Teemu Keskisarja
Yle
Muistelen 1980-luvuta Porvoota, jossa lukiolaisina kukitimme tai jättimme kukittamatta Eugen Schaumanin haudan. Seremoniasta kiisteltiin: lepääkö tässä isänmaanystävä vai terroristi?
Eugen Schaumanin elämä tunnetaan Seppo Zetterbergin elämäkertaklassikon Viisi laukausta senaatissa ansioista paremmin kuin 2000-luvun itsemurhapommittajien. Eugen oli puolikuuro, syrjäänvetäytyvä lapsi, joka varhain menetti äitinsä. Isä oli kenraali ja senaattori.
Mahtimiehen jälkeläinen ei töppäillyt, muttei säihkynytkään koulussa ja yliopistossa. Eugenista tuli isona kouluylihallituksen apukamreeri, virkamies pieni kuin Gogolin novellista.
Nuoruudesta hamaan kuolemaan saakka hän rakasti neitosta, joka ei vastannut tunteisiin. Eugen kelpasi kaveripiiriin, muttei ollut keskipiste eikä yrittänytkään. Paras ystävä taisi olla pitkäkarvainen englanninsetteri Lucas.
Mikä ajoi Eugenin uhrikuolemaan ja kuolemattomaan murhaan? Hänen lempikirjansa oli Vänrikki Stoolin tarinat, jota muutenkin voi sanoa suomalaisen terrorismin raamatuksi. Vielä 29-vuotiaana apukamreerina Eugen tunteili urhojen epätodellisuudessa, joka ei pätenyt Suomen sodan historiaan saati 1900-luvun alun Helsinkiin.
Väkivaltaisena Eugenia ei pitänyt kukaan. Ainokaiseen rikokseensa asti hän oli ujo, kaikin puolin siivo ja kiltti herrasmies. Ei häntä voi tulkita myöskään syrjäytyneeksi. Työpaikka kumminkin oli, asunto täyshoitolassa Kruununhaassa ja hyviä harrastuksia metsästyksestä tennikseen.
Oliko Eugen mitätön ressukka?
Syvästi aatteellisena sieluna Eugen koki Suomensa sorretun epätoivoiseen tilaan, joka vaati epätoivoisia keinoja. Samalla kohtalonhetkellä hän sai rakastetultaan myötätuntoiset mutta peruuttamattomat rukkaset. Oman elämän arvo valahti olemattomiin, isänmaan arvo ei.
Eugen ampui 16. kesäkuuta 1904 senaatin portaissa kenraalikuvernööri Bobrikovin ja itsensä. Legendan mukaan myös Lucasin, mutta eläinlääkäri sen lopetti sääliväisten tuttavien pyynnöstä.
Oliko Eugen mitätön ressukka? Ei. Sisäänpäin kääntynyt vaikenija otti ja teki sen mistä sadat suurisuut uhosivat kuppiloissa.
Attentaatista pamahti kaikkien aikojen uutispommi. Helsingin koulupojat itkivät ylpeydestä. Eugen-vainaasta kirkastui idoli ja enemmänkin. Häneen verrattuna oliva Lönnrot, Runebergt ja Snellman unettavia ukkeleita. Taustan tietty keskinkertaisuus helpotti ihailijoiden samastumista. Jos tuo pikkuvirkamies kykeni, miksemme mekin!
Eugen ei ollut aivopesty välikappale vaan itsenäisempi ajattelija. Taskuunsa jättämässä kirjeessä keisarille hän pohti hengenriiston oikeutusta monelta kantilta. Itsemurhaa hän ei kokenut rangaistuksen pakoiluksi vaan moraalisen hinnan maksuksi.
Senaatin portaikkoon tuupertui toinenkin sankari. EU-komissaari Olli Rehniä nimiteltiin joku vuosi sitten "Brysselin Bobrikoviksi". Rehn pahastui oikeastaan aiheetta. Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov (1839–1904) oli kelpo virkamies, jota suomalaisaktivistit solvasivat pöhköin perustein.
Bobrikov työskenteli isänmaansa hyväksi.
Hän toimeenpani politiikkaa, jonka Pietarin keskusvalta katsoi tarkoituksenmukaiseksi. Bobrikov oli vannonut uskollisuudenvalan hallitsijalleen, ei tietenkään Suomelle, joka oli keisarikunnan palanen. Univormunsa alla Bobrikov oli iäkäs, hyvänsuopa setä, eikä hän ihmisyksilönä ansainnut yhtään luotia. Siinä mielessä Eugen teki törkeän rikoksen.
Kenraalikuvernöörin tilalle astui toinen kenraalikuvernööri, mutta jokin kyllä muuttui. Idolin esimerkki teki terrorismista hetkeksi suositun urheiluharrastuksen, joka villitsi nuorisoa. Pommit ja revolverit paukkuivat. Suomi oli vuosina 1905–1906 terrorismin potentiaalinen pikkujättiläinen Venäjän kaaoksen kupeessa.
Minkälaisia olivat suomalaiset terroristi? Nuhteeton Eugen ei juopotellut eikä hypännyt naisissa, mutta eräät seuraajat ottivat kutsumuksensa löysin rantein. Heidän otsansa ei ollut kirkas vaan krapulahikinen. Rankka rajatilaelämä vaati rankat huvit. Alkoholi siivitti useita terroritekoja ja pilasi vielä useampia. Iskuihin verryteltiin prostituoitujen seurassa. Maanalaiset järjestöt joutuivat maksamaan laskuja hotellin särjetyistä rautasängyistä.
Suomalainen terrorismi lässähti välillä seikkailijoiden sikailuksi, mutta vaikutuksia ei käy kiistäminen. Kolmemiljoonainen kansa ei voinut pyristellä jätti-imperiumista irti adresseilla ja äänestyksillä. Ne liikuttivat aluksi vain harvoja valaistuneita.
Talonpojat, piiat ja tehtaantyöläiset eivät noin vain tempautuneet askareistaan valtiollisiin rientoihin. Usuttajiksi eivät kelvanneet säyseät papit, jotka saarnasivat, että antakaa keisarille se mikä keisarille kuuluu, ja totelkaa venäläistettyäkin esivaltaa.
Aseellisen vastarinnan idea ei voinut kumpuilla Snellmanin valtio-opista. Massojen havahduttaminen vaati veretseisauttavia tempauksia. Terrorismia ei suotta ole määritelty ”teon propagandaksi”.
Historioitsija Markku Kuisma on kutsunut Suomen itsenäisyyttä ”ensimmäisen maailmansodan vahingonlaukaukseksi”. Pitää paikkansa. Ilman terroristi Gavrilo Principiä ja Sarajevon laukauksia olisi 6.12. tuskin liputuspäivämme. Riippuiko itsenäistyminen Suomessa kenestäkään yksilöstä?
Poliitikkoja tuli ja meni. Kuka hyvänsä jääkäri oli vaihdettavissa toiseen samanmoiseen. Mannerheimista seuraavaksi korkein ammattilainen olisi pärjännyt punakaartin amatööreille yhtä lailla. Sotasankareista ei tullut pulaa, mutta asenteiden kärjistämisen pohjatöille on hankalampi ehdottaa avainhenkilöitä.
Muuan terroristisolu käytti vuoden 1905 vaiheilla nimeä ”eugenschaumanit”, mutta Eugen Schaumaneja oli vain yksi ainoa, korvaamaton.
Teemu Keskisarja, historioitsija
