Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Pimeä historia pääkuva

Talvisodan no limit -pokeri

Raatteen tien taistelu
Raatteen tien taistelu Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen pimeä historia: ihmiset raatteen tiellä

Leningradin varmistaminen ja suurvallan oikeutettu turvallisuusintressi ovat YYA-ajan päähänpiintymiä. Talvisodan syttyessä 30.11.1939 ei ollut kyse Rajajoesta vaan Tornionjoesta.

Puna-armeija ei puskeutunut pelkästään Kannakselle vaan myös Laatokan Karjalan ja Kainuun korpeen. Ei sieltä Leningradia uhattu eikä puolustettu.

Talvisota oli ajaton ryöstösota. Isompi halusi valloittaa pienemmän. Neuvostoliittoon liittyisi oletettavasti vähällä vaivalla tehtaita, vesivoimaa, nikkeli- ja kuparikaivoksia sekä satamia. Toki maa-alakin motivoi hyökkäystä. Tornionjoella odottivat tarkkailuasemat Ruotsin malmikentille, joista Saksa ja länsiliittoutuneet olivat hyvin kiinnostuneita.

Päämäärä oli järkeenkäypä, tulokset järjettömiä. Paraatimarssi kangerteli alusta saakka. Tulikin tuliset ja jäätävät paikat. Ihmisaineksen ja kaluston menetyksistä viis, mutta psykologinen nöyryytys korvensi Stalinia. Koko sivistynyt maailma riemuitsi Tolvajärvestä ja Raatteen tiestä ja myötäeli Daavidin kamppailua Goljatia vastaan.

Puna-armeijan näytöksen oli pakko päättyä aplodeihin. Jopa totalitaarisessa yhteiskunnassa alamaiset muuten nurisisivat, että mitä järkeä oli huikean sotakoneiston saada selkäänsä jonkin luodon ja joenmutkan takia. Suomen ei-varoittava esimerkki innostaisi sankarillisiin puolustustaisteluihin muita pikkukansoja imperiumin rajoilla.

Veri suihkusi itsepäisen pikkuvaltion valtimoista.

Lopulta puna-armeija porautui Mannerheim-linjan läpi Summassa. Sitten kävi Suomen kalpaten. Viime sotien verisin päivä oli 6. maaliskuuta 1940. Silloin kuoli yli 800 suomalaista muun muassa Laatokan Petäjäsaaressa, Viipurin liepeillä ja Kuhmossa. Veri suihkusi itsepäisen pikkuvaltion valtimoista. Tyrehdyttämiseen olivat keinot vähissä.

Suomen kohtalo ei ratkennut Kannaksella. Se ratkesi suurvaltojen rajoittamattomilla panoksilla pelaamassa no limit -pokerissa. Ranska ja Englanti olivat lähettämäisillään apujoukkoja. Suunnitelmissa oli myös Bakun öljykenttien pommitus. Suomea apu tuskin ehtisi pelastaa, mutta potissa oli paljon enemmän kuin havumetsien maa, josta vain siivu sijaitsi Leningradin porteilla.

Rajaselkkaus Suomen kanssa oli johtamaisillaan Neuvostoliitolle vääränlaiseen maailmansotaan. Stalin ei kaivannut uusia jymyvihollisia. Hän toivoi länsiliittoutuneiden ja Saksan rusikoivan ensin toisensa. Ei kannattanut nokittaa, koska Suomella oli melkoinen todennäköisyys saada pakasta apuja. Neuvostoliitto splittasi. Se hylkäsi Terijoen hallituksen ja tavoitteen koko Suomen valtauksesta ja tyytyi Viipurin lääniin.

Miksei Suomi katsonut länsiavun jakoa ja kamppaillut kelirikkoon saakka kaikin voimin? All in -panostus tarkoitti onnistuessaan yli 400 000 karjalaisen kotien säästymistä. Mutta riski oli suunnaton. Enää se ei rajoittunut rajoihin eikä edes itsenäisyyteen. Hallitus ja päämaja ajattelivat armeijan lyyhistymistä ja jäätyneiden ruumiiden vuoria. Jälkiviisaudella on pelättävä vielä pahempaa.

Mikä kosto kourisi uppiniskaista pikkuvaltiota ja puna-armeijan nöyryyttäjää? Kuinka Neuvostoliitto miehityksen jälkeen varmistaisi uuden luoteiskulmansa luotettavuuden seuraavan sodan varalta?

Luvassa oli Katynin metsää huolellisempi puhdistus. Suojeluskuntalaisia ja viisi lehmää omistavia ”kulakkeja” monttuun tai Siperiaan, samoin älymystöä professoreista kansakoulunopettajiin saakka. No limit -pokeri ei maaliskuussa 1940 koskenut valtiollisia pelimerkkejä vaan väestön elämää ja kuolemaa. Olisivatko yhteiskunta, talous ja kulttuuri nousseet siitä notkosta muutamaan sukupolveen tai ikinä? Viimeinen kortti jäi onneksi katsomatta.

Teemu Keskisarja, historioitsija

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Pimeä historia