää hän totesi kunnioittavansa elokuvamiehenä, mutta harmittelevansa sekä hänen että muiden tuottajien ”kovakasvoisuutta” ohjaajia kohtaan. ”Se on omituisen väheksyvää, hetkittäin jopa loukkaavaa.” Kun Pojat sai valtionpalkinnon, oli Särkkä Niskasen kertoman mukaan ihmetellyt hänen läsnäoloaan palkintotilaisuudessa. ”No, mitäpä minä, elokuvan ohjaaja, siellä teinkään. Tuottajahan sai rahat. Minä sentään kunniasta osan.”

Sama toistui Niskasen mukaan vuonna 1963, jolloin hänen seuraava elokuvansa Sissit menestyi erinomaisesti ja palkittiin sittemmin niin ikään valtionpalkinnolla. Ensi-illan kunniaksi tuottaja oli kutsunut juhlaillalliselle kirjailija Paavo Rintalan ja joukon ystäviään, sen sijaan filmintekijöitä ei ollut kutsuttu lainkaan.

Ajat olivat huonot palkituillekin elokuvaohjaajille. Televisio teki tuloaan, ja niinpä Niskanen otti vuonna 1964 vastaan mahdollisuuden alkaa työskennellä Yleisradiossa koulutusohjaajana.

Näin Niskanen kirjoitti Loirista

"Nyt Poikien pojat ovat jo aikamiehiä. Vesa-Matin tie on ollut ehkä kaikkein kirjavin. Kyllä minä uskon, että hän runnoo tiensä puhki paikasta kuin paikasta, mutta jotakin puuttuu. Lahjakas poika kaipaisi kouluttavaa ohjaajaa, hiomattomuus haittaa hänen esitystään.

Kävin kaksi kertaa katsomassa Kurt Weillin oopperaa Mahagonny. En ymmärrä, kuinka ohjaaja on antanut Veskun rytmittää ilmaisunsa niin tolkuttomaksi, että lopussa kuuluu vain pihinää. Kun hiljakkoin keskusteltiin eräästä merkittävästä elokuvaroolista, ehdotin siihen Vesa-Matti Loiria. Elokuvateatterien omistajat ilmoittivat kuitenkin ettei se käy päinsä. Vesku on pilannut imagensa muunlaisissa rooleissa. Tällainen puhe on minusta itsevarjelun liioittelua. Ensiksikin Vesku ei ole pilannut imageaan Speden elokuvissa, minusta hän on ollut niissä hyvä. Toiseksi Speden viimeinen elokuva on yksi parhaita hupifilmejä, joita meillä on koskaan tehty."

— Mikko Niskanen kirjassaan Vaikea rooli (1971).

Teatterin ja tv-teatterin kulisseissa

Niskanen kertoi muistelmissaan syistä, miksi vuonna 1955 oli valinnut elokuvan teatterin sijasta. ”Elokuvassa ihminen tuodaan lähemmäksi katsojaa. Elokuvailmaisussa päästään teatterille ominaisesta teennäisyydestä, teatraalisuudesta, mikä syntyy pakostakin, kun sanoma on saatettava viimeiselle penkkiriville asti. Tajusin, mikä ero näillä ilmaisutavoilla on minulle. Valitsin elokuvan. Lähdin pyrkimään lähemmäksi ihmistä.”

Aika harrastajateatterissa ei kuitenkaan unohtunut ja kontaktit sinne pysyivät vireinä jatkossakin. Erityisen läheisenä pysyi Konginkankaan nuorisoseuran teatteriryhmä, jossa hän itsekin oli nuorena näytellyt. Vuonna 1965 Niskanen tallensi filmille, miten monitasoinen prosessi pienen harrastajateatterinkin näytelmäesitys on. Aika näytelmän valinnasta ensi-iltaan pitää sisällään vilkkaan tapahtumasarjan neuvotteluita, yhteisiä ja yksityisiä harjoituksia ja lopulta varsinaisen esityksen. Niskanen on maustanut filminsä herkullisilla otteilla, joissa kuuluvat myös jokaisen näytelmässä mukana olevan yksityiset askareet ja ajatukset. Ensi-iltansa saa Jyrki Vuoren kirjoittama ja Vilho Leinosen ohjaama näytelmä Kaste.

Samalta vuodelta on toinen tallenne, missä Niskanen pukee kuviksi televisioteatterin esityksen syntyvaiheita. Lokakuussa 1965 kuvatussa filmissä seurataan, miten Kuusi henkilöä etsii tekijää –tv-näytelmän teko edistyy Tampereella. Mukana kuvissa näkyy liki koko TV2:n henkilökunta. Niskasen pesti koulutusohjaana kesti vuoteen 1970 asti, jolloin hänet nimitettiin yhtiön pääohjaajaksi. Vuonna 1973 hänestä tuli elokuvataiteen taitelijaprofessori, ja ohjaustyöt Ylessä loppuivat.

Elokuva elokuvasta ja oma pohjanoteeraus

Vuonna 1967 Niskanen ohjasi TV2:n ammattiopistossa Elokuvan jalostavasta rakkaudesta. Elokuva on filmatisointi neuvostoliittolaisen Edvard Radzinskin tositapahtumiin perustuvasta näytelmästä Elokuvaa kuvataan, ja se kuvattiin osin oikeilla tapahtumapaikoillaan. Filminteon lisäksi elokuva kertoo ihmissuhteista, sensuurista ja siitä, miten kiellot lopulta kumotaan. Elokuvan pääosissa nähdään harvinaislaatuisesti kolme elokuvaohjaajaa: Niskanen itse, Edvin Laine ja Ville Salminen. Niskasen esittämän ohjaajan avustajana näyttelee kirjailija Aulikki Oksanen, joiden välille todellisuudessakin syntyi kuvausten aikana suhde. Niskanen sai ohjauksesta Jussi-palkinnon, joita tuolloin jaettiin myös tv-elokuville.

Sakari Haaran romaanin Asfalttilampaat filmatisointi oli Niskaselle vaikea. Elokuvan yhtenä tuottajana oli Jörn Donner, ja yhteistyö miesten välillä takkusi. Niskanen tunsi itselleen läheiseksi elokuvan aiheen, sovinnaisuuksia uhmaavan rakkaussuhteen pikkukaupungissa, mutta linjamuutokset sen toteutuksessa masensivat hänet pahasti. Leikkausvaiheessa tuottajat ottivat päätösvallan ja Niskanen irtisanoutui elokuvasta kokonaan. ”Elokuvan herkkä ja hyvä aines tallautui näiden osallistuvien kapulanheittäjien jalkoihin. Ja mitä kohotettiin esiin: Jörn Donnerin sukupuolielimet!”

Pertti Mutasen ohjaama, kuvavälähdyksittäin etenevä lyhytfilmi Asfalttilampaiden teosta vahvistaa vaikutelmaa. Niskasen ilmeet vaihtelevat, mutta ohjaajanlakki pysyy päässä.

Käänteentekevät surmanluodit

Niskasen vahvimpana ohjauksena pidetään Kahdeksaa surmanluotia, Pihtiputaalla maaliskuussa 1969 tapahtuneen tapon verevää filmatisointia Yleisradiolle. Niskanen oli elänyt raskaita aikoja: naapuripitäjän tapauksen sattuessa hän teki hidasta nousua vaikeasta masennuksesta. ”Minussa tapahtui jotakin. Pihtiputaan kauhutapahtuma antoi minulle kuin sähköshokin, kytki virran elottomaan tajuntaani. Kysymykset alkoivat vaatia vastausta.” Niskanen pyysi käyttöönsä tv-uutisten materiaalia vielä samana päivänä.

Kahdeksan surmanluotia valmistui useiden vastoinkäymisten jälkeen elokuvaksi vuonna 1972. Elokuvanteko hidasteli tuotantokoneiston kankeuden vuoksi ja se uhkasi siksi tulla liian kalliiksi. Pohdittiin, onko elokuvalle juridisia ja moraalisia oikeuksia. Ylen johtajiin ja ohjelmatekijöihin kohdistui juuri tuolloin ankaraa kritiikkiä eikä yleistä mielipidettä haluttu enää pahemmin järkyttää. Lisämausteensa toi se, ettei Niskanen halunnut kertoa elokuvansa katsantokulmasta etukäteen julkisuudessa ja siitä pääsi leviämään sensaatiohakuista tietoa.

Elokuva esitettiin ensin keväällä 1972 neliosaisena tv-sarjana, syksyllä siitä nähtiin elokuvateattereissa lyhennetty, Jörn Donnerin leikkaama versio. Molempien versioiden vastaanotto oli ylistävää. Pihtiputaan surmat tehnyt Tauno Pasanen katsoi elokuvan Niskasen kanssa vankilassa. ”Se ol niin tarkkaan kuvattu tuo minun elämänkohtalon, et se ol ku suoraan minun sielustan revästy”, hän kommentoi elokuvaa. Pääosan elokuvassa esitti Niskanen itse, ja hänet palkittiin Jusseilla sekä vuoden parhaana ohjaajana että miespääosan esittäjänä.

Surmanluotien viimeistelyvaiheessa vuonna 1971 Niskanen julkaisi muistelmakirjansa Vaikea rooli. Pontimena kirjaan oli analysoida tuoreen elokuvan syntyvaiheet. Avuksi kirjan koostamiseen Niskanen sai toimittaja Ea Rahikaisen, ja yhdessä he päättivät ottaa runsaasta materiaalista mukaan vain ne elämäkerralliset seikat, jotka liittyivät Kahdeksaan surmaluotiin.

Vuotta myöhemmin Niskanen ja Rahikainen keskustelivat kirjan synnystä tv-studiossa yhdessä Anita Välkin, Irmeli Sallamon ja Pertti ”Purtsi” Purhosen kanssa.

Näin Niskanen kirjoitti metodeistaan

Niskanen tunnettiin sitkeänä ja vaativana henkilöohjaajana. Hänen metodinsa oli hänelle itselleen raskas: Niskanen kertoi useassa yhteydessä käyvänsä aina ensin itse läpi haluamansa tunnetilan ja voivansa vasta sitten vaatia sitä toiselta. Niinpä hän päätyi usein näyttelemään roolin itse. Juuri näin kävi Surmanluotienkin kohdalla.

”Minä tiedän, että kukaan näyttelijä ei lähtisi panemaan itseänsä peliin niin kokonaan, lähes itsekidutukseen saakka, kuin mihin minä kaikessa fanaattisuudessani ja hulluudessani lankean. Ajattelin, että kuitenkin joudun kiusaamaan itseäni siihen pisteeseen saadakseni näyttelijän uskomaan minua. Miksi kiusata kahta ihmistä, riittää, kun yksi kärsii.”

Ihmeteltiin myös, mistä hän alati löysi uusia näyttelijäkykyjä. Niskanen käytti elokuvissaan paljon amatöörinäyttelijöitä, sellaisiakin, jotka eivät olleet ikänään näytelleet mitään. ”Elokuvissani on amatöörejä, joiden roolisuoritus on niin hyvä, että on melko mahdotonta toivoakaan ammattinäyttelijän koskaan pystyvän heidän tasolleen. Mutta nämä amatöörinäyttelijät eivät varmasti olisi hyviä missään muussa roolissa. On myös ammattinäyttelijöitä, jotka ovat ponnahtaneet amatööreistä suoraan näyttelijäksi, mutta pysyvät tuona tyyppinä, jonka he ovat kerran itselleen omaksuneet ja siinä pärjänneet."

– Mikko Niskanen kirjassaan Vaikea rooli (1971).

Helmikuussa 1974 Niskanen istui Niskavillassa takan ääressä ja valmisti puukko kädessä pataruokaa. Työrupeama Ylessä oli takana, uudet tehdävät taiteilijaprofessorina alkaneet. Hän kertoi Käpykolon, oman "kyläyhteisönsä" vaiheista Konginkankaan Liimattalan kylässä ja syistä, miksi paikka on hänelle niin tärkeä. Käpykoloon oli suunnitteilla laajoja rakennustöitä, kokonainen elokuvakeskus. Paljon oli vuosien mittaan jäänyt hampaankoloonkin, etenkin nimeltä mainitsemattoman elokuvainstituutin "elokuvapolitiikan ihmelapsia" kohtaan.

Ajankohtaiseksi asiaksi oli noussut seikka, ettei Käpykololla ollut emäntää. "Siitä tulikin mieleeni, että täytyisi jollekin soittaa – taikka soita sinä minulle", päätti Niskanen puheensa ja iski kameralle silmää. Tämä huoli väistyi seuraavana kesänä, jolloin Niskanen solmi avioliiton kolmannen vaimonsa Vuokko Niskasen kanssa Käpykolon rappusilla.

Tässä esiteltyjen tv-töiden lisäksi Niskanen ohjasi Ylessä elokuvan Kettu ja viinirypäleet (1962) ja tv-näytelmät Pohjalla (Gorki, 1966) ja Elävä ruumis (Tolstoi, 1969). Surmanluotien jälkeen Niskanen toimi elokuvan taiteilijaprofessorina vuoteen 1978 asti ja ohjasi sinä aikana eri filmiyhtiöille elokuvat Kianto – omat koirat purivat, Laulu tulipunaisesta kukasta, Pulakapina ja Syksyllä kaikki on toisin. Käpykolosta kasvoi joksikin aikaa elokuva-alan kurssikeskus. Vuonna 1983 hänelle myönnettiin 15-vuotinen valtion taiteilija-apuraha. Ajolähtöä (1982) pidetään Niskasen viimeisenä suurtyönä. Tämänkin jälkeen hän ohjasi vielä kolme elokuvaa: Mona ja palavan rakkauden aika (1983) sekä Päätalo-ohjaukset Elämän vonkamies (1986) ja Nuoruuteni savotat (1988). Niskanen kuoli syöpään 61-vuotiaana marraskuussa 1990.

Kirjoituksessa on ohjelmien lisäksi käytetty seuraavia lähteitä:
Mikko Niskanen: Vaikea rooli. Kirjayhtymä 1971.
Vuokko Niskanen: Mieheni Mikko ja minä. Tammi 2001.
Raimo Salokangas: Aikansa oloinen. Yleisradion historia 1949–1996.
Sakari Toiviainen: Tuska ja hurmio: Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa. SKS 1999.

Suosittelemme myös näitä Niskasen lyhytelokuvia

Kommentit
  • Luontoilta jakoi luontotietoutta leppoisasti ammattitaidolla

    Alkuperäistä Luontoiltaa esitettiin 32 vuotta.

    Suomalaisten kontaktiohjelmien pioneeri Luontoilta aloitti lähetyksensä radiossa 26.huhtikuuta 1975. Vuodesta 1982 lähtien ohjelmaa esitettiin myös television puolella. Yleisön rakastamaa luonto-ohjelmaa tehtiin 32 vuoden aikana 519 jaksoa.

  • Ehyesti säröinen tv-elokuva Hiljaiset laulut kuvasi paikkaansa etsiviä nuoria

    Tuomas Sallisen elokuva valmistui vuonna 1994

    Vuonna 1994 esitetty Tuomas Sallisen tv-elokuva Hiljaiset laulut on vahvasti ajassaan oleva voimakas kuvaus nuorista, jotka ystävyydestä huolimatta kärsivät erilaisista vieraantuneisuuden tunteista. Vaikka tarina on rikkonainen eikä helppoja vastauksia ole, pysyy kertomus erinomaisesti koossa. Keskeisellä sijalla elokuvassa on sen äänimaisema.

  • Hiljainen poika tahtoo auttaa

    Nuori Jarmo Mäkinen teki roolin vähäpuheisena hyväntekijänä

    Jarmo Mäkinen tunnetaan miehekkään ja vähäpuheisen suomalaismiehen rooleista. Jo vuonna 1992 ilmestyneessä Hiljainen poika -lyhytdraamassa Mäkinen esittää vakavaa ja hiljaista, joskin myös herkkää ja empaattista sivustakatsojaa. Empatiasta Kari Paukkusen lyhytelokuva pitkälti kertookin. Mäkisen hahmo seuraa keskellä yötä, kun joukko nuoria remuaa yökerhon edustalla.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto