Hyppää pääsisältöön

Valokuvaaja I. K. Inha oli myös palkittu kirjailija

Valokuvaaja I K INHA (syntyisin Into Konrad Nyström 1865-1930).
Valokuvaaja I.K. Inha Valokuvaaja I K INHA (syntyisin Into Konrad Nyström 1865-1930). Kuva: Daniel Nyblin img_2010_00105144

Valokeilaan nostettu I.K. Inha oli valokuvauksen lisäksi loistava kirjailija. Hän sai nimenomaan kirjallisista ansioistaan valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1910 teoksestaan Suomen maisemia. Inha oli maamme varhaisia luonnonsuojelijoita. Kuvatessaan maaseudun luontoa hän näki kuinka maanviljely ja metsäteollisuus kuluttivat luontoa. Inha kirjoitti hyvinkin katkerasti luonnon tuhoamisesta jo vuonna 1909 julkaistussa Suomen maisemia teoksessaan. Sortunut sävel tekstissään vuodelta 1915 hän kirjoittaa kuinka Suomen luonto on jo saanut kuolemantuomion.

Inha lähti Vienan Karjalaan v. 1894 etsimään kamerallaan kalevalaisia maisemia. Valokuvien lisäksi Inha keräsi matkaltaan myös kansantarinoita ja runoja. Inhan syntymän 150-vuotisjuhlaa vietettiin v. 2015.
Luontotoimittaja Veikko Neuvonen on tutkinut vuosia Inhan tuotantoa ja kirjoja. Hän on myös kierrellyt ja valokuvannut samoja maisemia kuin Inha.
Veikko Neuvonen keskustelee Inhasta toimittaja Seppo Puttosen kanssa Kirjakerhossa 1.1.2016 klo 17.20,Ylen Radio1.

Tässä kaksi näytettä Inhan teksteistä:

SORTUNUT SÄVEL
Ihmisissä piilee jokin sisällinen luottamus siihen, että muka maailmassa kaikki kehittyy eteenpäin. Muuan arvostelija lausui näiden maisemakuvien johdosta, että niissä on samaa katoavan menneisyyden onttoa säälittelyä kuin Juhani AhonVanhassa valkamassakin” ja tuntui siltä, kuin ei arvostelijan mielestä luonnonviehätys täällä syrjäisessä Suomessakaan olisi ränstymässä, vaan ennemmin päinvastoin. Ja ihmisiin helposti menee – varsinkin nuorempaan polveen – tuo luottamuksellinen käsitys, että ne valitukset todella ovat aiheettomia.
Olen tätä usein ajatellut ja lopulta aina vakaantunut siihen käsitykseen, että se luottamus on pintapuolista elämän tuntemusta. Puolen vuosikymmenen kuluttua jälleen palattuani sisämaan järville ja metsiin huomasin oudoksesta entistä selvempään sen monenlaisen hävityksen, joka siellä nopeaan turmelee maiseman toisensa jälkeen. Minne vain katsoi, kaikkialla se pisti silmään.

KOINTÄHTI
Kuka koluaa nurkassa?
Hiiri vain.
Siihen herään aamulla vanhassa lahonneessa mökissäni ja valveutuneena luon silmäyksen ympärilleni. On aivan pimeätä vielä, vaikka on aamu, akkunain aukkoa vain häämöittää.
Niin, niin kyllä olen nyt yksinäni. Ypö yksin tosiaan.
Kynttilä luo niin heikkoa valoa, että se tuskin jaksaa valaista enempää kuin pienen kehän ympärillään. Miten suurelta pieni tupakin näyttää sen valossa, heti liekin piiristä valo uppoo pimeyteen ja kokonainen avaruus näyttää sen erottavan seinistä.
Vain hämärästi häämöttää sen valossa esineitä, eikä niitä paljoa olekaan. Mutta ehkä sen vuoksi juuri on lepo ollut niin hyvä, ajatus niin rauhallinen.
Ja mitäpä syytä olisikaan levottomuuteen. Tuolla ovat seinällä tyhjät puitteet. Kuva on poissa ja sen kanssa toivokin.
Oliko se viimeinen toivo? Melkein tuntuu siltä. Mitäpä sitten enää huolehtisin?
Mikä on se ikuinen ristiriita, joka estää voimiinsa luottamasta ja pakottaa yhä ahdistuksella kyselemään sisäistä ääntä, joka johtaa, et tiedä kunne?
Kuinka sanomattoman toivotonta on luonto, kuinka pohjattoman toivoton oma sydämeni!

Otteet olivat I.K. Inhan teoksesta Suomen maisemia – näkemänsä mukaan kuvaillut .

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri